Italialainen elokuvateollisuus eli 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa vaihetta, jota leimasi poikkeuksellinen kyky reagoida kansainvälisiin markkinatrendeihin. Kun Steven Spielbergin Tappajahai (Jaws, 1975) muutti pysyvästi elokuvahistorian kulun ja loi käsitteen kesän jättimenestyksestä, se käynnisti samalla maailmanlaajuisen ilmiön, jota kutsutaan usein nimellä ”sharksploitation”. Tämän genren merkittävin, kiistanalaisin ja kaupallisesti vaikutusvaltaisin edustaja on Enzo G. Castellarin ohjaama Tappajahai – surffaajien kauhu (L’ultimo squalo, 1981), joka tunnetaan myös nimillä Great White, The Last Shark ja Suomessa Valkoinen tappaja. Elokuva ei ole ainoastaan tekninen esimerkkisuoritus pienen budjetin elokuvanteosta, vaan se edustaa laajempaa juridista ja kulttuurista käännekohtaa, jossa italialainen ”filone”-perinne (trendivetoinen lajityyppielokuva, joka tuotetaan nopeasti markkinoiden kysynnän mukaan) törmäsi Hollywoodin suurstudioiden tiukkaan tekijänoikeusvalvontaan.
Italialainen genre-elokuva oli 1980-luvun kynnyksellä murroksessa. Perinteiset spagettiwesternit olivat hiipuneet ja poliisielokuvat (poliziotteschi) olivat siirtymässä televisioon. Tuottajat Maurizio Amati ja Ugo Tucci tunnistivat mahdollisuuden täyttää markkinarako, jonka Universal Pictures oli jättänyt auki Tappajahai-elokuvan jatko-osien välissä. Alun perin projekti oli tarkoitettu Ruggero Deodatolle, mutta lopulta ohjaajaksi valittiin Enzo G. Castellari, joka oli tunnettu dynaamisesta toimintaohjauksestaan ja visuaalisesta silmästään.
Castellari ei nähnyt elokuvaa pelkkänä kopiona, vaan mahdollisuutena näyttää italialaisen käsityötaidon voima. Vaikka budjetti oli murto-osa Spielbergin teoksesta, tavoitteena oli kansainvälinen menestys, mikä näkyi muun muassa amerikkalaisten tähtien palkkaamisena pääosiin. Elokuva kuvattiin pääosin Maltalla, jonka rannikko tarjosi kirkkaat vedet ja suotuisat olosuhteet, mutta joitakin kohtauksia taltioitiin myös Yhdysvalloissa, erityisesti Savannahin ja Georgian rannikolla, jotta elokuvaan saataisiin aito amerikkalainen tunnelma.
Elokuvan tuotantoa leimasivat jatkuvat tekniset vaikeudet. Keskeisin ongelma oli Giorgio Ferrarin ja Antonio Corridorin suunnittelema mekaaninen hai. Animatroninen peto, jonka piti olla elokuvan kaupallisena vetonaulana, osoittautui epäluotettavaksi ja rikkoutui lopullisesti kuvausten puolivälissä. Castellari joutui käyttämään kekseliäitä ja ovelia ohjausratkaisuja, joilla hän peitti elokuvan tekniset ongelmat. Hän joutui turvautumaan pelkästään hain päätä esittävään malliin ja supisti tappajapedon ruutuaikaa.
Visuaalisten aukkojen täyttämiseksi tuotannossa käytettiin runsaasti arkistomateriaalia aidoista haista. Tämä loi elokuvallisen epäjohdonmukaisuuden, jossa vedenalaiset kuvat aidosta haista ja pinnalle nousevasta kumituotoksesta vaihtelivat silmiinpistävästi. Castellari on myöhemmin todennut, että teknisistä vastoinkäymisistä huolimatta hän oli tyytyväinen lopputulokseen, sillä hän onnistui luomaan jännitystä ja toimintaa raameissa, jotka olivat huomattavasti vaatimattomammat kuin Hollywoodissa.
Tappajahai – surffaajien kauhu sijoittuu kuvitteelliseen Port Harborin rannikkokaupunkiin, jossa valmistelut vuosittaista purjelautailukilpailua ja kaupungin satavuotisjuhlia varten ovat kiivaimmillaan. Tarina käynnistyy perinteiseen tapaan mystisellä katoamisella, kun nuori purjelautailija joutuu valtavan pedon uhriksi.
Päähenkilö Peter Benton (James Franciscus), tunnettu kirjailija ja haiden asiantuntija, sekä Ron Hamer (Vic Morrow), karkea ja kokenut hainmetsästäjä, tunnistavat välittömästi vaaran löytäessään pureskeltuja purjelaudan palasia. He yrittävät varoittaa pormestari William Wellsiä (Joshua Sinclair), mutta tämä kieltäytyy perumasta regattaa, koska se on ratkaisevan tärkeä hänen kampanjalleen tulla valituksi osavaltion kuvernööriksi.
