Elokuva Surulla on sulkapeite (The Thing With Feathers) sai alkunsa, kun ohjaaja-käsikirjoittaja Dylan Southern luki Max Porterin samalla nimellä suomennetun kirjan Grief Is The Thing with Feathers. Se kosketti häntä syvästi.
– Rakastuin Max Porterin romaaniin Grief Is the Thing with Feathers heti ensilukemalta. Se oli kirja, jota en tiennyt tarvitsevani. Se antoi minulle mahdollisuuden tarkastella omia surun ja menetyksen kokemuksiani sekä vanhemmuutta tavalla, joka vapautti paljon vuosien ajan mukanani kantamaani painolastia, Southern kuvailee.
Hän halusi tehdä sen perusteella elokuvan, mutta oli ratkaistava pari isoa kysymystä. Ensinnäkin, miten sovittaa elokuvaksi muodoltaan kekseliäs, surua käsittelevä pienoisromaani, joka kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta? Varsinkin, kun yksi niistä kuuluu kaiken lisäksi varikselle!
Toinen haaste oli kääntää vuoroin sydäntäsärkevä, pelottava, mustaa huumoria viljelevä ja musertavan koskettava kirja valkokankaalle tavalla, joka puhuttelisi ja liikuttaisi myös katsojia, jotka eivät tunne sen kirjallista alkuperää.
Surun anatomia
Southerniin vaikutti syvästi Porterin kirjan tapa kuvata surua kaoottisena tunteena.
– Kirja on tinkimättömän epäsentimentaalinen kuoleman ja menetyksen suhteen; se on rosoinen, hellä, väkivaltainen, hauska, lempeä – ja paikoin jopa absurdi. Hämmästyin siitä, miten nämä erilaiset sävyt yhdistyivät ja avasivat pääsyn aitoihin inhimillisiin totuuksiin tavalla, jota en ollut aiemmin kokenut, hän ylistää.
Ohjaaja-käsikirjoittajaa häiritsee se, että viihteessä suru on totuttu esittämään ”prosessina”.
– Meille kerrotaan itsehoito-oppaiden kielellä, että se etenee viiden selkeän vaiheen kautta, ja lopulta nousemme niiden toiselle puolelle parantuneina ja eheinä. Surulla on sulkapeite -kirja kutsuu tuollaista latteaa yksinkertaistamista suorin saanoin humpuukiksi. Se ei yritä peitellä surun sotkuisempaa todellisuutta, ja silti se onnistuu olemaan toiveikas ja valtavan viihdyttävä.
– Tämän sovituksen tavoitteena ja ensisijaisena päämääränäni oli löytää elokuvallinen kieli, joka pääsisi mahdollisimman lähelle sitä, mitä Max saavutti kirjansa sivuilla.
Hän halusin nojata lajityyppiin ja surun herättämään kauhuun ennen kuin laajentaisi elokuvan ilmaisua johonkin ainutlaatuiseen ja erilaiseen. Sovituksen alku erityisesti sijoittuukin vahvasti kyseiseen elokuvalliseen lajityyppiin.
– En voinut käyttää kolmen kertojan rakennetta samalla tavalla kuin kirjassa, mutta tiesin haluavani leikitellä rakenteella analogisesti, tavalla, joka heijastaisi surun ajallisia ominaisuuksia. Halusin tutkia, miten aika voi venyä, tarkastella niitä käännekohtia, joita menetys luo muiston ja nykyhetken välille. Halusin kuvata surun aikaa, en reaaliaikaa.
Sekalaista seurakuntaa
Surulla on sulkapeite -elokuvan pääroolit kattavat niin vasta-alkajat kuin kokeneet ammattilaiset.
– Benedict Cumberbatch heittäytyi Isän rooliin vangitsevalla vakaumuksella, jota oli lumoavaa seurata, Southern kehuu ja jatkaa:
– Ensikertalaiset Richard ja Henry Boxall ilmensivät poikien rooleja tavalla, johon on mahdotonta olla rakastumatta. Max Porter oli mukana prosessissa meitä tukevana lähettiläänä ja puolestapuhujana – ja päätyi jopa valkokankaalle eräänlaisessa meta-cameossa!
Myös kyseinen alkuteoksen tekijä yhtyy Southernin kehuihin kanssanäyttelijöistään.
– Benedictin roolisuoritus Isänä on kuin villi analyysi, joka kohdistuu katsojaan: olet osa sitä, olet hänen kanssaan, olet hän. Turvallista etäisyyttä, johon olemme tottuneet näyttelijäntyötä katsoessamme, ei ole. Se ylittää virtuoosimaisuuden – se on ihme.
– Pojat ovat musertavan todentuntuisia. Dylan ohjasi heitä poikkeuksellisella hellyydellä ja myötätunnolla, ja he maksoivat sen takaisin yksillä hienoimmista lapsiroolisuorituksista, joita olen koskaan nähnyt.
Sitten on tietysti vielä Varis – mahdollisesti todellinen, mahdollisesti kuviteltu olento, joka piinaa perhettä ja johdattaa sitä heidän surunsa läpi.
– Olen suuri hirviöelokuvien ja käytännön tehosteiden ystävä, ja tiesin alusta asti, että Variksen täytyi olla konkreettinen läsnäolo, ei cgi-luomus, Southern kertoo.
