Tämä ei ole mollaus, tämä on vain tosiasia: Sean Byrnen ohjaamassa niljakkaassa, väkivaltaisessa Dangerous Animals -elokuvassa ei ole mitään vähänkään arthousemaisuutta. Miten se on päätynyt Cannesiin ja miksi se ei ole edes keskiyön näytössarjassa? Kukaan ei tiedä, mutta kaikki teatterissa ovat kiitollisia, minä mukaanlukien. Olemme kiitollisia, että ensimmäistä kertaa meillä on hauskaa tämän vuoden elokuvajuhlilla.
– Tämä saa sydämeni pakahtumaan. Tämä on ensimmäinen kertani Cannesissa, enkä tiennyt mitä odottaa. Edellisilta oli sähköinen. Tuntuu hyvältä, että on vuodattanut sydänvertaan johonkin, josta ihmiset välittävät ja joka saa heidät reagoimaan, intoilee pääosaa esittävä Hassie Harrison.
Harrison tunnetaan jo Yellowstonesta, jossa hän näytteli rodeossa kilpaa ratsastavaa Laramieta. Nyt hän Zephyr, vapaa sielu, joka on Australiassa lainelautailemassa. Luvassa on muutakin kuin hyviä aaltoja, kun vastaan tulee ensin suloinen Moses (Josh Heuston), joka uhkaa hänen huolella vaalittua kyynisyyttään, ja sitten sekoboltsi sarjamurhaaja Tucker (Jai Courtney), joka uhkaa hänen henkeään.
– Kasvoin Teksasissa. Perheessäni on kolme sisarusta ja tulen vahvojen naisten sukupuusta, joten iso osa tällaisesta tulee minulle luonnostaan. Tuntuu aina hyvältä esittää hahmoja, jotka ovat jollain tasolla kovanaamoja, Harrison kertoo Episodille räiskyvän ensi-illan jälkeisenä päivänä.
Dangerous Animals muistutti jälleen kaikkia siitä, että näinä päivinä kauhu on ainut lajityyppi, joka taatuimmin takoo rahaa lippukassoilla.
– Kun katsomme elokuvia yhdessä, tunnemme kollektiivisesti naurun tai huudot. Se on emotionaalisesti vapauttavaa, eikö. Siinä on jotain romanttista, kun kokoonnumme pieninä heimoina kokemaan tarinoita, hän jatkaa ja Heuston komppaa:
– Pelko on niin yleismaailmallinen kokemus. Kaikki voivat samastua, kun näkevät jonkun järjiltään pelosta ja taistelemassa henkensä puolesta. Lisäksi on mukavampaa pelätä seurassa. Silloin ei halua istua yksin läppärin äärellä pohtimassa, muistiko lukita ovet.
Tappaja vailla rakkautta
Ongelmana on, että ovet tuskin pitelisivät Tuckeria. Hän on varsinainen järkäle mieheksi mutta houkuttelee turisteja veneelleen aurinkoisella asenteellaan. Turistit haluavat uida haiden seassa, Tucker haluaa heidän joutuvan niiden syömiksi.
– Kaikilla on varmaan ollut sen kaltainen kokemus turistioppaasta, joka luottaa karismaansa tehdäkseen kaikkien olon mukavaksi. Jai kanavoi täysillä kaikkea australiailaisuuttaan, tuttua Steve Erwinistä ja Paul Hoganista: sellaista kotoista tervetulleeksi toivottavaa läsnäoloa, johon liittyy jotain vähän tärähtänyttä, ohjaaja Sean Byrne nauraa.
– Puhuimme Kathy Batesista ja Piinasta, kuinka kauhu antaa näyttelijälle tilaisuuden todella omia elokuva. Yleisö pelkää hetkeä, jolloin astut esiin, mutta he eivät malta odottaa hetkeä, jolloin astut esiin. Ihastuin ajatukseen sarjamurhaajaleffan ja tappajahaielokuvan yhdistelmästä, koska en ole koskaan aikaisemmin nähnyt noiden kahden suositun demografian yhdistelmää. Tappajahaista lähtien haikaloja on demonisoitu, ja tämä oli tilaisuuteni korjata tuota väärinymmärrystä. Todellisia hirviöitä ovat ihmiset.
