Edellä kuvattu kokemus osoittautui kuitenkin käyttökelpoiseksi: Alonso Ruizpalacious päätyi tekemään Keittiöelämää-elokuvan, joka kertoo överiksi menneestä kapitalismista – ja otti siihen itse The Girl with the Dragon Tattoo -tytön, Rooney Maran.
Newyorkilaiseen The Grill -ravintolaan sijoittuva elokuva kertoo paikan pääasiassa paperittomista työntekijöistä. Tunnelmat ovat kireällä ahtaissa tiloissa, varsinkin kun kassasta puuttuu rahaa. Myös yksi kokeista, meksikolaisen Raúl Brionesin esittämä Pedro, on epäilyksen alainen, mutta hänellä on muuta mielessä. Hänen tyttöystävänsä Julia (Mara) on raskaana ja haluaa abortin. Pedro haluaisi hänen pitävän vauvan. Ja limukonekin hajoaa. Kaikki on sekaisin.
– Vietin paljon aikaa keittiöissä. Kävelin sisään kaikkiin, joihin pääsin ja painoin mieleeni niiden rytmit, Ruizpalacios kertoo Berliinissä.
Nuorempana hän oli myös työskennellyt sellaisessa.
– Olin opiskelija, joten tilanteeni oli erilainen kuin näiden New Yorkin paperittomien siirtolaisten. Vitsin mukaan kaupungissa ei tarjoilla japanilaista tai vietnamilaista ruokaa. Kaikki on meksikolaisten tekemää! Siirtolaiselokuvat ovat melkein oma lajityyppinsä. Mutta ne eivät ikinä kerro, mitä tapahtuu seuraavaksi. Sillä unelmalla on aina hintansa.
Latinalaisamerikkalainen unelma
Ohjaajan kommentti saa yhden näyttelijöistä, myös Meksikosta kotoisin olevan Anna Diazin, purskahtamaan itkuun. Hän kertoo nähneensä elokuvassa tilaisuuden kuvata ”siirtolaisten yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä”. Kuten Anthony Bourdain kirjoitti kirjassaan Kitchen Confidential: mestarikokin tunnustuksia, kukaan ei ymmärrä ja arvosta amerikkalaista unelmaa niin kuin ei-amerikkalainen.
– Myös minun äitini jätti kotimaansa muuttaakseen toiseen, jonka kieltä ei puhunut, ja se oli äärimmäinen eriste. Mutta katson sitä myös tietyllä hempeydellä, sillä he jättävät kaiken tavoitellakseen unelmaa. Nämä ihmiset ovat rikkinäisiä, heitä on satutettu, mutta silti he unelmoivat, Diaz sanoo.
Tai sitten he eksyvät, kuten Pedro.
– Hän unelmoi perheestä, mutta unelma tuhotaan. Heihin kaikkiin sattuu tässä isossa kaupungissa. Kapitalismille ei ole isompaa metaforaa kuin New York, Briones pohtii. – Siirtolaiset eivät kuulu sinne, joten he kuuluvat toisilleen. Mutta keittiössä on puolustettava sääntöjä, rajoja ja standardeja. Pedro ei voi pysähtyä, siirtolaiset yleensä eivät voi pysähtyä, koska silloin kaikki kaatuisi päälle, joten he jatkavat tätä isoa unelmaa. Tai valhetta.
Kun pojat ovat poikia
Lopulta Pedron muuri murenee. Mutta Ruizpalacios väittää, että huono miehinen käytös on osa elokuvan kuvaamaa ympäristöä.
