Keskiluokkaisessa perheessä varttuneen Mariian (Rebekka Baer) elämään tulee uutta valoa, kun köyhän ja rikkinäisen kodin kasvatti Mimi (Anni Iikkanen) saapuu samaan kylään ja samalle luokalle. Moni katsoo epämääräisen taustan omaavaa tulokasta karsaasti, mutta Mariiaa omapäinen tyttö vetää puoleensa kuin lyhty yöperhosta.
Inari Niemi on jo aiemmissa ohjaustöissään osoittautunut erinomaiseksi näyttelijöiden ohjaajaksi eikä hän tässä suhteessa petä odotuksia nytkään. Vaalea Baer ja tumma Iikkanen ovat elokuvan pääosissa kuin laulun Päivänsäde ja Menninkäinen: rakkautensa vuoksi he uhmaavat vaikka koko maailmaa, mutta muuttamaan he eivät sitä pysty. Ensirakkauden palo välittyy nuorten näyttelijöiden tulkinnoista väkevästi.
Pelkkä rakkauden huuma ei kuitenkaan pysty kannattelemaan koko elokuvaa. Tuekseen se tarvitsisi joko jäntevämmän tarinan tai avaramman näkökulman tai molempia. Näemme yhä uudelleen, kuinka Mimi ja Mariia uivat yhdessä, juoksevat pitkin metsiä tai suutelevat kiihkeästi. Nämä jaksot eivät kerro heistä mitään uutta. Ne eivät syvennä heidän suhdettaan eivätkä vie elokuvan tarinaa eteenpäin. Myös päähenkilöiden istuttaminen tiukemmin sosiaaliseen ympäristöönsä toisi rakkaustarinaan kaivattua kontrastia.
Vilja-Tuulia Huotarisen romaanista poiketen Niemen elokuva tapahtuu kahdella aikatasolla. Sen kehystarinassa aikuinen Mariia (Laura Birn) palaa lapsuudenkotiinsa 20 vuotta myöhemmin hoitamaan syöpäsairasta äitiään (Pirjo Lonka). Nämä jaksot tuntuvat olevan mukana vain, jotta elokuvan teemat huolenpidosta ja syyllisyydestä saisivat lisää painokkuutta. Niin ne saavatkin, mutta elokuvan tarinallista tyhjäkäyntiä jaksot eivät ainakaan vähennä.
Niemen elokuvaa vaivaa myös ylimitoitettu symboliikka. Ensirakkauden traaginen päätös välittyisi ilmankin toistuvia viittauksia Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen.
Tarmo Poussu
Valoa valoa valoa -elokuvan traileri
