Kun näennäinen maailmanlopun kello tikittää, Emma Stone ja Jesse Plemons ottavat yhteen raaoissa ja tinkimättömissä roolisuorituksissa, jotka tuntuvat yhä enemmän kosmiselta taistelulta maailman – tai ainakin yhteisen todellisuudentajumme – kohtalosta. Yorgos Lanthimosin Bugonia tutkii ihmiskäyttäytymisen äärirajoja ja tarjoaa mukaansatempaavan, vatsanpohjassa tuntuvan kapselin nykyajasta. Se syöksee katsojan tuttuihin mutta raivostuttaviin tunteisiin, joita eläminen tässä ajassa herättää.
– Ihmiset elävät kuplissa, joita teknologia voimistaa, Lanthimos sanoo. – Tietyt käsitykset muista vahvistuvat omassa kuplassa, ja se luo valtavan kuilun ihmisten välille. Halusin haastaa katsojan siinä, kuinka varmoja olemme tietyistä asioista, miten määrittelemme tietynlaiset ihmiset. Se on kiinnostava peili yhteiskunnastamme ja nykypäivän ristiriidoista.
Vaikka Stonen esittämä Michelle yrittää paljastaa Teddyn (Plemons) ja Donin (Aidan Delbis) teoriat typeriksi, omat ennakko-oletuksemme molemmista osapuolista muuttuvat yhä piikikkäämmiksi paljastuksiksi – sekä meistä että kellarin kolmikosta.
– Siinä on mikrokosmoksen tuntua, sanoo Stone, joka myös tuotti viidettä yhteistyötään Lanthimosin kanssa. – Pienessä ympäristössä on sekä hulluutta että kommentointia, mikä tuntuu Yorgosille ominaiselta. Olemme kellarissa, ja usein ihmiset vain puhuvat toisilleen. Näkökulmat voivat tuntua vääristyneiltä tai nurinkurisilta, mutta ne paljastavat erilaisia puolia ihmisyydestä ja siitä mitä voi tapahtua, kun vakuuttaa itsensä hyppäämään syöksykierteeseen.
– Syöksy koskee ehkä meitä kaikkia yhtä paljon kuin Teddya ja Donia, mutta elokuva on aivan liian hävytön ja arvaamaton saarnatakseen katsojalle, Plemons huomauttaa. – Sen sävy on niin villi ja vaihteleva, hauska ja traaginen, ja sen tapa käsitellä suuria asioita tulee takavasemmalta. Se on todella outo mutta rehellinen kuva ajasta, jossa elämme, kuinka sekavaa ja absurdiakin kaikki on.
Stone on samaa mieltä ja huomauttaa, että elokuvassa on ainutlaatuisen surrealistinen huumorintaju usein syvästi surullisten elementtien keskellä. Bugonia on kauhistuttavan hauska tai hirvittävän koominen – maailmanlopun ajankuva, jonka vain Lanthimos voi tehdä.
– Vaikka elokuva on monin tavoin komedia, se on kerroksellisempi ja tekstuuriltaan rikkaampi kuin pelkkä komedia, ja vie katsojan odottamattomiin paikkoihin, juuri sinne missä Yorgos viihtyy, sanoo tuottaja Ed Guiney. – Hän on sävyjen hallinnan mestari, joka voi kääntyä huumorista tragediaan nanosekunnissa.
Tehty teatteriin
Elokuvan alkuperä juontaa Will Tracyn terävään käsikirjoitukseen. Ari Aster, yksi elokuvan tuottajista, käski Tracyn katsoa Save the Green Planetin antamatta juuri muuta kontekstia. Tracy ei ollut kuullutkaan korealaisesta scifi-komediasta ja vaivoin löysi kunnollisen käännöksen. Mutta Asterin mukaan sen sisällä oli siemen uudelle tarinalle meistä, nyt.
– 20 minuutin jälkeen tiesin, mistä hän puhui, Tracy muistelee. – Vuoden 2003 korealaiselokuvassa oli jotakin, jonka voisi muokata todella kiehtovasti nykyiseen angloamerikkalaiseen kontekstiin.
Pandemian alkuaikojen apokalyptisessä ahdistuksessa Tracy kirjoitti räjähtävän uudelleentulkinnan.
– Olimme sulkutilassa, ja olin varmaan vähän menettämässä järkeäni pienessä Brooklynin asunnossa, hän sanoo. – Kirjoitin sen noin kolmessa viikossa, enkä ole liikaa analysoinut sitä jälkeenpäin, mutta olen varma, että ilmapiiri valui käsikirjoitukseen – se klaustrofobinen tunne, jota en olisi voinut kirjoittaa ilman noita olosuhteita.
