Elokuva alkaa ideasta, ja niitä turkulaissyntyisellä Joey Palmroosilla on varastossa paljon, vaikka vain yksittäisten lauseiden muodossa.
– Delivery Run sai alkunsa, kun ajoin talvella lumiauran perässä. Se ei ollut ihan vastaavanlainen kuin leffassa, mutta aura kuitenkin. Mietin, että voi hitsi kun se menee hiljaa, yritin kurkkia ohitusmahdollisuutta, mutta se oli aika hasardia. Alkoi syntyä ajatus, miten pelottavaa se ohittaminen voisi olla ja kuka siellä sitten on kuskin paikalla. Siitä lähti ajatus laukkaamaan ja mielikuvitus lentämään.
Palmroos ryhtyi työstämään tarinaa entisen koulukaverinsa, amerikkalais-tanskalaisen Anders Holmesin kanssa. He olivat yhdessä tehneet jo Palmroosin Viisi lainsuojatonta -esikoista.
– Kun saan idean, teen siitä läpivedon ranskalaisin viivoin, tosi yksityiskohtaisestikin, oksennan kaiken ulos, Palmroos naurahtaa. – Anders putsaa sitä, minkä jälkeen alan leikata sitä oikeaan suuntaan ja hän tekee versioita huomioitteni perusteella. Delivery Runista tehtiin 34, 35 versiota, jotka tulivat aika nopeasti kasaan, koska minulla oli ollut idea leffaan jo aiemmin. Lokakuussa lähdettiin seulomaan, siitä vedettiin loppuun kunnes kuvaukset alkoivat helmikuun lopussa. Se tuli nopeasti kasaan, koska en halunnut missata talvisesonkia.
Money Money Money
Palmroos on tietysti myös elokuvansa tuottaja, jonka tehtävä on varmistaa, että käytännön asiat hoituvat ja niille järjestyy rahoitus. Delivery Runin budjetti kasattiin yksityisiltä sijoittajilta ja sponsoreilta, pieneltä osin tekijöiltä itseltäänkin.
– Emme tietenkään olisi missään vaiheessa sanoneet ei Suomen elokuvasäätiölle, ja jälkituotantoonkin haimme tukea. Minulla ei kuitenkaan saa koskaan olla ainoita valttikortteja, joiden varassa leffa tehdään, vaan se tehdään siitä huolimatta saadaanko säätiön tukea tai ei. Sen pitäisi olla ennemmin sellainen kirsikka kakun päällä sen sijaan, että kaikki muumit olisivat samassa veneessä niin sanotusti.
– Mitä tulee levittäjiin ja myyntiyhtiöihin, niin siitähän ei ikinä ole mitään takeita, onko leffa sellainen, että joku haluaa lähteä myymään tai edustamaan ja levittämään, vaan kaikki ovat tulleet sen jälkeen, kun elokuva on tehty. Siinä on isosti oma kaula giljotiinilla koko ajan. Tämä on toinen elokuvani, jonka olen tehnyt tällä tavalla, ja siinä on jotain hienoa, kun pääsee maaliviivan yli ja tietää, että Jenkeissäkin on teatterilevitys ja olemme Sitgesin festareiden sarjassa. Katsotaan voittaisiko siellä yleisöäänestystä siihen päälle. Ne on asioita, jotka itselle merkitsee, että on tehnyt jotain oikein ja joku tykkää.
– Elokuvan tekeminen on kuin olisi pimeässä huoneessa ja yrittää löytää lampulle eikä yhtään tiedä onko menossa oikeaan suuntaan. Tätä tekee itseensä uskoen, ympärillä hieno tukiverkosto, joka on kuin joku näyttäisi valoa ja sanoisi, että hyvä meininki. Dora Palmroos ei ole vain vaimoni vaan myös bisneskumppani, joka uskoo hulluihin juttuihini, ja tuntuu, että hänessä on ihan sama hulluus.
