”Yhteen aikaan Louise Peter ja minä työskentelimme samassa paikassa, tosin eri käsikirjoitusten parissa. Paikka oli maalaistalo ja eräänä iltana kokoonnuimme yhteen ja joimme lasillisen viiniä rentoutuaksemme. Totesimme: ’Aika on pysähtynyt tällä alueella. Kukaan tai mikään ei ole muuttunut 50 vuoteen’” muistelee Putoamisen ääni -ohjaaja Mascha Schilinski lehdistötilaisuudessa. Vain vähän myöhemmin hän saa Jury-palkinnon elokuvastaan.
Ohjaaja-käsikirjoittajan mukaan kyseisellä maatilalla oli ”kummituksia”. Tai ainakin merkkejä aikaisemmista omistajista mukaan lukien lusikka, jonka maanviljelijä lopulta oli heittänyt nurkkaan.
– Löysimme kuvan kolmesta naisesta 1920-luvulta. Oli kuin he olisivat katsoneet suoraan meitä. Pohdimme, keitä he olivat ja tunsimme melankoliaa heidän menneisyydestään. Totesimme, että ”kaikki se oli kadonnut, mutta yritetään kaivella historiaa”. Laitoimme syrjään käsikirjoitukset, joita työstimme ja aloitimme oman matkamme.
On vaikea kuvailla Schilinskin ja toisen käsikirjoittajan, Louise Peterin, tapaamispaikkakunnalleen Altmarkiin sijoittuvaa elokuvaa, joka vaihtelee neljän eri aikakauden ja hahmon tarinoiden välillä. On pieni Alma (Hanna Heckt), joka 1910- luvulla kohtaa läheistensä kuoleman, 1940-luvun Erika (Lea Drinda), vapaudesta 1980-luvulla haaveileva Angelika (Lena Urzendowsky) sekä nykyhetken Lenka (Laeni Geiseler). Heitä yhdistää sama paikka, joka ei koskaan unohda.
– Tutkimuksemme paljastivat, että siellä tapahtui paljonkin asioita. Teorian mukaan trauma siirtyy sukupolvelta toiselle. Me emme voi enää vaikuttaa menneeseen, mutta jotain on jäljellä ihmisten sydämissä, sillä usein perityt traumat oireilevat ruumiillisesti, Schilinski julistaa.
Onko siitä mahdollista vapautua?
– Kysyimme itseltämme samaa. Usein traumasta puhuttaessa ajattelemme sotaa. Me emme olleet niinkään kiinnostuneita sellaisista isoista asioista, mutta pienemmistä tapahtumista, pienemmistä tunteista, epäonnesta, jolla voi joskus olla valtava vaikutus yksilöön. Silti ihmiset eivät puhu niistä, hän huomioi.
Menneisyyden aaveet
Yksi hänen näyttelijöistään, Susanne Wuest, väittää että elokuvassa oli jotain ”aavemaista” alusta lähtien. Osansa siihen oli sen inspiroineen paikan läsnäolo.
– Kerran avasimme laatikollisen vanhoja valokuvia. Osa oli siltä vanhalta maatilalta, osa kirpputoreilta tai mistä ikinä he niitä olivat löytäneen. Kun yritin laittaa kuvia jonkinlaiseen järjestykseen tartuin ensimmäisenä kuvaan vanhasta rouvasta, joka oli tosiaan asunut siellä. Se oli pelottavaa. Elokuvassa kummituksia on kaikkialla, Wuest tunnelmoi.
– Uskon oikeasti siihen, että huone voi säilyttää perheen historiaa tai yksilön kohtalon. Sen paikan läheisyys teki puolet töistä puolestamme.
Hänen kanssatähtensä Lena Urzenowsky on samaa mieltä.
– Käsikirjoitus antoi mahdollisuuden tuntea sen, mitä hahmot kävivät läpi. Meillä oli yhteys siihen paikkaan ja se vaikutti näyttelemiseemme. Se on taianomainen paikka, joka mahdollisti vahvuuksiemme löytämisen.
Osa Schilinskin päähenkilöistä on hyvin nuoria. He eivät täysin osaa artikuloida kokemuksiaan, mutta hekin tuntevat asioita.
