Ohjaaja Mike Flanagan oli etuoikeutetussa asemassa ja sai lukea Stephen Kingin miniromaanin The Life of Chuck ennen tavallisia kuolevaisia.
– Luin sen ensimmäistä kertaa huhtikuussa 2020, jo ennen kuin kirja [Mitä enemmän verta, johon se sisältyy] ilmestyi. Stephen King lähetti sen erinäisille tuottajille, tuotantoyhtiöille ja elokuvantekijöille, kuten hän yleensäkin tekee testatakseen tarinoidensa kiinnostavuutta. Tarinan sanoma, ilo ja monitasoisuus vetivät jalat altani. Sen rakenne oli kiehtova. Itkin alusta loppuun.
– Oikeasti, en ollut aikaisemmin lukenut mitään sellaista, en Stephen Kingiltä enkä keneltä muultakaan. Lähetin samana päivänä Kingille sähköpostin: ”Jos saisin kokeilla voimiani tämän tarinan kanssa, siitä voisi tulla paras elokuva, jonka ikinä teen.” Hän oli juuri antanut minulle oikeudet Dark Tower -tv-sarjaan ja vastasi: ”Keskitytään nyt Dark Toweriin, ja jos tästä kuuluu jotain, palataan asiaan.” Olin kuitenkin saanut tarinasta pakkomielteen ja kerroin kaikille, jotka viitsivät kuunnella, että jos voisin tehdä pääni sisällä pyörivän elokuvan, se olisi parhaimpani ikinä.
– Kun myöhemmin pidin Stepheniä ajan tasalla Dark Towerista, kysyin uudellen Chuckin ihmeellisestä elämästä. Tällä kertaa hän sanoi: ”Tiedätkö mitä? Tehdään se.” Ja loppu on historiaa.
Chuckin ihmeellinen elämä on Flanaganin kolmas Stephen King -sovitus. Hän on ohjannut elokuvat Julma leikki (Gerald’s Game) ja Doctor Sleep, työn alla on edellä mainitun Dark Towerin ohella myös Kingin Carrieen perustuva sarja. Fanittaminen tuo omat haasteensa.
– Stephen King on suosikkikirjailijani, kirjallisuussankarini. Olisi kamalaa pettää hänen luottamuksensa. Elinikäisenä King-fanina olen myös itse ollut yleisönä hänen teostensa sovitusten vuoristoradalla, ja kokenut kaikki ne huiput ja laaksonpohjat. En haluaisi pettää Stephen King -yhteisöä ja tehdä elokuvaa, josta en itse fanina nauttisi. Joten paineita on paljon.
Lue myös: Luke Skywalkerin esittäjä Mark Hamill: ”Olen kiinnostunut rooleista joita en kuvitellut ottavani”
– Tämä on kolmas Stephen King -elokuvani. Tunsin samat paineet Julmassa leikissä ja Doctor Sleepissä. Niitäkin pidettiin keskimääräistä vaikeampina sovitettavina hänen töittensä joukossa. Tämäkin on haastava tapaus, ja tunnen vastuuta suojella kokemusta, joka sen lukemisesta syntyi, ja tehdä oikeutta sille ja sankarilleni.
Uuden edessä
Kingin tarina sisältää pelkoja, surua ja kuolemaa, mutta se tuntuu silti toiveikkaalta ja elämänmyönteiseltä.
– Minäkin yllätyin lukiessani tarinan elämäniloisuus ja toiveikkuus. Se suorastaan pomppasi sivuilta, vaikka aluksi reagoin tarinaan maailmanlopusta. Koin tunteita, jotka varmaan monella meistä ovat olleet etualalla pandemiasta lähtien. Kuin pyörät olisivat irronneet ja kaaos lisääntyisi. Kuin katastrofit vain seuraisivat toisiaan. Se kaikki oli tarinassa, mutta ilman epätoivoa ja kyynisyyttä. Tarinan alkutilanne paljastuikin uskomattoman iloiseksi ylistykseksi sille, mitä tarkoittaa olla elossa.
– Ei kannata velloa kaiken lopussa, vaan pitäisi juhlistaa sitä hetkeä, jonka saamme kokea alkumme ja loppumme välissä. Ymmärtää miten elämämme liittyvät toisiinsa ja tuntuvat järkeviltä, kun niitä katsoo taaksepäin. Loppua ei pidä pelätä, ei elämän eikä maailman. Tarina ei näe niiden välillä eroa. Kingin tarinassa yhden ihmisen loppu on kokonaisen universumin loppu, eikä sitä pidä pelätä. Se on aika harvinainen valoisa ja toiveikas havainto, varsinkin kirjailijalta, joka tunnetaan kauhutarinoistaan.