– Säätiöhän on hieno juttu, joka mahdollistaa suomalaisille paljon. Itselläni tähtäin on aina ollut kansainvälisessä elokuvassa, ja olen onnistunut löytämään tyyppejä, jotka ovat samalla tavalla valmiita antamaan kaikkensa projektille. Suomesta isoimmat mahdollistajat minulle ovat upeat ammattitaitoiset tekijät, jotka uskoo tähän projektiin ja haluavat antaa aikaansa sille. Kuten leikkaaja Tikkasen Toni, joka jo toistamiseen halusi tehdä elokuvaa kanssani. Säveltäjä Tuomas Kantelinen, sama asia. Post Controlin pojat, Marko Terävä, jonka kanssa olen taas päässyt tekemään värimäärittelyjä, olen kaikista niin perhanan kiitollinen. Oikeiden ihmisten saaminen mukaan on tärkeämpää kuin Säätiön rahallinen tuki. Se vaikuttaa siihen, että saadaan se päässä ollut visio screenille.
– Olen ohjaaja, kirjoittaja ja tuottaja, mutta ennen kaikkea näen, että olen elokuvantekijä. Haluan olla filmintekijä, jollaisia katson ylöspäin, rakastan Tarantinon töitä, Spielbergin töitä, Scorsesea, Ritchietä. Isoja tekijöitä, jotka seisovat niin monella tontilla.
Location, location, location
Tonteista puheen ollen, Palmroos toimi myös kuvauspaikkojen etsijänä. Delivery Run kuuluu siltä osin torilla tavataan -kategoriaan.
– Ylläs ja sen lähialueet muutettiin Minnesotan Nisswaksi, mutta en automaattisesti osannut sanoa, että tonne mennään kuvaamaan. Lähinnä haettiin sitä lumitilannetta ja tiesin mitä mahdollisuuksia siellä voisi olla. Ylläkseltä ja sitä ympäröiviltä alueilta löytyy mahtavaa yhteisöllisyyttä. Kaupunki, kunta ja eri toimialojen yritykset olivat valmiita lähtemään messiin.
– Lokaatiot vaikuttavat myös käsikirjoitukseen. Rakastan paikkojen scouttaamista, koska innostun niiden kautta kohtauksista. Kirjoittajaminäni herää miettimään mitä kaikkea niihin olisi mahdollista kirjoittaa. Delivery Runissa Leen kohtaamiset tien päällä ja muualla ovat se kartta, jonka kautta leffa kulkee A:sta B:hen. Ne inspiroivat minua tekijänä ja haluan olla niihin vaikuttamassa, koska ne muokkaavat tekstiä ja näen mitä kaikkea tarinassa voi olla. Esimerkiksi ison hirsihuvilan kuvaukset tehtiin parin päivän aikana ainutlaatuisessa paikassa, joka sai ajatuksia heräämään jo käydessäni ensimmäisen kerran katsomassa sitä, kun kuulin että voisi olla mahdollisuus kuvata siellä.
– Sama päti edelliseen elokuvaani. Nimenomaan lokaatio synnytti ajatuksen länkkäristä. Samoin tulee olemaan kolmannessa ja neljännessä leffassani, ne ovat lähteneet yksittäisistä lokaatioista, joissa olen nähnyt mahdollisuuden tarinalle. Mitä mielenkiintoista niissä olisi itse hauska nähdä tapahtuvan.
Oikeissa ympäristöissä kuvaamisessa on omat haasteensakin, varsinkin Suomen pimeässä talviyössä.
– Kuvaajani Ari Virem tietää, että haluan yökuvauksissakin kaiken näkyvän. Pitää olla kuunloiste, joka mahdollistaa sen. Ei ole helppoa lähteä 20, 25 asteen pakkasessa ja siihen tuuli päälle parimetriseen lumihankeen vaihtamaan kameran paikkaa tai pystyttämään Kuun loistetta. Puhumattakaan muista valoista ja kalustosta. Mutta jos se olisi helppoa, siinä ei olisi fiilistä, että olemme lähteneet tekemään hullua taikatemppua. Se on ollut vaivan väärtiä.
Se auttaa myös näyttelijöitä.
