YouTube-katsojat ovat tammikuun puolivälistä asti voineet hekumoida Ruben Östlundin melko epämiehekkäällä reaktiolla siihen, että hänen Turisti-elokuvansa ei saanutkaan parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuutta. Juuri ennen näyttävää romahdusta hän huutaa videolla yhtä hermostuneelle tuottajalleen Erik Hemmendorffille: ”Hei, Ida sai juuri kuvaus-ehdokkuuden!” ”EEEEIIIII!” kuuluu vastaus. “Sitten olemme kusessa. He voittavat koko potin.”
Teksti: Marta Bałaga
Videon autenttisuuden kyseenalaisuudesta huolimatta yksi asia on hyvin selvä – jossain viime syyskuun paikkeilla Idasta tuli kansainvälinen sensaatio, joka ei suostunut katoamaan. Se voitti palkintoja lähes minne vain se meni, ja siitä tuli yksi viime vuoden menestyneimpiä ei-amerikkalaisia elokuvia. Yksistään Ranskassa Ida tienasi yli 3 miljoonaa. Se ei ole hyvänmielen tarina, siinä ei ole painovoimaa uhmaavia wuxia-taistelijoita tai Roberto Benigniä. Se on mustavalkoinen. Se kertoo nunnasta. Se on… puolalainen.
Niin oudolta kuin se nyt kuulostaakin, kukaan ei uskonut Idan menestykseen. Ei päänäyttelijä, vastahakoinen opiskelija, jolla ei ollut näyttelijäkokemusta tai kiinnostusta alalle. Ei filmiteollisuuden raamattu Variety-lehti, joka kutsui Idaa ”ilottomaksi taide-elokuvaksi”. Ei edes ohjaaja.
Se on sinänsä ymmärrettävää, sillä jos se ei ole ollut Krzysztof Kieślowskin ohjaama ja mielellään ranskankielinen, puolalaiselokuva ei ole lyönyt läpi. Puola on ollut yhdeksän kertaa ehdolla Oscareissa, ja aina hävinnyt fellineille ja kurosawoille. Ehkä syy on historian läheisyys tai sen tuskallisuus, mutta jokin syy on sille, että kuuluisimman elokuvan Krakovan gheton puhdistuksesta teki lippalakkipäinen amerikkalainen.
1960-luvulle sijoittuva Ida ei kavahda historiaa, päinvastoin. Silti se onnistui siinä, mihin isompien historiallisten tuotantojen hypetys ja markkinointi ei pysty – koskettamaan ihmisiä kaikkialla maailmassa.
– Minäkään en uskonut siihen, myönsi ohjaaja Paweł Pawlikowski, kun tapasimme Sodankylän elokuvajuhlilla kaikista maailman paikoista.
– Olen yrittänyt välttää historiaa, sillä tunsin, ettei siinä voi kuin hävitä. Erityisesti taiteellisesti, koska täytyy selittää paljon. Historiallisilla elokuvilla on yleensä jokin pointti. Ida on tavallaan Don Quijoteni, koska yritin selvittää onko mahdollista puhua historiasta tekemättä historiallista elokuvaa.
Pawlikowski tunnetusti vihaa haastatteluita, joten olen varpaillani – turhaan. Päädymme juttelemaan tuntikausia piilossa yli-innokkailta festivaalijärjestäjiltä. Olenhan todennäköisesti ainut toinen puolalainen pienessä Sodankylän kaupungissa. Pawlikowski ei ota itseään vakavasti. Hän pysyy rauhallisena, vaikka muistutan häntä parin vuoden takaisesta Camerimage-festivaalista, jossa hän hiillosti läsnäolijoita elokuvastaan ennen kuin suostui puhumaan. Pitkän keskustelumme aikana hän hermostuu vain kerran – kun Aki Kaurismäki tulee tervehtimään ja yrittää suostutella häntä jalkapallo-otteluun. Sanomattakin on selvää, että sopivien kenkien puute ei riitä syyksi kieltäytyä.
On jotenkin asiaankuuluvaa, että tapaamme Lapissa – viime aikoihin asti Pawlikowski on ollut Puolassa käytännössä tuntematon. Joseph Conradin elokuvallisena vastineena hän on aina ollut arvoitus. Hän syntyi Varsovassa vuonna 1957, jätti kotimaansa 14-vuotaana ja elettyään Saksassa ja Italiassa kotiutui Iso-Britanniaan.
– Olen aina ollut kulttuurisesti määrittelemätön. Tunnetasolla olen sidoksissa Puolaan, mutta ajan myötä kiinnostuin eri asioista – rakastin saksalaista runoutta, Stendhalin ranskalaisia romaaneja, sitten muutin Britanniaan. En ole Ken Loach, joka kuvittaa elokuvissa sosialistisia teorioitaan, olen amatööri. Minun oli elettävä jonkin aikaa ennen kuin pystyin aloittamaan elokuvien teon.
