Virpi Suutarin (Joutilaat, 2006) dokumenttielokuva Hilton! on karunkaunis kuvaus syrjäytymisen rajamailla häilyvistä nuorista. He ovat työttömiä ja pääosin kouluttamattomia nuoria, joille päihteet ja väkivalta ovat arkipäivää. He eivät halua kuitenkaan käyttää itsestään nimitystä syrjäytyneet; he ovat mieluummin sopeutumatttomia. Monista eri syistä.
Karun elokuvasta tekevät sekä nuorten asuinpaikka, sarkastisesti Hiltoniksi kutsuttu Nuorisosäätiön asuntola, että nuorten todellisuus, jota jotkut sietävät päihteiden avulla ja toiset viiltelemällä. Kauniin siitä tekee hellyyttävän kömpelö tapa, jolla päähenkilöt pitävät huolta toisistaan.
Joitakin vuosia sitten Ceebrolistics-yhtyeestä tunnettu muusikko-säveltäjä Matti Pentikäinen, seurasi vierestä Hiltonissa asuvaa ystäväänsä. Hiltonin olosuhteet tekivät maalta Helsinkiin muuttaneeseen artistiin niin syvän vaikutuksen, että hän kirjoitti niistä runokirjan ja sävelsi Aavaavaa -levyn.
Kun Suutari pyysi Pentikäistä dokumenttinsa säveltäjäksi, hän ei tiennyt, että miehellä on valmiina Hiltonin tunnelmissa sävelletty levy.
– Mielenkiintoinen projekti! Meillä oli valmis levy, jota lähdettiin muokkaamaan elokuvan tarpeisiin, Pentikäinen kertoo.
Pentikäisen mukaan musiikissa kuuluu hyvin pimeä kuva kaupungista. Hänen oma musiikillinen suosikkikohtansa elokuvassa on vahvatunnelmainen kohtaus, jossa Janne, yksi päähenkilöistä, hakkaa päätään seinään ahdistuksissaan.
Suutarilla oli alusta saakka hyvin selkeä käsitys siitä, minkälaista musiikkia hän dokumenttiinsa haluaa.
– Halusin Pentikäisen tummasävyiselle ja henkistä jumia kuvaavalle musiikille jotain toiveikasta ja kaunista vastapainoksi, Suutari kertoo. – Pyysin Pariisin kevään Arto Tuunelaa säveltämään osan musiikista. Hänen loppubiisinsä Häikäisee on tosi hieno.
Suutari on kertonut löytävänsä elokuviensa aiheet tavalla tai toisella edellisistä elokuvistaan. Niin kävi myös tällä kerralla. Ohjaaja oli tapaamassa Auf Wiedersehen Finnland -elokuvansa päähenkilöä, iäkästä rouvaa, kun ovikello soi. Sisään tuli rouvan pojanpoika ja vaati isoäidiltään rahaa. Poika oli hikinen ja hermostunut, väisti katsetta.
Hän on yksi Nuorisosäätiön asuntolan asukkaista.
Pojan kohtaamisesta alkoi kaksi talvea kestänyt matka neljän karismaattisen nuoren ja heidän isähahmonsa Maken, 44, kanssa. Elokuva on kuvattu kokonaisuudessaan järjestelmäkameralla ja kännykkäkameroilla läheisyyden tunnun saavuttamiseksi.
– Elokuva antaa katvealueilla eläville nuorille yhteiskunnallista puheaikaa. Toivon, että se tekee näkymätöntä näkyväksi, Suutari pohtii.
– Halusin näyttää miltä sielussa tuntuu, kun sinua ei tarvita missään. Ikinä ei ole kiire mihinkään.
Teksti: Heidi Merima Halonen
Lue lisää Hilton!-elokuvasta uudesta Episodista 3/2013. Ilmestyy 15.3.2013.