– Haasteena oli hyväksyä lähtökohtaisen outo idea täysin vakuuttuneesti. Tämä on indie-elokuvaa, mutta yleisön on uskottava Varikseen hahmona. Jotta se tapahtuisi, näyttelijöiden piti uskoa Varikseen kuvauksissa – ja minun ohjaajana.
– Olisimme voineet käyttää maailman hiotuinta cgi:tä, mutta en usko, että lasten ja Isän roolisuoritukset olisivat silloin virittyneet samalla tavalla Variksen läsnäoloon
Tekijät turvautuivatkin vanhan koulukunnan keinoihin: Variksen hahmo luotiin yhdistelemällä proteeseja sekä kansainvälistä uraa tekevän ranskalaiskoomikko Eric Lampaertin fyysistä roolisuoritusta David Thewlisin loistavalla, karhealla ja piikikkäällä ääninäyttelemisellä ryyditettynä.
– Tämä ei ollut ilmeinen – tai helppo – sovitettava, joten olen äärimmäisen ylpeä elokuvasta, jonka teimme yhdessä. Surulla on sulkapeite kulkee sävyjen halki: se on pelottava, väkivaltainen, hellä, hassu, sydäntäsärkevä – mutta lopulta toiveikas. Minulle se, vaikka onkin tunnustuksellisen brittiläinen sävyltään, onnistuu sanomaan jotakin rehellistä rakkauden voimasta menetyksen tuhoa vastaan, ohjaaja-käsikirjoittaja kuittaa.
Näytelmän kautta elokuvaksi
Surulla on sulkapeite ei ole ensimmäinen Max Porterin kynästä syntynyt tarina, joka on päätynyt valkokankaalle. Tässä tapauksessa elokuvaa edelsi teatterin lavalle tehty näytelmäsovituskin. Porter kertoo, ettei tavoittele kontrollia tai omistajuutta sen suhteen, miten hänen teoksiaan sovitetaan tai käännetään muihin medioihin ja kieliin. Se ei tarkoita, etteikö hän välittäisi niistä.
– Rakastan olla mukana [niissä]. Haluan olla huoneessa. Haluan vastata kysymyksiin. Yhteistyössä uskon eräänlaiseen vaistonvaraiseen luottamuksen talouteen.
– Jo ensimmäisestä tapaamisesta Dylan Southernin kanssa tiesin, että hän välittää, ymmärtää ja haluaa suojella kirjani outoa sydäntä. Oli selvää, että hän säilyttäisi sen lintumaisuuden. Dylan ymmärtää Varista. Hän tarvitsee sitä ja pitää siitä.
– Olemme keskustelleet vuosien varrella paljon hänen rakentaessaan tätä erityistä elokuvaa kärsivällisesti. Hän jakaa ajatuksiaan. Puhumme musiikista, runoudesta, sarjakuvista, esoteerisista soittimista, lintuvideoista, vanhemmuuden turhautumisesta ja imelän sentimentaalisen suruteollisuuden humpuukista.
– Hän kysyi minulta tärkeistä päätöksistä, ja lähes joka kerta pidin hänen vaistoaan oikeana. Hän ei halunnut orjallisesti kuvittaa kirjaa, vaan päästää sen vapaaksi elokuvalliseen tilaan. Hän on tehnyt elokuvan, joka tuntuu käsintehdyltä ja eletyltä, Porter ylistää.
– Kaikessa mukana olleessa oli vilpitöntä omistautumista ja tarkkuutta yksityiskohtiin, koska Dylan antoi jokaiselle mahdollisuuden tuoda projektiin oman, yksilöllisen tunteensa. Kirjaimellisesti jokainen jälki, jokainen sulka, jokainen pudonnut sukka ja rikottu kuppi, jokainen rakennettu, valaistu tai viimeistelty elementti edustaa jonkun elettyä kokemusta, hänen menetystään ja rakkauttaan.
Hämmentävän hetken kirjailija koki, kun kuvauspaikalla vierailu sai hänet purskahtamaan itkuun.
– Huoneessa ollut lämpö ja välittäminen oli niin voimakasta ja musertavaa. Oli hämmästyttävää, että kaikki se oli saanut alkunsa pienestä kirjastani isäni kuolemasta – ja yhtä hämmästyttävää, ettei sillä enää ollut mitään tekemistä sen kanssa. Se oli lentänyt omille siivilleen ja tullut kaikkien omaksi.
– Uskon, että Dylan on tehnyt elokuvan, joka merkitsee eri ihmisille eri asioita. Varis on määrittelemätön ja kuriton; se on sinun päätettävissäsi – yhtä aikaa villin hassu ja kuolemanvakava.
– Elokuva on sydäntäsärkevä, koska se kertoo rakastamansa ihmisen menettämisestä, mutta ratkaisevaa on, että se on myös hyvin hauska ja hyvin outo. Siinä mielessä, kahdeksanjalkaisesta linnusta ja murhanhimoisesta demonista huolimatta, se tuntuu syvästi todelliselta – elämälle uskolliselta, kirjailija summaa.
Kuvat ja haastattelut Future Film. Toimittanut Jouni Vikman.