Kun ranskalaisohjaaja Rebecca Zlotowski ensimmäistä kertaa luki Yksityinen elämä -käsikirjoituksen, jännärin lähtökohta tuntui hänestä koukuttavan vitsin pohjustukselta: Mitä tapahtuu, jos psykiatrisi alkaa itkeä kertoessasi elämäntarinaasi? Zlotowski olisi halunnut ihailemansa Jodie Fosterin jo vuoden 2010 esikoiseensa Belle Épine Léa Seydoux’n hahmon äidiksi. Foster itse oli tästä tietämätön.
Rebecca Zlotowski ei ole piilotellut ihailuaan sinua kohtaan ja haluaan työskennellä kanssasi. Oliko hän sinulle tuttu entuudestaan?
En tiennyt hänestä mitään! Luin käsikirjoituksen ennen kuin tutustuin hänen uraansa. Niin teen aina, ei minulle ole väliä onko ohjaaja tunnettu vai ei. Näin heti, että siinä on todellinen tarina. Ehkä siksi, että kirjat ovat olleet ensirakkauteni. Minusta tuli näyttelijä hyvin nuorena, melkein vahingossa.
Tiesin kai jo haluavani tehdä elokuvan, mutta lopullinen niitti oli hänen saapumisensa LA:han. Yleensä ensitapaamisella elokuvantekijän kanssa jutellaan niitä näitä, sivutaan hahmoa, napataan voileipä. Me kävimme läpi elokuvaa kuusi, seitsemän tuntia putkeen. Minulla oli paljon kysymyksiä ja jokainen vastaus antoi lisää energiaa. Rebecca ottaa työnsä tosissaan ja hänellä on tarkka visio elokuvan jokaisesta hetkestä.
Sinulla ei ollut epäilyjä?
Ei, toivoin vain, että hän pureutuisi vieläkin syvemmälle puhtaasti elokuvallisiin hetkiin. Kun ei aikaisemmin ole työskennellyt jonkun kanssa, kaikkea ei osaa ennakoida. Esimerkiksi hypnoosikohtaus, joka johtaa uneen ja mysteeriin, joka vaatii yleisön täyden huomion. Se on täydellinen esimerkki kohtauksesta, joka kumpuaa elokuvan ainutlaatuisesta voimasta.
Puhut sujuvaa ranskaa, mutta et ole kuvannut Ranskassa sitten vuoden 2004 Pitkät kihlajaiset -elokuvan. Vaikuttiko se päätökseesi?
Tärkeämpää oli käsikirjoitus, mutta olin tosiaan pitkään halunnut tehdä ranskalaisen elokuvan ranskalaisen ohjaajan kanssa. Sellaisen, joka ei tuntuisi amerikkalaiselta tai vielä pahempaa, olisi amerikkalainen tuotanto. En toki jahdannut mitään outoa pientä art house -projektia, Yksityinen elämä on hyvin kunnianhimoinen ja iso tuotanto!
Löysitkö nopeasti tasapainon ympäristönvaihdoksesta huolimatta?
Sanotaanko, että osaan huolehtia itsestäni näyttelijänä. Käyn kaikki syvät keskustelut ennen kameroiden käynnistymistä. Nautin Rebeccan kuvauspaikoista, kaikki rakastavat häntä, hän on hauska, älykäs, energinen ja inhimillinen. Molemminpuolista lojaalisuutta pitkäaikaisen kuvausryhmän kanssa ei voinut olla huomaamatta. Hän on myös mukana kaikissa päätöksissä, isoissa ja pienissä. Tiesitkö, että puolet Liliane-hahmoni vaatteista tulivat Rebeccan komerosta? Mahtavaa!
Ranskassa kaikki on pienempää, tiiviimpää. Kaikilla on kolme eri hattua ja ohjaaja valvoo kaikkea. Amerikkalaisissa tuotannoissa kaikki pysyvät omilla kaistoillaan, ehkä koska kuvauksissa on paikalla 170 ihmistä ja kolme kuvausyksikköä työskentelee yhtä aikaa. Mutta se ei vaikuta minuun. Niin kauan kuin olemme samalla aaltopituudella, minun tehtäväni näyttelijänä on auttaa ohjaajaa tavoittamaan visionsa.
Hahmosi Lilian Steiner kamppailee älynsä ja tunteidensa välillä, kiinnostaako se sinua?
