Zach Greggerin vuonna 2022 käsikirjoittama ja ohjaama pienen budjetin kauhujännäri Barbarian oli genrehitti. Sitä kehuttiin tunnelmasta, näyttelijäsuorituksista ja katsojan odotusten kanssa leikkimisestä lajityyppielementtien luovalla käytöllä. Weapons on hyvin samanlainen tapaus, vaikka moni vannoutunut Barbarian-fani tuntuu pettyneeltä sen suhteen.
Itse katsoin Barbarianin siinä vaiheessa, kun se oli jo hehkutettu taivaisiin. Ehkä siksi se ei tehnyt niin järisyttävää vaikutusta, vaikka olikin todella jännittävä ja kekseliäs. Sen jännite alkoi mielestäni heiketä sitä mukaa kuin mysteeri avautui, ja loppu meni todella hölmösti överiksi. Aivan samaa voi sanoa Weaponsista, mutta niin oudolta kuin se kuulostaakin, Greggerin uusi pelottelu seisoo vakaammin mielikuvitusjaloillaan kuin fantasian puolelle liioitteluillaan horjahdellut Barbarian.
Siinä missä Barbarian rakensi jännitystä hiljalleen ja arvoituksellisesti, Weapons lähtee suoraan liikkeelle mysteeristään, kokonaisesta koululuokasta pieniä lapsia, jotka eräänä yönä katoavat kodeistaan. Sen jälkeen se alkaa tutkia tapahtuman vaikutusta sen osallisiin, kuten luokanopettajaan (Julia Garner), kadonneen pojan isään (Josh Brolin), ainoaan jäljelle jääneeseen oppilaaseen (Cary Christopher) ja niin edelleen. Heidän tarinansa limittyvät toisiinsa, tuovat mukaan yhä uusia pieniä arvoituksia mutta avaavat samallaan hiljalleen suurta salaisuutta.
Alusta asti on selvää, että lasten katoamiseen liittyy jotain outoa, mutta Gregger sotkee jälleen mukaan hahmojen ihmissuhdeongelmia, alkoholismia ja ihan arkielämän kuvioita. Tunnelma on jälleen arvaamattomuudessaan uhkaavaa, huumori on edelleen sysimustaa ja väkivalta roisia. Monin paikoin Weapons on yhtä aikaa pelottava että huvittava.
Kun katoamisten takana olevat voimat alkavat selvitä, Weapons menettää vaikuttavuuttaan. Eri hahmojen näkökulmista nähdyt tapahtumien kulut alkavat toistuessaan olla ennakoitavia. Sen loppukuviota on kuitenkin hankalampi ennakoida kuin Barbarianin supermurhaajapastissia. Siitä on kiittäminen sitä tosiasiaa, että Weapons nojaa vanhaan kunnon satuperinteeseen, siis sellaiseen, jossa hahmot silpovat itseään ja toisiaan, tosirakkauden suudelma ei välttämättä auta, eivätkä kaikki todellakaan elä onnellisena loppuun asti.
Siihen liittyy myös jälleen totaalisen yli vedetty loppuhuipennus. Barbariania voi halutessaan pitää pienellä marginaalilla parempana elokuvana, mutta hillittömyydessään Weapons on kaksikosta viihdyttävämpi tapaus. Se tosin saattaa vaatia vieläkin enemmän epäuskon tukahduttamista.
Jouni Vikman
Weapons -elokuvan traileri
