Yksi taiteen perustavanlaatuisista tehtävistä on antaa taiteilijalle ääni, jolla huutaa. Taide auttaa meitä ymmärtämään toisiamme syvällä tasolla ja voi päästää lähelle taiteilijan omia tunteita, joita ei ikinä itse pääse/joudu muuten kokemaan. Siksi taide on niin pyhää. Mutta miltä tuntuisi olla taiteilija, jolta tämä ääni riistetään. Ihminen, jolta riistetään hänen tapansa jakaa tunteensa. Ja ennen kaikkea, mitä hän tekisi niille, jotka sen häneltä riistivät.
Iranilainen elokuvaohjaaja Jafar Panahi alkoi kerätä mainetta 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa kokeellisilla ja hienoilla elokuvillaan. Panahin elokuvat olivat naturalistisia, syvästi inhimillisiä ja äärimmäisen tutkielmia Iranin valtion totalitarismista ja yksilöiden kohtaamista epäoikeuden mukaisuuksista liittyen esimerkiksi naisen asemaan Iranissa. Rohkeudella oli kuitenkin karu hinta, kun vuonna 2010 jo aiemmin valtion kanssa napit vastakkain ollut Panahi tuomittiin 20 vuoden elokuvantekokieltoon “valtionvastaisen propagandan” vuoksi.
Tukalasta tilanteesta huolimatta Panahi oli elokuvantekijä. Häneltä oltiin viety oikeus omaan ääneensä ja pidätetty useaan otteeseen, mutta hän ei ollut syntynyt tottelemaan ja olemaan hiljaa. Alkoi ehkä 2010-luvun kiinnostavin elokuvaputki, kun Panahi teki 2011-2022 aikana salaa viisi pitkää elokuvaa, joita toimitettiin erinäisille elokuvafestivaaleille muun muassa kakkujen sisälle leivotuilla muistitikuilla. Lopputulokset olivat jo valmiiksi kokeellisen ja reflektiivisen tekijän kokeellisimmat ja reflektiivisimmät teokset, joissa kaikissa Panahi myös itse esiintyi omana itsenään.
Fiktion ja dokumentin rajalla leikkineet elokuvat keräsivät runsaasti huomiota Panahille ominaisen terävän yhteiskunnan kuvauksensa ansiosta. Ja nyt, 15 vuotta Panahin elokuvakieltoon tuomitsemisen jälkeen, Jafar Panahi on tehnyt ensimmäisen “tavallisen” fiktioelokuvansa kymmeneen vuoteen.
Se oli pelkkä sattuma (englanninkieliseltä nimeltään It Was Just an Accident) kertoo automekaanikko Vahidista (Vahid Mobasseri), jota Iranin hallinto on vuosia aikaisemmin pitänyt vankina ja kiduttanut. Vahid elää normaalia elämää, kunnes eräänä päivänä hän tapaa Eqbalin (Ebrahim Azizi), jota epäilee yhdeksi kiduttajistaan. Käynnistyy tapahtumaketju, joka vie katsojansa syvälle koston, oikeuden ja pahuuden maailmaan.
Panahi on aina taitanut inhimillisyyden kuvaamisen tukahduttavassa maailmassa, mutta ohjaaja ylittää itsensä uudella elokuvallaan. Se oli pelkkä sattuma on syvältä kouraiseva ja sykähdyttävä kokemus, joka on mahdollisesti ohjaajansa mestariteos. Se on myös uudella tavalla kypsä elokuva ohjaajaltaan.
Ensimmäisenä elokuvassa vakuuttaa sen ohjaus. Kokonaisuus tuntuu jokaista kuvaansa myöten täysin hallitulta. Kohtaukset ovat pitkiä ja etenevät usein ilman monia leikkauksia tai mitään musiikkia. Tällainen tyyli muuttuu osaamattomissa käsissä helposti tylsäksi, mutta tässä tapauksessa se tekee jokaisesta kohtauksesta jännittävän. Katsoja näkee lähes koko ajan kaiken ja pääsee nauttimaan yksityiskohtaisista ja pitkistä kuvista, joissa kuplii jatkuvasti jotain pinnan alla.
