Takuuvarma itkuleffa. Niinkin voisi kuvailla Chloé Zhaon uusinta ohjausta Hamnet. William Shakespearen lapsena kuolleen Hamnet-pojan mukaan nimetty fiktiivinen tarina perustuu kirjailija Maggie O’Farrellin samannimiseen romaaniin. Zhao ja O’Farrell sovittivat sen yhdessä elokuvaksi. Irlantilaisnäyttelijä Jessie Buckley eläytyi suorastaan solutasolla pääosaan, Williamin Agnes-vaimoksi.
– En juurikaan keskittynyt historialliseen osaan tarinasta, sillä eihän kukaan tiedä, millaisia ihmisiä Shakespearet oikeasti olivat tai mitä he pistivät leipänsä päälle. Yritin löytää parhaani mukaan hahmoni totuuden tässä kyseisessä elokuvassa. Minun päämääräni oli saada tarina eloon, ystävällinen Buckley kertoo Los Angelesin Four Seasons -hotellissa.
Myös Zhao lähestyi elokuvaa hahmojen emotionaalisista lähtökohdista.
– Maggie oli jo tutkinut Shakespearen ja hänen aikalaistensa historiaa kirjaansa varten, ja näyttelijät tunsivat Shakespearen näytelmät, hänen sanansa ja maailmansa entuudestaan. Luotin heidän pohjatyöhönsä, hän selittää.
Zhao uskoo, että elokuva valitsi hänet. Hän sai puhelinsoiton Steven Spielbergin osittain omistamasta tuotantofirmasta Amblin Entertainment.
– En enää suunnittele tulevaisuutta vaan uskon, että oikeat projektit tulevat kohdalle ajallaan. Se on ehkä stressaava tapa työskennellä, mutta harvoin myöskään ne etukäteen suunnitellut asiat tapahtuvat juuri niin kuin ne on suunniteltu.
Zhaon Nomadland palkittiin vuonna 2021 parhaan elokuvan Oscarilla, ja se toi pystit myös ohjaajalleen ja pääosaa esittäneelle Frances McDormandille. Zhao on käsitellyt menetystä myös aiemmissa elokuvissaan.
– Olen paneutunut kodin, merkityksen, uskon ja identiteetin menettämiseen. Surun kautta ihmiset saattavat löytää todellisen minänsä ja päästää irti illuusiosta siitä, mitä luulivat olevansa.
Tulkitsemassa tunteita, ei faktoja
Hamnetissa eletään täysillä niin rakkaudessa kuin tuskassa. William Shakespearea esittävä Paul Mescal avaa, että elokuvassa on kuin kaksi eri osaa.
– Ensimmäinen osa keskittyy Agnesin ja Willin rakkaustarinaan ja perhe-elämään. Toinen siihen, kun Will loistaa poissaolollaan, Mescal kertoo Zoomin välityksellä.
Hän käyttää tunnetusta näytelmäkirjailijasta tarkoituksellisesti nimeä Will.
– Hän ei ollut vielä silloin kuuluisa Shakespeare vaan Agnesin aviomies, perheenisä ja aloitteleva taiteilija Stratford-upon-Avonista. Itse asiassa Agnes kannusti häntä puskemaan eteenpäin.
Sekä Buckley ja Mescal eläytyivät hetkeen kuvauksissa, ja puhuvat usein somaattisesta eli ruumiillisesta lähestymistavasta.
– Chloé on henkisin ohjaaja, jonka kanssa olen ikinä työskennellyt. Tiesin, kuka hahmoni on, mutta en kaikki yksityiskohtia koko tarinasta. Emme käyneet seikkaperäisesti kohtauksia läpi puhumalla vaan tuntemalla, Mescal pohjustaa.
– Jokaisella elokuvalla on oma ekosysteemi ja universumi. Tämän elokuvan maadoittava voima on luonnossa. Ihminen on osa sitä ja se on samalla ihmisen opettaja, Zhao maalaa.
– Erityisesti Agnes navigoi elämäänsä luonnon kautta. Puista tuli hänen vartijoitaan. Hän esimerkiksi synnytti metsässä. Minulla ei ole sanoja kuvaamaan, millainen kehon kieleni oli siinä tilanteessa, mutta näyttelijänä olen tunteiden tulkki, Buckley muistelee.
Ohjaaja valitsi joka aamu musiikin, jonka tahdissa elokuvaa tehtiin.
Lue myös: Oscar-ehdokkaat julkaistu – Katso tästä täydellinen lista
– Tuona päivänä kuvasimme energisten biittien mukaan laajakulmalinssillä. Tilanteessa oli energiaa kuin tulivuoren purkauksessa. Halusin yleisön kokevan sen sykkivän äänimaailman kautta, Zhao kuvailee.
Surua ei voi kieltää
Valon lisäksi tarinaa kuljetetaan varjojen kautta. Kun Will lähtee toisen kerran töihin Lontooseen ei Agnes enää ymmärrä miestään. He ovat juuri menettäneet lapsen.
– En laskelmoinut, miltä suru näyttää elokuvassa. Annoin sen vain tapahtua. Minua kiinnosti Agnesin tapa käsitellä sitä hiljaisuudessa. Se on voimakas, mutta monelle epämukava tila. Ehdotin yhdessä vaiheessa, että käyttäisimme vähemmän dialogia, Buckley muistelee.
– Mietin, että lopputulos olisi mykkäfilmi ja pyysin, että Jessie ja Paul sanoisivat edes jotain, Zhao naurahtaa.
– Etäisyys on brutaalia Agnesille, mutta välttämätöntä Willille, jotta hän voi käsitellä lapsensa kuolemaa. Will ei osannut surra ja siksi hänen oli lähdettävä, Mescal sanoo.
Erilaisiin päätöksiin kiteytyy myös Shakespearen näytelmästä alkunsa saanut kuuluisa sanonta: ollako vei eikö olla. Zhaon mukaan on monta eri tapaa tarkastella sitä.
– Elämässä on usein kysymys tuosta perusasetelmasta. Se voi olla elämä tai kuolema, tekeminen ja tekemättä jättäminen, meneminen tai paikallaan pysyminen, rakastaminen tai rakkauden pelkääminen, sivilisaatio tai luonto, maskuliinisuus tai feminiinisyys. Willin kamppailu oli sen välillä, pysyisikö hän maalaiskodissaan vai menisikö hän töihin kaupunkiin.
– Päätöstä on vaikea hyväksyä ennen kuin nähdään, miten hän prosessoi tunteitaan Lontoossa. Hänen teksteistään kumpuaa inhimillisyys ja se, kuinka paljon hän rakastaa lapsiaan ja vaimoaan, Mescal analysoi.
Zhao ynnää, että suru on kokemus, joka yhdistää. Se on osa ihmisyyttä, vaikka sitä aristellaan.
– Tätä elokuvaa katsoessamme voimme kaikki itkeä yhdessä. Surusta voi myös kummuta viisautta ja luovuutta.
Teksti: Kirpi Uimonen, Los Angeles. Kuvat United International Pictures Finland