Se juuri on perustavanlaatuista inhimillistä pinnistelyä – varsinkin näyttelijälle! Kuvauksiin tulee pää täynnä aikomuksia ja ideoita, sitten joku sanoo ”Käy!” ja yhtäkkiä tilanne vie mukanaan. En kutsuisi sitä älyn ja tunteen kamppailuksi, ennemmin tanssiksi. Lilian on psykoanalyytikko ja hänen työnsä nojaa objektiiviseen tietoon ja subjektiiviseen ymmärtämiseen.
Osa näyttelijän ammattitaitoa on ulkoistaa sisäisiä prosesseja! Rakastan hahmoja, joiden rattaiden raksutus on lähes näkyvää. Hahmoni Jonathan Kaplanin Syytetyssä oli raakaa tunnetta. Se oli vaikeampaa, vaikka tri Lilian Steiner on monin tavoin enemmän itseni kaltainen.
Millaista oli näytellä rauhallisen, analyyttisen ja virheettömän keskiluokkaisen naisen vähittäistä murenemista?
Hyvin kaunista ja aitoa, kuvastaa hyvin psykoanalyysin matkaa. Käsikirjoitus oli täynnä freudilaisia viittauksia. Yhdysvalloissa Freud on vähän passé varsinkin naisvihansa johdosta, mutta freudilaiset tulkinnat ovat hyvin elokuvallisia. Ilman Freudia ei olisi ollut Hitchcockia!
Elokuva on älyllinen mutta leikkisä eikä ota itseään liian vakavasti. Kuten Rebecca, hän on vahva ja hyvin lukenut, mutta pystyy myös nauramaan itselleen. Vahva juutalainen identiteetti mahdollistaa raakojenkin asioiden käsittelyä huumorilla, kuten viittaus holokaustiin unikohtauksessa. Puhuimme siitä paljon, koska uneen voi sisällyttää niin paljon, kuten Lilianin kadonneen potilaan, josta puhutaan, mutta jota ei juuri nähdä muuten kuin konserttiunessa, Lilianin kanssa orkesterimontussa.
Samassa unessa Lilianin poika näyttäytyy miliisinä!
Se on osa äidillistä ambivalenssia. Lasta voi rakastaa niin, että se tukahduttaa minuuden. Se kiehtoo äitinä ja näyttelijänä. Voisin järjestää äitienpäivä-festivaalin aihetta käsittelevillä elokuvilla kuten Poikani Kevin ja The Babadook!
Huumorin ja unien ohella Yksityinen elämä sivuaa genrejä psykologisesta trilleristä eronneiden romkomiin ja Hollywoodin kulta-ajan mysteerijännäreihin.
En ole elokuva-ekspertti, tunnen hyvin vain 70-luvun! Opin paljon Rebeccalta. Erokomediaa siinä tosiaan on, Daniel Auteuil on ihana. Hän on herkkä ja rauhallinen, ja tuo silti mukanaan keveyttä. Hänen ansiostaan elokuva muuttuu hauskemmaksi. Rakastin hahmojemme välillä aukenevia pieniä hetkiä.
Mathieu Amalric Paula-potilaan miehenä on hyvin erilainen…
Paulan kuolema saa Lilianin esittämään kysymyksiä itsestään. Hän projisoi itseään Paulaan, varsinkin kun tajuaa tämän valehdelleen. Hänen miehensä on hyvin hämäräperäinen, jopa outo. Häiriinnyttävä. Mathieu on elokuviensa myötä iso nimi USA:ssakin, mutta en ole työskennellyt hänen kanssaan, joten en tiennyt mitä odottaa. Hän oli niin hauska, vitsaili koko ajan täynnä lapsenomaista energiaa. Hän sai minut nauramaan niin paljon!
Mitä yksityisen elämän käsite merkitsee sinulle Hollywood-tähtenä?
Se on hyvin kiinnostava ja moniulotteinen aihe. Itse asiassa Rebecca kertoi, että fraasi vie privée voi tarkoittaa yksityisen elämän lisäksi elämän riistämistä. Elokuvassa Paulan kuolema on epämääräinen, oliko se murha vai itsemurha? Se on aluksi keskiössä Lilianin tutkimuksissa. Olen toki aina pitänyt työelämäni erillään yksityisyydestäni. Samalla tunnustan, että löydän tärkeimpiä ja todellisimpia piirteitä itsestäni valkokankaalta. Miten muutenkaan, olenhan antanut kaiken elokuvalle. Se on taidemuoto, jonka kautta olen kolmevuotiaasta lähtien jakanut syviä, henkilökohtaisia asioita kaikkien kanssa. Tavallaan urani on koko elämäni.
Haastattelut: Goodfellas, toimittanut Jouni Vikman. Kuvat: George Lechaptois.