”You don’t have to go to Texas for a chainsaw massacre”
Espanjalainen kauhuelokuva, tunnettu myös nimellä fantaterror, koki merkittävän murrosvaiheen 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa. Tämä ajanjakso merkitsi siirtymää perinteisistä, goottilaisista kauhuteemoista kohti suoraviivaisempaa, graafisempaa ja yhdysvaltalaista slasher-trendiä mukailevaa estetiikkaa. Tämän kehityksen huipentumana ja kenties poikkeuksellisimpana esimerkkinä pidetään Juan Piquer Simónin ohjaamaa teosta Mil gritos tiene la noche (1982), joka julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1983 nimellä Pieces. Elokuva ei ole ainoastaan esimerkki espanjalaisesta genre-elokuvasta, vaan se on monitasoinen kansainvälinen yhteistyötuote, joka yhdistää espanjalaista osaamista, italialaista tuotantofilosofiaa ja yhdysvaltalaista markkinointivoimaa. Sen historia on täynnä erikoisia tuotantopäätöksiä, sensuurikiistoja ja versioeroja, jotka ovat tehneet siitä yhden slasher-genren pysyvimmistä kulttiklassikoista.
Mil gritos tiene la noche sai alkunsa tarpeesta luoda tuote, joka pystyisi kilpailemaan kansainvälisillä markkinoilla aikana, jolloin kauhuelokuva oli kokenut valtavan buumin elokuvien kuten Halloween (1978) ja Friday the 13th (1980) myötä. Ohjaaja Juan Piquer Simón oli jo aiemmin osoittanut kykynsä tarttua kaupallisiin aiheisiin, kuten elokuvallaan Supersonic Man (1979), ja hän näki slasher-genressä mahdollisuuden hyödyntää visuaalista kekseliäisyyttään ja teknistä osaamistaan.
Elokuvan käsikirjoituksen taustalla olivat kokeneet eksploitaatioelokuvien tekijät. Alkuperäisen käsikirjoitusluonnoksen laativat yhdysvaltalainen Dick Randall ja italialainen tuottaja Roberto Loyola, joka käytti tuotannossa nimeä John Shadow. Pitkään historiassa eli sitkeä uskomus, että sensaatiomaisista elokuvistaan tunnettu italialainen Joe D’Amato olisi ollut mukana käsikirjoittamisessa tai tuotannossa, mutta ohjaaja Simón ja muut lähteet ovat myöhemmin vahvistaneet, ettei D’Amatolla ollut roolia tässä nimenomaisessa elokuvassa, vaikka elokuvan tyyli hänen töitään muistuttaakin.
Käsikirjoitus tunnettiin kehitysvaiheessa nimellä Jigsaw, mikä viittasi suoraan elokuvan keskeiseen teemaan: murhaajaan, joka kokoaa palapeliä uhriensa ruumiinosista. Alun perin tarina oli suunniteltu televisioelokuvaksi, mutta Randall ja tuottaja Stephen Minasian näkivät siinä potentiaalia huomattavasti rajumpaan teatterielokuvaan – kunhan vain väkivaltaa ja alastomuutta lisättäisiin merkittävästi. Tämä päätös muutti elokuvan luonteen lopullisesti ja asetti sen suoraan törmäyskurssille sensuuriviranomaisten kanssa.
Yksi elokuvan mielenkiintoisimmista piirteistä on sen näyttelijäkaarti, joka koostuu pääasiassa yhdysvaltalaisista ja espanjalaisista näyttelijöistä. Pääosiin kiinnitettiin tosielämän aviopari Christopher George ja Lynda Day George. Christopher oli tuolloin tunnettu hahmo B-elokuvissa ja televisiosarjoissa, kuten The Rat Patrol, kun taas Lynda muistettiin parhaiten sarjasta Vaarallinen tehtävä. Heidän mukanaolonsa antoi elokuvalle tiettyä uskottavuutta Yhdysvaltain markkinoilla. Myöhemmin on kuitenkin raportoitu, että pariskunta oli tyytymätön elokuvan lopulliseen, erittäin väkivaltaiseen muotoon ja väitti, etteivät he täysin ymmärtäneet, kuinka graafinen teos tulisi olemaan.
Muita merkittäviä näyttelijöitä olivat Paul L. Smith, joka esitti epäilyttävää talonmiestä Willardia, ja Edmund Purdom, joka esitti yliopiston rehtoria. Smith oli juuri saavuttanut mainetta rooleistaan elokuvissa Keskiyön pikajuna (1978) ja Kippari-Kalle (1980), ja hänen kookas olemuksensa toi elokuvaan pahaenteistä fyysisyyttä.