– Alexander Arnoldista oli hienoa, että kuvattiin paikan päällä, varsinkin kun hän ei ollut koskaan ollut tällaisella alueella.
Kynnet verillä
Palmroos osallistui tietysti myös näyttelijöiden valintaan.
– Haluan aina olla vahvasti mukana siinä. Tein pari reissua Lontooseen ja yhteistyössä Gillian Hawserin kanssa löydettiin Briteistä muun muassa Arnold ja Nadine Higgin. Alexander oli tuttu Skins – Liekeissä -sarjasta ja kun tapasin hänet pariin otteeseen, se selkeni sitä kautta.
– Minulle oli saman tien hyvin selvää, että haluan Jussi Lammen aurakuskiksi. Sen oli pakko olla tosi iso kaveri. Että jos se seisoisi edessäni kirves kädessä edes sanomatta mitään, minulla olisi paskat housuissa. Jussissa on väkevä presenssi. On ihanaa, että muuten hän on sellainen nallekarhu, mutta jos häntä ei tunne, hän voi olla pelottava.
– Kun sanoin, että sinulla ei sitten ole yhtään vuorosanoja, hän otti sen lähinnä haasteena, koska se on jotain mitä hän ei ole hetkeen tehnyt. Alexanderilla on dialogia, mutta hänenkin piti pystyä tuomaan tunnetta esiin, kun hän on paljon yksin kuvassa ja tehdään monia ottoja. Hän ei myöskään ollut tottunut Suomen pimeyteen. Kun jälkikäteen juteltiin, niin hän piti tätä urallaan sellaisena taklauksena, josta oli tosi tyytyväinen.
Ohjaaja nähdään elokuvan alussa itsekin kameran edessä, mutta nauraen hän kieltää tehneensä sen rahaa säästääkseen.
– Minulla oli itse asiassa pari näyttelijää mielessä, mutta mitä lähemmäs tultiin kuvauksia, lisääntyi tietous siitä, kuinka vaativa kohtaus oikeasti olisi esimerkiksi turvallisuusaspektista. On pahat kaasut ja hajut ja liekkejä siinä vieressä ja sirpaleita, ylösalaisin flipattu auto… Vaikka olisikin pelastushenkilökuntaa sun muuta läsnä, niin kenet sinne voisi oikeasti laittaa?
– Edellisessäkin elokuvassa minulla oli hyvin pieni rooli ja halusin tähänkin sellaisen. Tarkoitus ei ollut olla näin isosti kuvassa, mutta tajusin, että saan itseni mukaan, kun tapetaan ohjaaja heti alkuun. Muistan, että oli perhanan kylmä päivä, ryömin sieltä autosta ulos ja vedän itseäni sitä jäistä tietä pitkin. Oli niin kylmä, että minulta törrötti neljä kynttä sormista sen jälkeen. Se ei ehkä jälkipeleissä ollut niin miellyttävää, mutta myi kyllä itselle sitä kohtauksen aitoutta. Sanoin aurakuskillemme, että pysäytä se sitten kahden metrin päähän minusta. Jarno on ammattikuski ja pysäyttää sen vaikka millaisella jäällä, mutta se oli hyvin ahdistava tilanne, mikä toivottavasti välittyy. Aina pitää olla valmis myös itse tekemään jotain, jos vaatii muita pistämään itseään peliin. Kun menin välillä autoon lämmittelemään, ensiaputyyppi tai joku tuli sanomaan, että: ”Joey, nyt on kyllä ihan saatanan hullu meininki.” Vastasin, että jos muilla on kaikki ok, minulla on kaikki ok, ja jatketaan loppuun asti.
Elokuvan taikaa
Moni innokas elokuvantekijä aloittaa matkimalla näkemiensä toiminta- ja kauhuelokuvien efektejä. Palmroosille ne ovat lisähöyste.
