Taiteilijaelämäkertojen yleisiä
painolasteja välttävä elokuva itseoppineesta naivistitaiteilijasta vetää sisäänsä Yolande Moreaun kokonaisvaltaisen roolisuorituksen voimalla.
Ikonisiksi nousseiden kulttuuripersoonien elämästä kertovat elokuvat tahtovat tukahtua kunnioitukseensa, kuten on ollut havaittavissa esimerkiksi viime aikojen Coco Chanel -elokuvista. Séraphine Louis (1864–1942) on ollut suppeampien piirien suosiossa, ja hän on välillä vaipunut lähes tyystin unohduksiin. Ehkä juuri siksi Seraphine välttää taiteilijaelämäkertojen pahimmat sudenkuopat. Jättäessään kertomatta kaanoniksi muuttuneita yksityiskohtia se kertoo paljon enemmän: se on muotokuva taiteilijanimellä Séraphine de Senlis tunnetuksi tulleesta naisesta, mutta myös tutkielma luovasta hulluudesta ja intohimosta luomiseen ja pääsee niin ollen paikoin hyvin lähelle taiteen ydintä.
Tapaamme elokuvassa Séraphinen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Senlisin pienen maalaiskaupungin asukkaiden taloja siivoava ja pyykkejä pesevä, sisäänpäin kääntynyt jo ikääntynyt nainen kerää ympäristöstään outoja aarteita, joiden tarkoitus selviää pikku hiljaa, samoin kuin Séraphinen taipumus torkkua päivisin. Senlisiin saapuva tunnettu taidekeräilijä löytää homssuisesta siivoojattarestaan lähes uskonnollisen hurmion riivaaman taiteilijan.
Seraphine keräsi Ranskan tärkeimmät Cesar-palkinnot, mukaan lukien parhaan elokuvan tittelin, mikä on ehkä aavistuksen liioittelua. Kaunis, asioita alleviivaamaton elokuva lepää niin totaalisesti Yolande Moreaun eläytyvän roolisuorituksen varassa, että se tuntuu lähes pysähtyvän, kun hän ei ole kuvassa. Meillä aikaisemmin vain pikkurooleissa nähty Moreau onkin palkittu suorituksestaan jo useaan otteeseen. Seuraavan kerran hänet näkee heti ensi vuoden alussa Jean-Pierre Jeunetin elokuvassa Micmacs.