– Luin tarinaa koronasulun aikana 2020, kun pandemia oli uusi eikä ollut näköpiirissä milloin vapautuisimme kodeistamme. Tuntui kuin maailma olisi hajoamassa. Tarina osui minuun juuri, kun sitä todella tarvitsin. Enkä edes tiennyt tarvitsevani sitä. Ihmeellistä kyllä se toimii edelleenkin, kun kaaos tuntuu olevan valloillaan.
– Tämän kaltaiset tarinat ovat tärkeämpiä kuin koskaan. Minun missioni oli esittää Chuckin elämän tosiasiat ja panokset ilman epätoivoa ja kyynisyyttä. Halusin korostaa kaikkea kaunista, mitä King sanoi elämästä ja taiteesta. En ole koskaan työstänyt mitään näin iloista, elokuvaa, jossa ei ole hiukkaakaan kyynisyyttä. Toivoin sydämestäni sellaista maailmaa lapsilleni. Halusin tehdä elokuvan, jonka he voisivat löytää silloin, kun elämässään sitä saattaisivat tarvita. Minullekin se oli uusi kokemus ja halusin suojella pakahduttavaa tunnetta sydämessäni, jota koin tarinaa lukiessani.
Lue myös: Kaikkien kauhukirjailijoiden kingi nimesi 10 suosikkielokuvaansa – Oliko Hohto ykkönen?
Miniromaani ja sen sovitus siis poikkeavat odotuksista, joita yleisöllä kuvittelisi olevan Stephen Kingin tarinaa ja Mike Flanaganin elokuvaa kohtaan.
– Kingin teoksissa, etenkin sellaisissa tarinoissa kuin The Shawshank Redemption ja Vihreä maili, on aina ollut kerronnassaan hyvin humanistinen lähestymistapa, ja ne ovat kattaneet monia muitakin lajityyppejä kuin kauhu, vaikka siitä hänet ensisijaisesti tunnetaankin. Itse olen koko ammattilaisurani aikana pysynyt kauhugenressä, mutta meitä yhdistää syvä ihmisrakkaus.
– King on hienosti sanonut, että hänen kauhutarinansa eroavat monista aikalaisista siinä, että hänen tarinoissaan kauhua ei voisi olla olemassa rakkautta tai ilman toivoa. Hänen uskolliset lukijansa tietävät sen. He tunnistavat kauneuden jopa hänen synkimmissä tarinoissaan. Kingin tarinoissa on aina ollut sydäntä ja mieleen tulee useampiakin tapauksia, joissa se ei ole selkeästi välittynyt valkokankaalle. Chuckissa ilo ja sydän ovat vieläkin korostuneemmin etualalla. Olemme siis molemmat poikenneet tavalliselta polultamme, minkä vuoksi minun on entistäkin tärkeämpää tehdä selväksi, ettei kyseessä ole kauhuelokuva ja yrittää toimia ennakko-odotuksia vastaan.
– Lajityyppi ei tässä tarinassa ole yhtä tärkeä kuin sanoma ja hahmot. Ne osuivat ja upposivat. Lukiessani minusta tuntui samalta kuin katsoessani Kurosawan Ikirua tai elokuvia kuten Rudy, Searching for Bobby Fisher, Ihmeellinen on elämä… Kauniita ja elämäniloisia elokuvia, joissa ei ole kyynisyyttä. Oli ilo lähteä sille vähemmän kuljetulle polulle Steven kanssa.
Alku on loppu
Chuckin elämäntarina koostuu kolmesta osasta, jotka kulkevat käänteisessä aikajärjestyksessä.
– Kertomuksen rakenne oli yksi minua viehättäneistä asioista. Elämä tuntuu järkevältä vasta kun sitä katsoo taaksepäin. King käytti kaunista kolmen näytöksen rakennetta, ja elokuvat ovat tehneet samaa käytännössä alusta lähtien. Hänen luomansa kaunis rakenne kääntyi siis siististi omaan mediaani.
– Halusin ehdottomasti tehdä samoin kuin hän, ja ymmärsin rakenteen mahdollisuudet tehdä entistä enemmän visuaalisia ja temaattisia yhteyksiä kolmen luvun välille, mikä ei välttämättä onnistuisi kirjassa. Se oli yllättävää ja uskomattoman runollista. Tarina pysyisi samana, vaikka sen kertoisi aikajärjestyksessä, mutta sen voima ja merkitys vähenisi. Juuri siksi, että elämämme merkitykset avautuvat eri tavalla, kun niitä tarkastelee retroaktiivisesti.
Flanagan pitää elokuvan tekoa yhtenä uransa mieluisimmista kokemuksista. Erityisesti hänen mieleensä jäi tanssinumero sen puolivälistä.