Wells päätyy kompromissiin ja asennuttaa lahteen suojaverkot, mutta peto on liian suuri ja vahva. Se repii tiensä läpi esteiden vedessä polskivien nuorten äänien houkuttelemana. Regatan aikana hai hyökkää näyttävästi ja aiheuttaa kaaosta, tappaen muun muassa pormestarin avustajan. Lopulta Benton ja Hamer lähtevät merelle tappaakseen pedon lopullisesti.
Elokuvan onnistumisen kannalta oli olennaista, että siinä esiintyi amerikkalaiselle yleisölle tuttuja kasvoja. James Franciscus ja Vic Morrow toivat teokseen ammattimaisuutta, vaikka heidän roolinsa olivatkin selkeitä arkkityyppejä.
Vaikka Tappajahai – surffaajien kauhu on usein leimattu pelkäksi ”rip-offiksi”, tarkempi analyysi osoittaa, että se on pikemminkin tyylillinen hybridi Spielbergin Tappajahai (1975) ja Jeannot Szwarcin Tappajahai 2 (1978) -elokuvista.
Elokuvien välillä on useita suoria rakenteellisia yhtäläisyyksiä, jotka tekevät plagiointisyytöksistä täysin aiheellisia. Molemmissa elokuvissa asiantuntijakaksikko yrittää varoittaa poliittista johtoa, joka kieltäytyy toimimasta taloudellisten tai poliittisten etujen vuoksi.
Yhtäläisyyksiin kuuluvat:
- Hahmojen rinnastukset: James Franciscusin esittämä Benton on yhdistelmä Tappajahain Brodya ja Hooperia, kun taas Vic Morrow’n Ron Hamer on lähes identtinen kopio Robert Shaw’n Quintistä, aina pukeutumista ja puhetapaa myöten.
- Kohtaukset: Elokuvassa on kohtauksia, jotka on kopioitu lähes kuva kuvalta. Esimerkiksi laiturin tuhoaminen, haihäkkioperaatio ja hylätyn veneen tutkiminen muistuttavat hämmästyttävän paljon Spielbergin alkuperäisteosta.
- Teemat: Pienyhteisön pelko, rannikon riippuvuus turismista ja luonnonvoiman ylivoimaisuus ovat keskeisiä teemoja molemmissa teoksissa.
Vaikka juoni on samankaltainen, Castellarin tyyli on merkittävästi erilainen. Spielberg luotti hienovaraiseen jännitykseen ja siihen, mitä katsoja ei nähnyt. Castellari sen sijaan luotti visuaaliseen ylilyöntiin ja toimintaan.
Italialaiselle exploitaatiolle tyypillisesti Tappajahai – surffaajien kauhu sisältää elementtejä, joita ei alkuperäisessä Tappajahaissa nähty. Tunnetuin niistä on hain karjuminen hyökkäyksen aikana – ominaisuus, joka on biologisesti mahdoton, mutta lisää elokuvan camp-henkistä viehätysvoimaa. Lisäksi siinä, missä Tappajahai on luonteenkuvaus ja jännitysnäytelmä, Tappajahai – surffaajien kauhu on enemmänkin toimintaelokuva, jossa painopiste on tuhoisissa hyökkäyksissä, kuten helikopterin alas vetämisessä (!).
Tappajahai – surffaajien kauhu sai ensi-iltansa Italiassa huhtikuussa 1981, ja se otettiin vastaan tyypillisenä, mutta pätevänä lajityyppielokuvana. Se menestyi hyvin kotimaassaan, sijoittuen kauden 72. eniten tuottaneeksi elokuvaksi, mikä oli hyvä saavutus genretuotteelle. Todellinen yllätys odotti kuitenkin Yhdysvalloissa.
Levitysyhtiö Film Ventures International (FVI) toi elokuvan Yhdysvaltoihin maaliskuussa 1982 nimellä Great White. FVI:n johtaja Edward L. Montoro oli tunnettu kyvystään markkinoida halpoja elokuvia suuriin tuotantoihin rinnastettavalla tavalla.
FVI sijoitti markkinointiin peräti neljä miljoonaa dollaria, mikä oli valtava summa tuon ajan riippumattomalle levittäjälle. Markkinointikampanja sisälsi huomiota herättäviä lehtimainoksia ja TV-spotteja, jotka korostivat elokuvan jättiläismäistä haita, ja julisteen, joka muistutti huomattavan paljon alkuperäistä Tappajahai-julistetta. Lisäksi kauppakeskuksiin tuodut eläviä sitruunahaita sisältävät vesitankit saivat herättivät ihmisten kiinnostuksen.
Strategia tuotti tulosta. Ensimmäisen kuukauden aikana Tappajahai – surffaajien kauhu keräsi Yhdysvaltain lippukassoilla yli 18 miljoonaa dollaria (joissakin arvioissa puhutaan jopa 24 miljoonasta). Elokuva oli matkalla kohti historiallista menestystä italialaiselle tuotannolle, kunnes Universal Pictures puuttui peliin.