– Elokuvan pohjalla on Arnold Weskerin näytelmä 1950-luvulta. Silloin ei ollut asioita kuten ”toksinen maskuliinisuus”. Oli vain maskuliinisuutta. Oli mielenkiintoista tutkia, miltä se näyttää nykyään. Keittiöissä eivät uudet säännöt päde. Niissä on kastijärjestelmä, jonka hierarkia on hyvin selvä. Olisi epätodenmukaista kuvailla keittiötä, jossa kaikki miehet olisivat vain ymmärtäväisiä. Niin ei vain ole. Siellä vallitsee hyvin macho kulttuuri, näiden latinosiirtolaisten keskuudessa. Se ei ole ihanneyhteiskunta, mutta niin ihmiset käyttäytyvät, hän toteaa ja hänen näyttelijänsä jatkaa:
– Olen muunsukupuolinen, käyn läpi korjausprosessia ja se on ollut minulle iso kysymys. Millaisia hahmoja saan jatkossa esittää? Pedro on jatkuvasti liekeissä, hän on tulta ja tappuraa. Onko niin toksisista lähtökohdista tulevilla miehillä muunlaista mahdollista kohtaloa kuin traaginen? Uskon, että sellaiseen maskuliinisuuden rakenteeseen pitää saada muutos. Muuten meistä tulee itsemme pahimpia vihollisia.
Antiruokapornoa
Rooney Mara kertoo valitsevansa roolit ”pitkälti ohjaajan perusteella”.
– Opin sen aika nopeasti. Minulla oli näyttelijänä muutama huono kokemus. Ja sitten työskentelin David Fincherin kanssa. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni heistä.
Mara arvosti suuresti kiettiön ”riemastuttavaa” tunnelmaa ja Ruizpalaciosin jollain tapaa rentoa lähestymistapaa.
– Ikinä ei tiennyt, mitä vielä tapahtuisi, Mara kertoo.
Vaikka ruoka-aiheisesta sisällöstä ei ole puutetta söpöistä tosi-tv-sarjoista The Beariin, ”söpö” ei ole oikea sana kuvailemaan mustavalkoista Keittiöelämää-elokuvaa.
– Ruokaporno alkoi väsyttää, Ruizpalacios kuittaa ja muistelee kokemuksiaan viidakkoteemaisessa ravintolaketjussa.
– Työskentelin nuorena Rainforest Caféessa, mikä oli ruokapornon vastakohtaa. Minua kiinnosti ennemmin sellaisten paikkojen kollektiivinen kokemus. Siellä oli periaatteessa aseveljeyttä, mutta ruuhka-aikaan jokainen oli omillaan. Monet elokuvan hahmoista perustuvat siellä tapaamiini ihmisiin. Jotkut heistä olivat erittäin hyviä kokkeja, mutta heidän tragediansa oli, ettei sellaiseen ollut aikaa eikä tarvetta.
Maailma pienoiskoossa
Draamasta ja pettymyksistä huolimatta Ruizpalacios halusi esittää ihmisten hitsautumista yhteen. Näyttelijät ymmärsivät tavoitteen.
– Elokuvan keittiö on elossa sanan kaikissa merkityksissä ja myös elokuvan teko on kollektiivinen ponnistus, Briones huomioi ja Ruizpalacios jatkaa:
– Keittiö on maailma pienoiskoossa. Siellä on niin äärimmäistä ja toksista käytöstä kuin rakkautta ja hellyyttäkin. Niitä voi ehkä olla vaikea löytää, mutta ne ovat siellä.
Jälleen paras kuvaus löytyy Bourdainin kirjoituksista: ”Siis keitä hittoja tarkalleen ottaen nämä tyypit ovat, nämä pojat ja tytöt juoksuhaudoissa? Vähemmän loisteliaan urani yksityiskohdista voisi saada sen käsityksen, että kaikki linjastokokit ovat sekopäisiä, moraalisesti rappeutuneita huumehörhöjä ja pakolaisia, härski valikoima juoppoja, varkaita, lutkia ja psykopaatteja. Eikä välttämättä olisi kovin väärässä.”
”Ehkä he eivät koskaan käyneet koulua loppuun, ehkä he pakenevat jotain, oli se sitten ex-vaimo, mätä perhehistoria, ongelmat lain kanssa tai rähjäinen kolmannen maailman peräkylä ilman mahdollisuuksia edetä elämässä. Tai ehkä he – minun tavoin – vain pitävät siitä.”
Teksti Marta Bałaga, Berliini
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.