– Toivottavasti en pelota ihmisiä tosielämässä, vaikka vaimollani oli joitakin ongelmia. Hän ei halunnut nukkua vieressäni nähtyään valmiin elokuvan. Hän kysyi: ”Emmekö voisi pistää pyörimään jotain komediaa tai vastaavaa?” Courtney kertoo.
– Olen näytellyt pahiksia aikaisemminkin, ja heidän pitääkin tuntua pelottavilta. Haaste on pitää samaan aikaan hauskaa. Kaiken ei tarvitse olla sysisynkkää ja meillä voi olla kivaakin. Uskon, että Tuckerissa on myös hellyyttä ja hänen sisällään on jumissa haavoittuva lapsi. Tarkoitukseni ei ole saada ihmisiä hänen puolelleen, mutta kun lähestyn roolia, minun on oltava hahmon puolella.
– Hän oikeasti uskoo ristiretkeensä, omaan totuuteensa. Totta kai hän on henkisesti epävakaa ja kykenee kammottaviin tekoihin. Mutta hän on ottanut velvollisuudekseen järjestyksen palauttamisen eläinten valtakuntaan. Hän on kehittänyt vertauskuvan itsestään haina, ja tässä valtakunnassaan hänen on silloin tällöin pakko saalistaa.
Byrnelle kysymys on ensi sijaisesti ”rakkauden puutteesta ja kuinka merkittävä asia se on”.
– Tucker ei ole saanut rakkautta, Zephyr ei ole saanut rakkautta. Tuckerin mukaan he kumpikin ovat haikaloja, jotka muuten jättävät jälkikasvunsa selviämään omillaan. Elokuva kertoo maskuliinisuuden muodosta, joka pitäisi tuhota, sekä kahden rikkinäisen ihmisen tahtojen taistosta.
Hui hai
Ei käy kieltäminen, että Dangerous Animals on paikoin hyvin pelottava ja brutaali. Mutta Byrne puhuu rakkaudesta ihan syystä. Ennen kuin asiat menevät päin prinkkalaa, Zephyr ja Moses saavat kokea pienen romanssin.
– Aluksi tuntui kuin olisimme olleet kuvaamassa romkomia. Ensimmäisen viikon jälkeen kaikki muuttuikin. ”Ok, nyt taistelemmekin henkemme edestä.” Pohjimmiltaan se on kuitenkin rakkaustarina. Näemme kuinka paljon he ovat valmiita tekemään toistensa puolesta ja kuinka pitkälle he ovat valmiita menemään. Se on tiimityötä, Heuston kuvailee.
Mutta ennen kuin meno alkaa kuulostaa liian söpöltä, ei syytä huoleen: kuvausryhmän turvasukeltajaa puri ihan oikea hemmetin hai.
– Minä olin samaan aikaan vedessä valjaissa, Heuston kertoo.
Onneksi sukeltaja ei vahingoittunut, vakuuttaa Courtney.
– Härkähai vetäisi hänet vesiskootterin hinaamalta kelkalta, kun olimme kuvaamassa. Se repäisi räpylän hänen jalastaan. Hänellä kävi mäihä, sillä lopputulos olisi voinut olla hyvin erilainen kaikkien kannalta. Oikeasti, voitko edes kuvitella sellaista. Vitsailimme aiheesta vielä samana päivänä ennen sen tapahtumista. Koskaan ei voi tietää mitä pinnan alla on, siksi se on aina pelottava paikka.
Hän kutsuu haikaloja ”kiehtoviksi arvoituksiksi”.
– Ne eivät ole jotain, jota ihminen voi kosketella luottavaisesti. Ne ovat oikeasti jotain esihistoriallista, jotain jota ei kohtaa joka päivä. Olen asunut paikassa, jossa tontillani oleili karhu. Oli jotenkin lohdullinen kokemus elää lähellä jotain niin isoa. Mutta kun näkee hain, ensimmäinen ajatus ei ole: ”Juku, tuolla on hai, taidanpa ottaa kuvan.” Haita ei niin vain silitellä!
– Hain evään liittyy pahaenteinen tunnelma: sen näkee liikkuvan, mutta ei voi tietää mitä se tekee. Silti, sydäntäsärkevimmät faktat koskevat sitä, mitä me teemme merille ja mitä kalastajat tekevät haikaloille tietyissä osissa maailmaa.