– Ensinnäkin oli hienoa olla taas Alabamassa, jossa urani alkoi ja tehdä viides elokuvani siellä monen jo Oculuksessa mukana olleen ihmisen kanssa. Annalise Basso ja Karen Gillan näyttelivät siinä samaa hahmoa. Tämän tekemisessä heidän kanssaan oli kotiinpaluun tuntua. Neljän ensimmäisen päivän aikana kuvasimme puolivälin tanssikohtausta Tom Hiddlestonin ja Annalisen kanssa, Pocket Queen rummuissa. Tiesimme, että aloitimme koko elokuvan tärkeimmällä kohtauksella. Mutta ne neljä päivää kuvauspaikalla olivat mahtavia. Muistan miten kasvojani oikeasti särki illalla hotellissa, koska olin päivällä hymyillyt niin paljon katsoessani Tomia, Annalisea ja PQ:ta esittämässä tanssia alusta loppuun kerta toisensa jälkeen.
– Myöhemminkin katselimme sitä viisi ja puoliminuuttista esitystä, ja se oli aina yhtä nautinnollista. Sen tekeminen oli muutenkin vaikeaa ja jouduimme kohtaamaan kaikki kuvauspaikan vastoinkäymiset, keskeyttämään auringon mennessä pilveen ja painimaan 150 taustaelementin kanssa, mutta en ole ikinä ollut mukana missään sellaisessa. Se oli onnea. Se tulee aina olemaan päällimmäisenä mielessäni, kun ajattelen elokuvaa ja mistä Chuckin elämässä oli kyse.
– Työstimme kohtausta koko viikon ja se oli käytännössä elokuvan toinen näytös. Kun se oli valmis, tuntui kuin koko elokuva olisi ohi, koska näyttelijät lähtivät kotiin. Yhtäkkiä meillä oli uudet esiintyjät ja uusi tarina, tuntui kuin olisimme aloittaneet uuden elokuvan. Ensin saimme valmiiksi elokuvan Tom Hiddlestonin kanssa, sitten hän on koneessa ja Chiwetel [Ejiofor] laskeutuu omastaan valmiina aloittamaan tekemään kanssamme tarinaa maailmanlopusta. Ja sitten meillä oli aivan eri tarina lapsuudesta Ben Pajakin, Mark Hamillin ja Mia Saran kanssa. Työskenneltyäni viisi vuotta tv-tuotannossa, jossa yhdelle tarinalle oli varattu sata kuvauspäivää, tuntui oudolta, kun elokuvaa tehdessä saimme purkkiin tarinan puolentoista viikon välein.
Tarinan rakenne olikin sen suurin haaste.
– Iso jonglööraus oli mieltää nämä kolme erillistä kertomusta yhdeksi isoksi tarinaksi. Kaikissa on eri näyttelijäporukka. Kaikissa on oma estetiikkansa erilaisia kuvasuhteita myöten. Kaikissa on erilainen lähestymistapa, sävy ja kerronnallinen prioriteetti. Silti niiden oli sovittava yhteen ja maalattava selkeä kokonaiskuva. Ja kaikki se näyttelijöiden ja työryhmän ja logistiikan kanssa navigointi piti tehdä pienen indie-elokuvan budjetilla.
– Alan kuohut aiheuttivat haasteita, mutta tunsin, että kaikkien mielestä olimme tekemässä erityistä elokuvaa. Kaikki näkivät haasteemme, mutta olivat valmiit kohtaamaan ne joka ikinen päivä. Saimme näyttelijäkillalta poikkeusluvan jatkaa lakon aikana, mutta käsikirjoitukseen ei voinut koskea, se oli lukittu ennen käsikirjoituslakkoa. Olimme studioista riippumattomia, mutta meidän piti saada liitoilta lupa kuvata. He olivat hyvin kannustavia, mutta oli se hullua aikaa.
Kaiken jälkeen Flanagan tietää, mitä toivo yleisön saavan irti Chuckin ihmeellisestä elämästä.
– Toivon heidän vievän mukanaan jotain siitä ilosta, joka on tarinan ytimessä. Toivottavasti se auttaa katsomaan nykymaailmaa ja haasteita meidän itse kunkin elämässä – ja rohkaisee laskemaan salkun kädestään ja antautumaan tanssille. Tarkoitti tanssin ilo sitten itselle mitä tahansa, maalaamista, ajan viettämistä perheen kanssa, kirjoittamista, liikkumista. Mitä tahansa, missä saa päästää sydämensä valloilleen. Itse sain elokuvalta rauhaa, iloa, toivoa ja voimaa. Jos saan välitettyä edes rahtusen siitä katsojalle, tämä on ollut kaiken vaivan arvoista.
Kuvat ja haastattelut FilmNation Entertainment. Toimittanut Jouni Vikman.