Elokuva ei ole yhtä lailla kerronnallisesti kokeellinen kuin useat Panahin aiemmat teokset vaan on suhteellisen suoraviivainen mustan komedian sävyttämä jännäri. Se ei kuitenkaan haittaa ollenkaan, koska käsikirjoitus on alusta loppuun hiton mukaansatempaava ja jännittävä. Panahi on mestaritarinankertoja ja antaa katsojalle tasaisesti enemmän ja enemmän palaisia, joiden avulla kokonaisuus alkaa pikkuhiljaa hahmottumaan. Tyyli tekee elokuvasta koukuttavan. Jokaisen kohtauksen jälkeen syntyy tarve tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja katsojaa pidetään varpaillaan erinomaisesti.
Erinomaista käsikirjoituksessa on myös sen hahmot. Panahi tuo tarinaan mukaan jatkuvasti uusia tyyppejä, joilla kaikilla on keskeinen rooli tarinassa. Jokaisella hahmolla on myös hieman poikkeava arvomaailma ja ajatus siitä, mikä olisi oikeudenmukainen tapa ratkaista elokuvan keskuskonflikti. Syntyy loputtoman mielenkiintoinen ja ajatuksia moraalinen mikrokosmos, joka on koko elokuvan ydin.
Parasta elokuvassa on kuitenkin sen tematiikka. Panahi on koko uransa ajan tehnyt elokuvia yhteiskunnan epätasa-arvosta, mutta Se oli pelkkä sattumassa Panahi yrittää viimein pohtia, mitä sille pitäisi tehdä. Miten saada itselleen oikeutta epäoikeudenmukaisen järjestelmän sisällä? Elokuvan jokaisesta raosta pursuaa läpi Panahin raivo häntä ja hänen läheisiään kaltoinkohdelleelle valtiolle. Elokuva tuntuu hyvin henkilökohtaiselta, koska sitä se on. Kaiken takaa kuuluu Panahin ääni pohtimassa, mitä hänen pitäisi tehdä.
Se, mikä tekee Se oli pelkkä sattuma -elokuvasta kuitenkin niin erityisen, on se, että se ei tyydy vain “fuck the goverment” -henkiseen keskisormen heiluttamiseen (joka on toki myös tärkeää). Teos näyttää, miten monet väärällä puolella olevat yksilöt ovat myös omalla tavallaan järjestelmän uhreja, jotka käyttäytyvät siten, miten ovat oppineet. Se oli pelkkä sattuma olisi erinomainen pari viime vuoden One Battle After Another -elokuvalle. One Battle After Another muistuttaa, miten tärkeää on taistella pahaa vastaan, kun taas Se oli pelkkää sattumaa näyttää, miten tärkeää empatia on rikkinäisen maailman keskellä. Ja Panahi onnistuu kertomaan tämän menettämättä tippaakaan terävyyttään siinä, miten hän samalla myös näyttää yhteiskunnassa vaanivan häikäilemättömän pahuuden, jota vastaan on pakko toimia. Wau.
Kokonaisuutena Se oli pelkkä sattuma on viiden tähden arvoinen taidonnäyte, joka on paitsi koukuttava ja viihdyttävä jännäri myös syvällinen tutkielma oikeudesta. On suoraan sanottuna raivostuttavaa, että Se oli pelkkä sattuma jäi niin pienelle huomiolle Oscareissa. Toki ehdokkuus käsikirjoituksesta ja ulkomaisesta elokuvasta on jotain, mutta parhaan ohjauksen ja elokuvan ehdokkuudet olisivat olleet enemmän kuin paikallaan. Sitten taas toisaalta, viis gaaloista. Elokuvahistoriaan tälle teokselle jää merkittävä ja pysyvä paikka.
Justus Elo
Se oli pelkkä sattuma -elokuvan traileri