– Se oli yksi parhaista lukemistani käsikirjoituksista: synkän hauska mutta täynnä paatosta, draamaa, tarinaa ja upeita hahmoja, Lowe kehuu.
Käsikirjoitus päätyi lopulta Lanthimosin käsiin. Aster tiesi, että tämän kunnianhimoinen visio voisi herättää tarinan eloon.
– Yorgosilla on niin henkilökohtainen ja omaperäinen tyyli, että tiesin hänen löytävän visuaalisen ja tonaalisen kielen tarinalle, Aster muistelee. – Se olisi uusi tulkinta, aivan kuten Willin käsikirjoituksesta oli jo kehitysvaiheessa tullut.
Lanthimos näki Tracyn tekstissä välittömästi synkän komediallisen provokaatiovision, uudenlaisen psykologisen trillerin, joka sopisi valkokankaalle – ja nykyhetken absurdiuteen.
– Se oli todella nopealukuinen, Lanthimos sanoo. – Se oli viihdyttävä. Monimutkainen. Se tuntui ajankohtaiselta. Se oli nykyaikainen.
Omintakeinen herkkyys on ehkä puhuttelevimmillaan elokuvassa, jota voidaan pitää Lanthimosin anarkistisimpana ja samalla syvästi humanistisimpana. Se on myös koettava teatterissa nauraen, itkien, älähtäen ja säikähtäen yhdessä muiden kanssa.
– Useimmat elokuvat pitäisi kokea niin, teatterissa muiden kanssa. Se on yhteisöllinen kokemus, mutta erityisesti tämä elokuva, kun se on kuvattu kauniilla VistaVision -formaatilla. Johnnie Burnin äänisuunnittelu ja Jerskin Fendrixin musiikki tekevät siitä ainutlaatuisen. Se on hyvin kokonaisvaltainen ja dramaattinen kokemus sekä hilpeydessään että kauhussaan, ja sen voi kokea täysimittaisesti vain teatterissa, Lanthimos sanoo.
Kellariväkeä
Teddyn kellari on Bugonian suljettu ympäristö, joka toimii melkein kuin kieroutunut tieteellinen koe: koe-eläimiä heitetään altaaseen, joka sisältää nykyelämän ahdistukset, pelot ja farsseiksi kääntyvät todellisuudet. Koe muuttuu pian eräänlaiseksi vänkyräksi peiliksi, joka ei heijasta vain Teddya, Donia ja Michelleä vaan myös meitä katsojia.
– Kun rajaamme ympäristön, jossa konflikti tapahtuu, keskitymme enemmän hahmoihin ja siihen, mitä he edustavat. Samalla paljastamme, että se mikä aluksi näyttää ilmeiseltä, ei ehkä olekaan totta, Lanthimos sanoo. – Elokuva kuorii kaikkia hahmoja kerros kerrokselta pakottaen katsojan miettimään omia ennakkoasenteitaan.
Selvimmin se käy ilmi Teddyn hahmossa. Valmistautuessaan rooliinsa Jesse Plemons sukelsi omiin kaninkoloihinsa ja luki paranoidisesta salaliittoajastamme muun muassa Naomi Kleinin kirjasta Doppelgänger.
– Klein sanoi jotakin, mikä käy järkeen: monilla salaliittoteorioihin ajautuvilla pelon siemen on todellinen, Plemons kertoo. – Ajatus siitä, että meitä manipuloidaan, tietojamme louhitaan, pahat voimat ja kapitalistinen koneisto yrittävät kontrolloida elämäämme… jos tuntee oikeasti näin, minne voi mennä? Siitä puhuvat ääneen vain marginaaliset salaliittopodcastaajat. Mutta alkuperäinen tunne on silti aito.
Dynamiikka osuu Bugonian piikikkään monimutkaisuuden ytimeen. Teddy saattaa näyttää foliopipopäiseltä hullulta, mutta häntä ajava viha ja pelko – kapitalistinen riisto, ekologinen tuho ja tunne siitä, että ”kukaan ei ole vittuakaan kiinnostunut meistä” ovat karun todellisia. Hänen motivaationsa mutkistuvat vain entisestään, kun pinnan alta alkaa vähitellen ja kauhistuttavasti synkkä menneisyys.
– Teddylle on jaettu elämässä aika paska käsi, Plemons sanoo. – Hänen äitinsä joutui koetutkimukseen opioidihoidolla, joka jätti hänet koomaan. Teddy haluaisi epätoivoisesti auttaa, hän vain vähän eksyy matkalla.
