Kotimaista elokuvaa pidetään hittinä jos se saa satatuhatta katsojaa. Tällöin lipputulot ovat suunnilleen miljoona euroa bruttona. Tuostakin summasta suuri osa menee elokuvateatterille ja elokuvan levittäjälle.
Episodin toimituksessa heräsi kysymys miten elokuva voi tuottaa voittoa, jos pelkkä tuotantobudjetti on Suomessa keskimäärin 1,5 miljoonaa euroa.
Teksti: Jussi Huhtala
Elokuvasäätiön tuki on tietenkin yksi vastaus, mutta sekään ei selitä kaikkea. Säätiön osuutta elokuvasta on korkeintaan puolet, yleensä vieläkin vähemmän.
Suomessa kuitenkin vaikuttaa useita menestyviä elokuvantekijöitä, joille elokuva on liiketoimintaa. Miten tällä yhtälöllä elokuvan tuottamisesta saadaan kannattavaa? Vai saadaanko? Kysyimme sitä suoraan elokuvien tuottajilta.
Tuottajakaksikko Lasse Saarinen ja Rimbo Salomaa toimii Kinotar Oy:ssä, joka on yksi Suomen suurimmista elokuvien tuotantoyhtiöistä. Saarisen mukaan Suomen kaltaisessa maassa pitkää leffaa ei oikein voi tehdä ilman julkista rahaa eli Elokuvasäätiön tukea.
– Se on lähes mahdotonta, Saarinen sanoo. – Eikä pelkästään Suomessa, vaan se koskee myös kaikkia Pohjoismaita ja vaikka Hollantia. Pitää olla englanninkielinen tai ehkä saksan- tai ranskankielinen leffa, jotta voi tehdä ihan puhtaan kaupallisesti elokuvaa.
Matila Röhr Nordiskin kokenut tuottaja Ilkka Matila on samoilla linjoilla.
– Markkinat ovat niin pienet, että lipputuottojen suuruus ei riitä kattamaan kaikkia normaalielokuvan tuotantokustannuksia, Matila sanoo.
Näin pieneltä markkinalta on Matilan mukaan mahdotonta ansaita tuottomäärää, jolla kulut sataprosenttisesti pystyttäisiin kattamaan.
Petri Jokiranta on tuottanut muun muassa elokuviaJadesoturi, Miehen työ ja Rare Exports. Hänen mukaansa elokuvataloudet ovat hyvin erilaisia ja tuotto riippuu pitkälti siitä, millaisia sopimuksia tuottaja tekee.
– Perinteisessä tapauksessa se menee niin, että lipun keskihinta on se kymppi. Siitä elokuvateatteriketju, joka Suomessa on Finnkino noin 70-prosenttisesti, nappaa noin puolet. Levittäjä ottaa lipun hinnasta päältä levityskustannukset ja oman palkkionsa ja vasta sen jälkeen tuottajalle tulee siitä rahaa, Jokiranta selittää.
Karkeasti ottaen tuottajalle jäävä raha elokuvalipun hinnasta on tämän jälkeen noin 2,5 euroa. Jos kertoo sen katsojamäärällä, niin selvää on, että budjetin kattamiseen se ei riitä. Osa elokuvan budjetista on katettava säätiön tuella.
Lasse Saarinen pitääkin elokuvan tekemistä erikoisena liiketoiminnan muotona, koska mukana on julkista rahaa.
– Suomessa on viimeisen 15 vuoden aikana ollut kaksi tai kolme elokuvaa, jotka olisi voitu teatterituloilla tuottaa.
Elokuvan rahoittamisessa onkin Saarisen mukaan kolme tärkeätä palikkaa: elokuvasäätiö, televisioyhtiö joka ostaa elokuvien esitysoikeudet sekä yhtiö, joka vastaa elokuvan levittämisestä.
– Leffaa ei saa oikein muuten liikkeelle, Saarinen sanoo.
Eri tahot voivat tulla mukaan elokuvan tuotannon eri vaiheissa. Aina projekti ei lähde liikkeelle tukipäätöksestä, vaan voi olla, että säätiö tulee mukaan vasta viimeisenä.
– Mutta useimmiten säätiö on kuitenkin perillä hankkeista, Saarinen toteaa.
Televisioyhtiön osuus tulolähteestä on yleensä 10–20 prosentin luokkaa. Levitysyhtiön tuoma raha taas on käytännössä lainaa tulevia lipputuottoja vastaan. Rahamäärä riippuu siitä, miten paljon elokuvalle odotetaan katsojia.
Kolme suurta tulolähdettä eivät kuitenkaan yleensä kata elokuvasta kuin 70–90 prosenttia. Mukana voi olla myös yhteistyökumppaneita ja riskirahoittajia, mutta niitä on Suomessa melko vähän ja summat ovat perinteisesti olleet pieniä.
– Ruotsinkielisissä elokuvissa on mukana usein säätiöitä, Salomaa lisää. – Ja yhteistyökumppanien osuus on keskimäärin kasvanut koko 2000-luvun.
Tuotantoyhtiön ja tuottajien omaksi riskiksi jää yleensä 10–20 prosenttia budjetista.
– Jos leffan budjetti on 1,3 miljoonaa, niin kyllä meidän firma voi sijoittaa neljännesmiljoonan siihen itse, ja jossain vaiheessa se raha olisi hyvä saada takaisinkin, Saarinen sanoo.
Ylivoimaisesti suurin osa elokuvan tuloista tulee teattereista. Dvd-julkaisuista saatavat tulot ovat vähentyneet, eivätkä VOD- eli tilausvideopalvelut ole ainakaan vielä täyttäneet aukkoa.
– Se kyllä vaikeuttaa tilannetta, pohtii Ilkka Matila. – Samanaikaisesti tuotantokustannukset ovat kasvaneet.
Digitoinnin myötä elokuvien levittämisen logistiikka on kevyempää ja kopiokustannukset ovat jääneet pois. Digitaalitekniikka on kuitenkin aiheuttanut myös uusia kuluja, joita ei aiemmin ole ollut olemassakaan. Erilaiset digitaaliset jälkityöt ovat kalliita.
– Yhtälö on tosi tiukka. Meillä pitäisi olla isommat markkinat, Matila sanoo.
– Periaatteessa VOD-tulojen pitäisi nousta koko ajan, Saarinen sanoo. – Siinä on tuottajan kannalta isoin riski, kun levittäjät myyvät VOD-oikeuksia Netflixin tyyppisille toimijoille, joissa on kuukausimaksu.
Kuukausimaksulla toimivat tilausvideopalvelut vaativat elokuvan tuottajilta ison massan, jota on vain suurilla kansainvälisillä elokuvastudioilla. Yksittäisistä elokuvista saadut VOD-tuotot ovat pieniä.
– Jos meillä on siellä kolme leffaa niin ei sieltä tule mitään ikinä, mutta se vähentää sitä että joku ostaisi kertakorvauksena, Saarinen sanoo.
Rimbo Salomaa kertoo, että tuottaja jää näissä palveluissa usein ilman tai saa korkeintaan pienen tuoton.
– Suurin hyötyjä on palveluntarjoaja, sitten isot studiot ja levittäjät.
Jutun toisen osan voit lukea täältä. Koko jutun voi lukea Episodista 5/2013.