– Lapsuus kiinnostaa minua kovastikin. Lapset aistivat nopeasti asioita, joille ihmisillä ei ole sanoja, he tuntevat paljon ja myös löytävät uusia asioita. He näkevät maailman ilman asenteita, ilman ennakko-odotuksia, Schilinski toteaa.
Häntä ei häiritse, jos kaikki tuo kuulostaa tarkoituksettoman mutkikkaalta. Hän toivoo, että ihmiset ”kokisivat” elokuvan ennen ymmärtämistä, ja hän kieltäytyy suoralta kädeltä selittämästä sen loppua.
– Se on hyvin radikaali, subjektiivinen tapa tutustua muiden ihmisten maailmoihin, ja se kuvittaa muistin toimintaa. Kuinka se toimii? Miten havainnointi tapahtuu? Loppujen lopuksi se on pelkän narratiivin tai tarinan sijaan muistojen virtaa.
Kyseessä on myös hyvin naisellinen tarina, joka käytännössä koko ajan keskittyy naisen näkökulmaan. Sillä ei ole väliä, minkä ikäinen hahmo on tai missä ajassa hän elää.
– Luimme paljon alueen historiasta ja siellä oli tapahtunut kamalia asioita. Tietyt naiset, erityisesti palveluskunta, sterilisoitiin jotta heidän kanssaan pystyi harrastamaan seksiä ilman vaaraa miehelle. Se oli täyttä totta. Törmäsimme yhteen lauseeseen, joka kosketti meitä syvästi. Yksi palvelija totesi: ”Elän elämääni turhaan.” Ajattelin: ”Kuinka kukaan voi selvitä päivästä toiseen, jos tuntee, että heittää elämäänsä hukkaan?”
Kaikki on tässä ja nyt
Myöhemmin Schilinski menee vieläkin pidemmälle ja selostaa ajan yhtäaikaisuuden konseptia.
– Elokuvamme kertoo ennen kaikkea muistamisesta. Siitä miten muistamme ja miten havainnoimmea asioita. Aluksi olemme ansassa tässä hetkessä ja omassa kropassamme, mutta ajan kuluessa pystymme katsomaan taaksepäin, pystymme näkemään itsemme ulkopuolelta.
– Kun puhumme muistista, mistä oikeasti ammennamme? Mitkä osat ovat menneisyyttämme? Koska muisti toimii niin, että joskus meitä eivät muokkaa isoimmat traumat tai isoimmat tapahtumat. Kysyimme itseltämme: onko olemassa jotain sellaista kuin ”ruumiin muisti”, muistoja asioista, jotka ovat saattaneet tapahtua ennen syntymäämme? Asioita, joista emme voi tietää, mutta jotka silti ovat muokanneet meitä, asioita joista emme saa kiinni, koska meiltä puuttuu niitä kuvaavat sanat. Ja voivatko jotkut kokemukset välittyä sukupolvelta toiselle?
Ilmeisesti kyllä. Hänen päähenkilönsä eivät ehkä tunne toisiaan, mutta heillä on näkymätön yhteys toisiinsa ja tiettyyn paikkaan.
– He eivät voi paeta muuten kuin kuoleman kautta. Ja sitä monet heistä ajattelevat, vaikka heillä on myös valtava halu elää. Se on jotain, jonka kanssa tulemme tähän maailmaan. Halu selviytyä. Minua kiinnosti tutkia, mitä pitää tapahtua, jotta se lopulta murtuisi.
Schilinskin matka on ollut pitkä, mutta se on kieltämättä nostanut hänet valokeilaan. Ainakin, kun puhutaan eurooppalaisesta arthousesta. Nyt hän miettii jo muita tarinoita kerrottavaksi.
– Elokuva on suhteellisen nuori taidemuoto, ja haluaisin ajatella yhä tutkivani sen mahdollisuuksia. Se on kiitollista hommaa. Tavoitteeni on: ei rajoja.
Miksi hän haluaisikaan rajoittaa itseään. Eihän hän tarvitse isoa budjettia tai tunnettuja näyttelijöitä, lasillinen viiniä riittää. Ja ehkä muutama kummitus, tietysti.
Teksti: Marta Bałaga, Cannes. Kuvat Fabian Gamber / StudioZentral.