Vaikka elokuvan tarina sijoittuu Bostoniin, Massachusettsiin, se kuvattiin lähes kokonaan Espanjassa, pääasiassa Valenciassa ja Madridissa. Yliopistokampuksena toimi Madridin Complutense-yliopisto. Ohjaaja Simónin mukaan elokuvan budjetti oli noin 300 000 dollaria, mikä oli slasher-elokuvalle kohtuullinen summa mutta vaati luovuutta erikoistehosteiden ja lavastuksen suhteen.
Kansainvälisyyden illuusion luomiseksi tuotannossa käytettiin joitakin aitoja ulkokuvia Bostonista, mutta monet muut ”amerikkalaiset” kaupunkinäkymät olivat todellisuudessa New Yorkista otettua varastomateriaalia, jota Simón oli kuvannut aiempaa Supersonic Man -elokuvaansa varten. Tämä loi elokuvaan tietynlaisen surrealistisen ja epätodellisen tunnelman, jota kriitikot myöhemmin kutsuivat ”vieraannuttavaksi” ja ”unenomaiseksi”. Espanjalainen arkkitehtuuri, joka yritti esittää yhdysvaltalaista yliopistoympäristöä, lisäsi elokuvan kummallisuutta, josta tuli myöhemmin osa sen kulttimainetta.
Mil gritos tiene la noche tunnetaan ennen kaikkea sen kompromissittomasta suhtautumisesta väkivaltaan. Ohjaaja Simón halusi elokuvan erottuvan muista aikakauden slashereista olemalla huomattavasti raa’empi ja visuaalisempi. Hän oli erityisen ylpeä elokuvan erikoistehosteista, joita kuvattiin kokonainen viikko näyttelijöiden osuuksien päättymisen jälkeen.
Väkivallan rajuus vaikutti huhujen mukaan rajusti myös näyttelijöihin. Eräässä pukuhuonekohtauksessa, jossa murhaaja hyökkää Suzien (Leticia Marfil) kimppuun, näyttelijä oli niin kauhuissaan läheltä viiltävästä oikeasta moottorisahasta (turvallisen rekvisiitan hankkiminen olisi ollut kalliimpaa), että hän virtsasi tahattomasti housuihinsa. Ohjaaja Simón päätti jättää sen lopulliseen elokuvaan. Tällaiset yksityiskohdat kertovat tuotannosta, jossa turvallisuusmääräykset ja näyttelijöiden mukavuus olivat usein toissijaisia visuaalisen lopputuloksen rinnalla.
Lue myös: Vain aikuisille: Kahdet veriset pyjamabileet – katso slasher-kulttiklassikot ilmaiseksi
Elokuva julkaistiin maailmalla kahtena erilaisena versiona: vuonna 1982 ilmestyi alkuperäinen espanjalainen versio Mil gritos tiene la noche, ja vuonna 1983 Yhdysvalloissa julkaistu, noin 80 sekuntia lyhyempi Pieces, joka sisälsi täysin erilaisen musiikkiraidan.
Espanjalaisessa versiossa käytettiin Librado Pastorin säveltämää alkuperäistä musiikkia. Pastorin sävellys on tyyliltään melodinen, ja siinä on paljon piano-osuuksia, mikä antaa elokuvalle lähes melodramaattisen tunnelman. Pastor oli aiemminkin työskennellyt Simónin kanssa ja kierrätti osia aiemmista töistään tähän elokuvaan.
Kansainvälistä julkaisua varten tuottaja Edward L. Montoro ja Film Ventures International päättivät korvata Pastorin musiikin. Tilalle valittiin italialaisen CAM-kirjaston (Creazioni Artistiche Musicali) valmismusiikkia, jota olivat säveltäneet arvostetut genremestarit, kuten Stelvio Cipriani, Fabio Frizzi ja Carlo Maria Cordio. Tämä musiikkivalinta muutti elokuvan tunnelman täysin: CAM-kirjaston elektroniset, jännitystä korostavat ja välillä jopa diskomaiset teemat tekivät elokuvasta ”italialaisemman” ja sekoittivat slasher-tyyliin giallo-elokuville tyypillistä äänimaailmaa.