Byrnen silmissä Dangerous Animals edustaa ”rajattua kauhua”. Mutta se on laajennettavissa.
– Yhtäkkiä olet valtamerellä, eikä kukaan voi kuulla huutoasi. Ja nyt tuntuu kuin puhuisin Alienista, hän nauraa.
– Elävältä syödyksi tulemiseen liittyy oma kauhunsa, mutta elokuva yrittää myös opettaa ihmisille jotain haikaloista. Eivät ne hyökkää ihmisen kimppuun noin vain. Enemmän minua kiinnosti äärimmäinen inhimillinen mielentila. Sarjamurhaajat eivät tunne empatiaa, ja se on minusta pelottavampaa kuin mikään muu. Hehän voivat olla samassa kaupassa kuin sinä!
Zephyr arvostaakin pinnan alla olevaa maailmaa enemmän kuin veneen sekopäätä.
– Yhdessä vaiheessa hän on vedessä sarjamurhaajan reihuessa vapaana, ja hän kohtaa tämän kauniin, hirviömäisen kokoisen hain. Eikä se ole täydellinen, sillä on ihan yhtä paljon taisteluarpia ja haavoja kuin hänelläkin. Kohtaamisen jälkeen Zephyr tuntee olevansa elossa. Silloin hän kiipeä takaisin ylös lähteäkseen miehensä perään, Harrison hymyilee.
Valloittavat kalsarikännit
Ensi alkuun veneessä kuvaaminen pelotti Courtneytä. Mutta se ei johtunut haikaloista.
– Pelkäsin, että olisimme meritautisia kuukausia. Olen kokenut merisairauden, ja se on kamala tunne, kun ei pääse maihin. Mietin olenko ryhtymässä johonkin, joka menee päin helvettiä? Koko leiripaikkamme oli rakennettu isolle ponttoonille.
Hän tunnustaa tunnistaneensa jotain Tuckerista.
– Hän edustaa australialaisen kulttuurin arkkityyppiä, joka tuntui minusta hyvin tutulta. Sarjamurhaaja-aspekti sikseen, tuntui kuin olisi istunut tämän tyypin kanssa baarissa. Tyypin, jonka kanssa jämähtää juttelemaan serkun häissä. Hän vetää roolia, johon liittyy myötähäpeän piirteitä, joihin pystyin samastumaan. Keräsin hieman painoa roolia varten, sillä en halunnut antaa hänestä vaikutelmaa tyyppinä, joka käy salilla. Hän on olutta särpivä kalamies, joka on vieroittanut itsensä yhteiskunnasta ja vakuuttunut oman todellisuutensa aitoudesta.
Tucker myös pitää tanssimisesta kalsareissa.
– Tanssi ei minulle tule luonnostaan. Muutaman drinkin jälkeen alan hieman hytkyä kuin kuka tahansa muu. Mutta ei se ole jotain, joka tuntuu luontevalta. Pidin huolta siitä, että kuvasimme kohtauksen myöhään illalla, jolloin ehdin vetää pari viskilasillista. Sitten annoin palaa heti täysillä toivoen, ettemme tarvitsisi turhan monta ottoa.
– Eilen porukka tosiaan hyppäsi kyytiimme. He hurrasivat Zephyrille. On mahtavaa tuntea sellainen orgaaninen energia huoneessa. Meidän on tuettava mitä tahansa, mikä saa ihmiset lähtemään elokuviin. Tämän kaltaiset elokuvat saattavat olla pelastus näinä aikoina, jotka ovat jo pitkään olleet haasteellisia.
– Ajatus oli tehdä jotain kaupallista, jossa on indie-sydän, jotain joka ei tuntuisi liian vaativalta. Halusin ihmisten pitävän hauskaa. Kaikilla ei ole niin hauskaa tähän maailman aikaan. Mutta jos katsoo kauhua, voi sanoa: ”Ehkä elämäni ei olekaan niin kamalaa”, Byrne kuittaa.
Tai sitten voi vain kirkua niin lujaa kuin pystyy. Koko näytöksen ajan.
Teksti Marta Bałaga, Cannes Kuvat Mark Taylor / Animal Holdings Pty Ltd.
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.