– Näen Delivery Runin toimintajännärinä, jossa on kauhun elementtejä samalla tavalla kuin siinä on komedian elementtejä. Se ei koskaan saisi nojata vain järkytykseen, vaan efektit tuovat lisää tarinaan, dialogiin tai hahmoon siinä alla. Kyllä minä ehdottomasti rakastan niitä hetkiä ja sitä arvuuttelua, että miten tämä tehdään, missä määrin tehdään käytännössä. Ja kun on verta, niin kuinka paljon sitä. Niin paljon rakennetaan itse kuin mahdollista, että saadaan aito fiilis eikä kaikki ole vain cgi:tä. Kun on räjähdyksiä, niin haluan, että ainakin siellä pohjalla on oikea räjähdys. Ei vain kameraa varten vaan myös näyttelijöille ja kuvausporukalle.
Efektejä enemmän Palmroos arvostaa jotain, mitä hän aikaisemmin nimeämistään esikuvista näkee erityisesti Steven Spielbergin elokuvissa.
– Hänen työnsä herättävät minussa sellaisen lapsenomaisen uteliaisuuden tunteen sitä seikkailua kohtaan, jota katson. Pyrin siihen samaan taianomaiseen hetkeen, vaikka se olisi vain jokin yksittäinen kamera-ajo tai pieni juttu, jonka saa irti näyttelijästä. En osaa sanoa sitä paremmin, mutta minua puskee tekijänä taian ja fiiliksen perässä meneminen ja taltioiminen niin, että edes joku katsoja saa siitä irti saman kuin minä.
– Käytän toki referenssejä esikuviltani, mutta yritän tehdä niistä omannäköisiäni. Kun tulen mainosmaailmasta, olen ohjaajana hyvin kädet savessa mitä tulee kaikkiin kuviin ja kameratyöskentelyyn, olen varmaan siinä tosi ärsyttäväkin. Olen hyvin tarkka visuaalisessa tarinankerronnassa. Näyttelijöiden ja dialogin ohella tärkeää on, mitä tehdään kameran kanssa, miten kuvilla liimaa kaiken yhteen. Minulle on aina selvät sävelet kuvakerronnan vaiheista. Lista otoista on valmis ennen kuin lähdetään kuvaamaan, en lähde vain testailemaan. En ikinä esimerkiksi ravintolakohtauksessa sano, että pistetään tuohon ensin laajat kamerakulmat ja katsotaan mitä tapahtuu. Minulla on tekninen blokkaus mielessä tosi selvänä, miten näyttelijät ja kamera liikkuvat.
Lue myös: Suomalainen lännenelokuva syntyi pienellä budjetilla mutta suurella intohimolla
– Se vaikuttaa tosi paljon myös näyttelijäohjaamiseen. Jotkut ohjaajat kuvaavat useista eri kulmista, ja heillä on paljon ottoja, joista kohtaus koostetaan. Itse tykkään, että kamera on liikkeessä, ja tiedän miten ajo pitää rajata, että se päätyy sellaisena valkokankaalle.
Täältä tullaan, MCU?
Positiivisuus suorastaan loistaa Palmroosista, mutta kuinka kauan hän jaksaa ja haluaa tehdä näin paljon töitä? Sanoisiko omien tarinoiden kuvaamisesta nauttiva tekijä ei Marvelin kutsulle tehdä seuraava Eternals?
– Tämä tapa on elokuvan tekemistä ja tuottamista parhaimmillaan. Jos vertaan edelliseen, niin tässä on taas menty potenssiin kymmenen eteenpäin. Olen tosi ylpeä Viidestä lainsuojattomasta, ja tässä on tehty harppaus eteenpäin parin vuoden aikana. Jo nyt olen tsekannut bokseja, joita olen aina halunnut, kuten Sitgesin festarit ja Pohjois-Amerikan teatterilevitys.
– Ehdottomasti haluan, että Delivery Run on käyntikortti. Se on jo synnyttänyt kontakteja, kun olen pyörinyt festareilla. Olen saanut erittäin mielenkiintoisen, osaavan managerin Losista, ja hänen kauttaan on tullut yhteydenottoja ja tapaamisia eri tuotantoyhtiöiden ja studiotuottajien kanssa. Kolmannessa ja neljännessä projektissani minulla on jo kolme tuottajaa, joista yksi on esimerkiksi Ben Stillerin läheisimpiä ja pitkäaikaisimpia tuottajia, kaksi muuta on tehnyt leffoja A24:n kanssa. Kun kokeneet tuottajat lähtevät mukaan, se antaa uskoa itselle, että on menossa oikeaan suuntaan.