Äitinsä talossa – jossa Stone mukaan kaikki on jäänyt ajallisesti paikoilleen siitä asti, kun äiti joutui pois pelistä – Teddy viettää tehdastyönsä ohella vapaa-aikaansa mehiläisiä hoitaen, universumin todellista järjestystä tutkien ja Donin kanssa avaruusolentojen vallankaappauksen estämistä treenaten. Hän on kiertänyt läpi jokaisen poliittisen ja salaliittolaisen ääriryhmän ennen kuin takertui teoriaan Andromedan hallinnasta. Mutta kaikki sukellukset kaninkoloihin ovat ehkä vain puolustusmekanismeja surua ja syvää turhautumista vastaan yhteiskunnassa, joka käytti hänen perhettään hyväksi ja hylkäsi heidät.
– Hänelle jäi vain yritys selvittää täydellisen voimattomuuden ja toivottomuuden tunnetta, Plemons sanoo. – Kaikki kuplii hänen sisällään, mutta mihin hän purkaa sen? Kuinka ottaa kontrolli kamalasta tilanteesta, johon hänet on jätetty? Hänen uskomuksensa on antanut voimaa, tarkoitusta ja järjestystä, vaikkakin epäsuorasti. Aina kun menneisyys nousee esiin, hän palauttaa sen missioonsa.
Vaarallinen bromance
Plemons näkee Teddyssä äärimmilleen vietynä saman traagisen todellisuuden, joka koskee monia nykypäivän jakaantuneessa ja vieraantuneessa maailmassa.
– Niin moni tuntee nykyään olevansa täysin unohdettu ja näkymätön, hän sanoo. – Vallanpitäjät vain pyörittävät heitä.
Michelle näyttäytyy Bugoniassa näiden voimien sieluttomana ilmentymänä. Biolääketeknologiayrityksen toimitusjohtaja on armoton ja hallitsee kaikkea ja kaikkia ympärillään.
– Michellen luontainen tapa on olla toimitusjohtaja ja olla vastuussa, Stone sanoo. – Hän yrittää kaapata roolin, vaikka olisi keskellä hullua tilannetta Teddyn ja Donin kellarissa.
Onko hän sitten todella avaruusolento vai vain miljardööri? Joka tapauksessa hän on ”eräänlainen elämän imevä voima, joka yrittää ottaa jotakin Maalta”, sanoo Teddyn suunnitelmaan tempautuvaa paikallista poliisia näyttelevä Stavros Halkios. Ainakin alkuun.
– Sitten, kohtaus kohtaukselta, häntä alkaa ymmärtää enemmän, Lanthimos sanoo. – Katsoja näkee hänen paljastavan – tai yrittävän salata – monia muita puolia.
Mitä enemmän Michelle näyttäytyy todellisena ihmisenä, joka tuntee kipua ja ajattelee omilla aivoillaan, sitä enemmän Don alkaa kavahtaa sitä, mitä hän ja Teddy ovat tekemässä. Jos teoria ja missio antavat Teddylle hallinnan tunnetta, hän haluaa välittää saman voimaantumisen Donille, nuoremmalle serkulleen, joka on myös menettänyt perheensä.
– Hän on vähän ujo ja kömpelö, mutta osoittautuu todella rohkeaksi ja vahvaksi, Delbis sanoo Donista.
Tietyllä tavalla Don vedetään tahtomattaan mukaan koko tilanteeseen. Herkkä sielu ajautuu väkivaltaisiin äärimmäisyyksiin vain rakkaudesta ainoaan ihmiseen, joka hänellä on jäljellä.
– Teddy on oikeastaan viimeinen ihminen maailmassa, johon Don tuntee voivansa luottaa, joka välittää hänestä, hän sanoo. – Ja ehkä Teddy näkee Donin samoin.
Plemons on samaa mieltä.
– Heidän suhteensa on todella traagista ja samalla todella kaunista, heillä on vain toisensa, hän sanoo. Mutta lopulta, kun missio ajautuu äärimmilleen, Don alkaa vastustaa Teddyn uskomuksia ja sitä, mitä he ovat valmiita tekemään Michellelle saadakseen totuuden irti. Hänen kaksijakoisuutensa toimii lopulta sijaisena meille.
– Don on elokuvan sielu ja moraalinen kompassi, Lanthimos sanoo. – Hän edustaa yleisöä, aina ristiriitainen, kyseenalaistaa asioita, mutta hän on myös hyvin lojaali Teddylle, eikä halua asettua tätä vastaan. Mutta jokin hänen sisällään kertoo, ettei tämä ole oikea tapa toimia.
Kuvat ja haastattelut: Universal Pictures International. Toimittanut Jouni Vikman.
Lue lisää: Kreikkalainen mestari säväyttää jälleen. Bugonia taitaa olla vuoden terävin satiiri.