Universal Picturesin reaktio elokuvan menestykseen oli nopea ja aggressiivinen. Studio valmisteli parhaillaan omaa jatko-osaansa Tappajahai 3-D (1983) ja pelkäsi italialaisen kopion syövän sen markkinaosuutta ja vahingoittavan brändiä.
Universal nosti kanteen tekijänoikeusloukkauksesta, tavaramerkin väärinkäytöstä ja sopimattomasta kilpailusta. He väittivät, että Tappajahai – surffaajien kauhu ei kopioinut ainoastaan yleistä ideaa haista, vaan se varasti suoraan Peter Benchleyn alkuperäisestä kirjasta ja Spielbergin elokuvasta niiden erityisen ”ilmaisun”.
Liittovaltion tuomari David V. Kenyon käsitteli tapausta huhtikuussa 1982. Hän katsoi molemmat elokuvat ja totesi, että Tappajahai – surffaajien kauhu oli todellakin liian samankaltainen kuin Tappajahai. Tuomio oli poikkeuksellisen ankara: elokuva määrättiin välittömästi poistettavaksi kaikista yhdysvaltalaisista teattereista. Kaikki kopiot ja negatiivit takavarikoitiin ja levittäjä FVI:tä kiellettiin jatkamasta elokuvan markkinointia tai jakelua millään tavalla Pohjois-Amerikassa.
Tämä tapaus on jäänyt elokuvahistoriaan yhtenä harvoista kerroista, jolloin Hollywood-studio on onnistunut täysin pysäyttämään kilpailevan elokuvan levityksen plagiointisyytösten perusteella. Castellari itse on myöhemmin ilmaissut turhautumisensa toteamalla, että Universalin pelko oli suurin tunnustus hänen työlleen.
Oikeudenkäynti ja sen aiheuttamat taloudelliset tappiot olivat merkittävä tekijä Film Ventures Internationalin myöhemmässä konkurssissa. Sen sijaan mielenkiintoisena sivujuonteena on mainittava, että Universal syytti italialaisia kopioinnista, mutta myöhemmin Universalin omassa Tappajahain kosto (Jaws: The Revenge, 1987) -elokuvassa esiintynyt karjuva hai vaikutti saaneen vaikutteita nimenomaan Castellarin teoksesta.
Elokuva oli Yhdysvalloissa vuosikymmenien ajan saatavilla vain heikkolaatuisina piraattikopioina ja ulkomaisina tuonteina. Keräilijät metsästivät erityisesti japanilaista laserdisc-versiota, joka oli paras saatavilla oleva tallenne. Internetin yleistyminen mahdollisti elokuvasta otettujen still-kuvien ja pätkien leviämisen, mikä vahvisti uskoa siihen, että kyseessä on todellinen kadonnut mestariteos – tai ainakin erityisen poikkeuksellinen kuriositeetti.
Tappajahai – surffaajien kauhun nykyinen kulttimaine perustuu pitkälti elokuvan tahattomaan koomisuuteen ja camp-arvoon. Elokuvasta on tullut suosittu kohde ”niin huono että se on hyvä” -tyyppisten elokuvien harrastajille. Ja ihan syystä.
Tämän elokuvan voi katsoa nyt ilmaiseksi Fawesomessa. Suoratoistoa ei ole tekstitetty suomeksi.
Katso Tappajahai – surffaajien kauhu täällä. Elokuvan ikäraja on K-16 ja kesto 87 minuuttia.
Alla kaksi elokuvan julistetta, italialainen traileri, Yhdysvaltojen traileri ja triviaa.
TRIVIAA:
- Tappajahai – surffaajien kauhu julkaistiin Espanjassa kuin se olisi kolmas Tappajahai-elokuva. Japanissa sen videojulkaisu kulki nimellä Jaws Returns. Brasiliassa elokuvan nimi oli O Último Tubarão, sillä alkuperäinen Tappajahai kulki siellä nimellä Tubarão.
- Ohjaaja Castellari harkitsi jatko-osan tekemistä, jonka nimeksi olisi näppärästi tullut L’ultimo Squalo 2. Sitä ei kuitenkaan koskaan tehty, koska mekaaninen hai oli kuvausten jälkeen liian vaurioitunut.
- Elokuvan musiikista vastasivat Guido ja Maurizio De Angelis. Se ei kuitenkaan kelvannut Yhdysvalloissa, joten se vaihdettiin Morton Stevensin säveltämään musiikkiin.
Lue myös: Kulttihetki: Ilmaiskatselussa 80-luvun kauhukomedian villi vallankumous
Lue myös: Kulttihetki: Ilmaiskatselussa ällöttävä torakkakauhu – 80-luvun räävitön camp-herkku