Pawlikowski aloitti uransa 80-luvulla tekemällä BBC:lle absurdeja, ironisia dokumentteja. From Moscow to Pietushki, Serbian Epics, Dostoevsky’s Travels, Tripping with Zirinovsky voittivat palkintoja, mutta niitä pidettiin myös outoina.
– Ensimmäiset elokuvani… no, niillä oli hetkensä, ohjaaja nauraa. – En koskaan käynyt elokuvakoulua, joten tein kaiken omalla tavallani, kuin heikkopäinen, joka yrittää keksiä pyörää udelleen. Sama juttu myöhemmin ensimmäisen pitkäni kanssa.
Twockersin ja Viimeisen rannan jälkeen tuli hänen läpimurtonsa, ylistetty ja BAFTA-palkittu My Summer of Love. Pawlikowski oli kuvaamassa seuraavaa elokuvaansa, Magnus Millsin esikoisromaanin filmatisointia The Restraint of Beasts, kun hänen vaimonsa sairastui ja kuoli muutama kuukausi myöhemmin. Pawlikowski jätti projektin huolehtiakseen perheestään ja palasi neljä vuotta myöhemmin The Woman From the Fifth -elokuvalla. Tähtinäyttelijät kuten Ethan Hawke eivät muuttaneet tosiasiaa, että elokuva oli…
– Harakiri, ollaan nyt rehellisiä, ohjaaja toteaa. – Se ei menestynyt, mutta kaikki olettivat sitä kokeilukseni kaupallisesta elokuvasta. On vaikea sanoa onko se hyvä vai ei, se on… kummajainen. Mutta käsittelin asioita, joita päässäni pyöri silloin: taide, elämä, perhe, lapset, itsemurha, skitsofrenia. Minulle se on edelleen rohkein elokuvani.
Melkoinen väite ottaen huomioon, että tehdäkseeen Idan hän päätti palata maahan, joka ei tiennyt – eikä rehellisesti sanottuna ollut kiinnostunutkaan tietämään – hänestä mitään.
– Minulla ei ole sille loogista selitystä. Pitkitin paluutani Puolaan pitkään, mutta lopulta aloin miettiä menneitä. Ida on rakkaudentunnustukseni tietylle Puolalle. 60-luvun alun maailma, ilmapääiri, jazz – kaikki ne olivat takaraivossani. Ja sitten minua syytettiin Puola-vastaisuudesta.
Toisin kuin esimerkiksi Leviathan, pahin kilpailijansa Oscareissa, Ida ei yritä tehdä politiikkaa. Mutta koska sen aiheena on yksi Puolan suurimmista tabuista, antisemitismi, Pawlikowski asetti itsensä tulilinjalle.
– En ymmärrä sitä keskustelua, mutta ei ole ensimmäinen kerta. Kun tein Viimeisen rannan, sitä pidettiin poliittisena, koska joitakin kohtauksia oli kuvattu käsivarakameralla, ohjaaja nauraa. – Se on ironista, koska poliittiset elokuvat inhottavat minua. Juoksen pakoon, jos tulee tunne, että joku yrittää tyrkyttää sanomaansa.
Pakeneminen voi olla paikallaan – vuonna 2012 sama aihepiiri elokuvassa Aftermath käytännössä pakotti ohjaaja Władysław Pasikowskin piilosille.
– Ehkä minunkin pitää vielä kätkeytyä, kuka tietää. Ehkä minusta tulee ikääntynyt kauhukakara, vaikka nykyään vain Lars von Trierillä on varaa siihen – hän tietää, ettei kukaan karkota häntä Tanskasta. Minä en ole kokenut sellaista turvallisuutta. Ihmiset eivät osaa luokitella Idaa. Yhdysvalloissa sitä on pidetty antisemitistisenä, Puolassa antipuolalaisena ja Ranskassa naisvihamielisenä. On normaalia, että ihmiset peilaavat tarkoituksia näkemäänsä, mutta kun se tapahtuu kollektiivisesti, syntyy ongelmia. Elokuvakriitikot toimivat kuin automaattiohjauksella; koska dokumenttini eivät olleet tyypillisiä, minulle suositeltiin fiktiota. Kun tein niin, ne määriteltiin taustani vuoksi dokumentaarisiksi!
– Vähän aikaa sitten minulta kysyttiin kuinka juutalaisen yleisön tulisi lähestyä Idaa. Käytin kilpenä Tšehov-lainausta, jonka mukaan taiteilijan tehtävä on kysyä kysymyksiä, ei vastata niihin, Pawlikowski nauraa. – Ei minua kiinnosta kertoa ihmisille mitä heidän pitäisi ajatella.
Pawlikowski ei selvästikään välitä loukkaavatko hänen elokuvansa ketään – se saattaa selittää Idan kansainvälisen viehätyksen. Vaikka hän nykyään elää Varsovassa, hänellä on toinen jalka jossain Englannin ja Pariisin välimaastossa. Mitä ikinä seuraakin, Pawlikowski on jo yksin nostanut puolalaisen elokuvan profiilia. Monella tavalla Ida on jo voittaja. Sorry, Ruben.
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.