– Ehdottomasti haluan tehdä isompaa, ja kun teatterilevitys on tulossa, ollaan jännän äärellä. Toivottavasti se tuo lisää kipinää, sillä ehdottomasti olisin kiinnostunut tekemään studioleffoja. En missään tapauksessa sanoisi ei MCU:lle, vaikka se olisi kyllä heidän projekti. Tällä hetkellä olen enemmän innostunut näistä kontakteista, jotka ovat uskaltautuneet hyppäämään mukaan seuraaviin, koska ovat nähneet tämän leffan. Delivery Run on minulle jo oman arkensa supersankaritarina, jossa jokamies joutuu hulluun yhtälöön mukaan ja ei niinkään pelasta maapalloa mutta joutuu tekemään töitä selvitäkseen päivästä.
Oppia ikä kaikki
Palmroosin neuvo elokuvaurasta haaveilevalle on yksinkertainen.
– Pitää vain tehdä. Minulla on pienestä asti ollut kamera kädessä, olen pakottanut ystäviäni videoihini. Myös näyttäkää niitä töitä. Ensin isälle ja äidille, siskoille ja veljille, omia näytöksiä kavereille. Nykyään löytyy YouTubet, Instagramit, TikTokit, somen kautta saa työt satojentuhansien ihmisten silmien eteen. Kova työ ja jatkuva tekeminen lopulta johtaa Tuomas Kantelisiin ja muihin. Pitää olla aktiivinen ja valmistautua moniin kieltäytymisiin useilta ihmisiltä. Lopulta voi löytyä yksi joka sanoo, että nyt olisi kyllä hyvä sauma, olen katsonut tekemistäsi ja kehittymistäsi. Mutta kaikki tulee sen kautta, että tekee itse paljon.
– Olen opiskellut Lontoossa ohjaamista ja elokuvantekemistä, mutta tämä on ammatti on minullekin edelleen jatkuvaa oppimista. Ajattelen, että olisi mahtavaa testata tätä ja tätä, ja sitten oikeasti testaan miten esimerkiksi tehdään kahvikupista kiinnostava viiden sekunnin mainosvideo. Pitää olla jatkuvaa opiskelunhalua. Itse tykkään katsoa uusia ja vanhoja elokuvia ja löytää juttuja, jotka on toteutettu hienosti.
– Pitää myös uskaltaa näyttää itsensä. Jos ei itse usko omaan tekemiseen, ei sitä tee kukaan muukaan. Esimerkiksi tämä esitteiden jakaminen ei ehkä kuulosta kaikkein hohdokkaimmalta hommalta, mutta olen ylpeä siitä mitä olen tehnyt ja on maailman parasta kertoa siitä ihmisille. Pitää olla valmis tekemään kaikki.
– Delivery Runista opin kymmeniä ellen satoja uusia asioita, joita vien seuraaviin. Teknisestä tekemisestä päivän suunnitteluun, valaistuksellisia, kamerateknisiä juttuja, miten olisi mielenkiintoista hyödyntää leikkausta jälkituotannossa ja miten otan sen huomioon jo suunnittelussa. Miten kirjoittajana ennakoin asioita, joita tuon leffassa myöhemmin esille.
Loppuun vielä tärkeä, kantapään kautta opittu vinkki.
– Keittiökohtauksessa oli jauhesammutin, kun piti olla vaahtosammutin. Kaikki kyllä nauroi ja Jussi Lampi sanoi, että: ”Vitsi Joey, rock ’n’ roll, nämä on parhaat kuvaukset miesmuistiin!” Mutta nyt tiedän, että jos laukaisee jauhesammuttimen, sitä sitten hinkkaa kauan pois.
Teksti: Jouni Vikman. Kuvat: Pirkanmaan elokuvakeskus.