Tänään nähdään televisiossa vuonna 2007 valmistunut Die Hard 4.0.
Kun Die Hard – Vain kuolleen ruumiini yli saapui elokuvateattereihin vuonna 1988, se oli selvästi aikaansa edellä oleva toimintaviihteen mestariteos. Vaikka vuosina 1990 ja 1995 julkaistut sarjan kaksi seuraavaa osaa eivät yltäneetkään sen tasolle, ne ymmärsivät sen hengen ja onnistuivat varioimaan sen toimivimpia elementtejä riittävän taidokkaasti yltääkseen hyvään lopputulokseen.
Kahdentoista vuoden tauon ja monien vaiheiden jälkeen lopultakin julkaistu sarjan neljäs osa petti katsojansa ehkä pahiten juuri edeltäjiensä asettamien odotusten valossa. Die Hard -sarja ei ollut enää toimintaviihteen edelläkävijä vaan perässähiihtäjä. Die Hard 4.0 ei tarjoa katsojalleen oikeastaan mitään, mitä ei olisi nähty useampaankin kertaan muualla. Alkuperäisten elokuvien huumoripitoisen seikkailullinen henki on myös kateissa.
Elokuvan nimi lieneekin Die Hard 4.0 ensisijaisesti siksi, että katsojia on helpompi houkutella elokuvateattereihin tutulla brändinimellä – olkoonkin että brändin sisältö on päässyt pahan kerran vesittymään. Mitään erityisen diehardia elokuvassa ei oikeasti ole – jollakin muulla nimellä julkaistuna se ei juurikaan erottuisi toimintafilmien massasta muuten kuin tuotantoarvoillaan.
Jo etukäteen sarjan faneja peloteltiin sillä, että Die Hard 4.0 tehtiin riittävän väkivallattomaksi sekä kieliasultaan kiltiksi, jotta se täyttäisi amerikkalaisen PG-13 -ikärajan kriteerit aiempien osien pykälää kovemman R:n sijasta. Tämä näkyy lopputuloksessa, jossa riittää vauhtia, mekastamista ja ampumista, mutta ei yksityiskohtaista verenlentoa. Väkivaltaa elokuvassa riittää, mutta se ei näytä rumalta eivätkä sen seuraukset ole realistisia. Bruce Willisin annetaan PG-13 -sääntöjen vastaisesti yllättäen lausua legendaarinen huudahduksensa ”yippee-ki-yay, motherfucker”, mutta sana ”fucker” sensuroidaan miksaamalla sen päälle käsiaseen laukaus. Tappaa saa, kiroilla ei!
Lue myös: Onko Die Hard jouluelokuva vai ei? Britit ratkaisivat asian
Epäuskottavan yhdentekevässä juonessa Timothy Olyphantin ja Maggie Q:n näyttelemät terroristit kaappaavat haltuunsa Yhdysvaltain itärannikon tietokoneohjatun infrastruktuurin palauttaakseen maan kivikauteen. Roistojen perimmäiset motiivit säilyvät hämärän peitossa lähelle tarinan loppua. Yksi-ilmeinen Olyphant ei kuulu vähiten vakuuttavimpiin roistoihin ainoastaan Die Hard -sarjassa vaan viimeaikaisissa toimintaelokuvissa ylipäänsäkin. John McClane (Willis), joka on vanhoilla päivillään edennyt etsiväksi, ei tietenkään osaa yksin taistella tietokoneajan roistoja vastaan. Hän saa avukseen nuoren hakkerin (Justin Long), jota on ollut juuri kuljettamassa Washingtoniin kuulusteluja varten.
Rouva McClanen ollessa edelleen jossakin kaukana tarinan ulkopuolella sankarin perhesuhteiden kireyttä saa havainnollistaa kiukutteleva Lucy-tytär (Mary Elizabeth Winstead), jonka merkitys tietenkin kasvaa elokuvan lopun lähetessä. Tietokoneiden avulla luonnottoman helposti kansakuntaa kyykyttävistä terroristeista kertova tarina tuo hakematta mieleen tv-sarjan 24, jonka liian huonona hylätyltä tuotantokaudelta elokuva vaikuttaa. Luokattomista Underworld-elokuvista aiemmin tunnettu lahjaton ohjaaja Len Wiseman käyttää tyylikeinoina kuluneesti tahallisen rakeista kuvaa ja haalistuneita värejä.
Pari näyttävää toimintakohtausta tuovat elokuvaan onneksi riittävästi viihdyttävyyttä pelastaakseen sen aivan pohjalta. Etenkin lopun kamppailu, jossa hävittäjä yrittää tuhota minnekään johtamattomaan liikennesolmuun eksyneen rekan, on suorastaan komean näköinen. Se ja muutama muu toimivampi jakso on kuitenkin toteutettu tietokoneavusteisesti, mikä tuntuisi olevan räikessä ristiriidassa sen kanssa, miten tarina yrittää toisaalta korostaa John McClanen kuuluvan vanhaan, tietokoneaikaa edeltäneeseen koulukuntaan. Siis siihen samaan, johon koko Die Hard -sarjan piti kuulua.
Die Hard 4.0 esitetään nyt televisiossa kolme kertaa:
- To 1.1.2026 klo 21.00 · Nelonen
- Pe 2.1.2026 klo 21.00 · Jim
- La 3.1.2026 klo 22.00 · Nelonen
Elokuvan voi katsoa myös Disney Plussasta. Alla traileri.
Arvio: Jukka Halttunen