Pieces-versioon tehdyt lyhennykset eivät juuri vaikuta elokuvan kerrontaan: noin minuutin verran palapelin tekemistä ja parisenkymmentä sekuntia dialogia poistettiin, jotta elokuvasta saataisiin hitusen nopeatempoisempi.
Molemmat versiot on dubattu, mutta englanninkielinen ääniraita on noussut itsessään kulttimaineeseen sen tahattoman komiikan ja usein täysin absurdisen dialogin vuoksi. Käännökset espanjasta englantiin olivat usein hyvin vapaita, ja tämä tyylillinen ero teki yhdysvaltalaisesta versiosta huomattavasti camp-henkisemmän ja jopa tahattoman hauskan.
Elokuvan julkaisun yhteydessä julkaistut arvostelut olivat lähes poikkeuksetta negatiivisia. Los Angeles Timesin kriitikko Kevin Thomas totesi negatiivisessa arviossaan: ”Pieces is a wretched, stupid little picture whose sole purpose is the exploitation of extreme violence against women.” Fort Lauderdale Newsin Billy Kelley puolestaan antoi elokuvalle nolla tähteä ja kuvaili sitä lauseilla ”gross-out extravaganza” ja ”bargain basement abomination.”
Juuri nämä piirteet, joita kriitikot inhosivat, tekivät elokuvasta kulttisuosikin. Elokuvan tapa yhdistää äärimmäinen splatter, absurdi dialogi ja täysin epäloogiset juonenkäänteet loi siitä kokonaisuuden, joka oli monien mielestä ”niin huono, että se on hyvä”. Elokuva ei myöskään yrittänyt peitellä luonnettaan, mikä antoi sille tiettyä rehellisyyttä, joka monista muista slashereista puuttui.
Vaikka yleisö ja kriitikot usein näkevät elokuvan tahattomana parodiana, ohjaaja Simón itse on haastatteluissa korostanut, että hän pyrki tekemään vakavan ja jännittävän kauhuelokuvan. Hän kuitenkin myönsi lisänneensä tiettyjä liioiteltuja elementtejä tehdäkseen elokuvasta kiinnostavamman. Tämä ristiriita ohjaajan vakavien pyrkimysten ja lopputuloksen absurdiuden välillä on keskeinen tekijä elokuvan nauttimassa suosiossa: se ei ole tietoisesti tehty parodia, vaan aito yritys, joka epäonnistuu kerronnan tasolla niin eeppisesti, että siitä tulee viihdyttävää.
Lisää aiheesta jutun lopussa olevassa triviaosiossa.
Mil gritos tiene la noche on enemmän kuin vain yksi B-luokan kauhuelokuva. Se on kiehtova dokumentti ajasta, jolloin kansainväliset elokuvamarkkinat olivat villi länsi, jossa espanjalaiset ohjaajat yrittivät imitoida amerikkalaisia trendejä ja yhdysvaltalaiset jakelijat nimesivät elokuvia uudelleen pelkän iskulauseen perusteella.
Lopulta elokuvan perintö elää kuitenkin sen tahattomassa loistossa. Se on muistutus siitä, että elokuvahistoria ei koostu ainoastaan mestariteoksista, vaan myös niistä omituisista, verisistä ja hämmentävistä teoksista, jotka onnistuvat jättämään pysyvän jäljen katsojan muistiin olemalla täsmälleen sitä, mitä ne luulevat olevansa.
Tämän elokuvan kansainvälisen Pieces-version voi katsoa nyt ilmaiseksi Artiflixissä. Kuvan ja äänen osalta restauroitua suoratoistoversiota ei ole tekstitetty suomeksi. Elokuvan ikäraja on K-18 ja kesto 86 minuuttia.
Mikäli Artiflix ei ole entuudestaan tuttu, voit lukea siitä lisää täällä.
Alla elokuvan julisteita, teaser trailer ja triviaa.
TRIVIAA:
- Elokuvan ehkä tunnetuin ”älytön” kohtaus kertoo siitä asenteesta, jolla elokuva tehtiin. Kohtauksessa keskeinen hahmo Mary Riggs (Lynda Day George) kävelee yöllä kampuksella ja joutuu täysin yllättäen verkkapukuisen miehen hyökkäyksen kohteeksi. Kun Mary onnistuu nujertamaan hyökkääjän, hänet esitellään yliopiston ”kung fu -professoriksi”, joka selittää käytöstään syömällään ”huonolla chop sueylla”. Kohtaus on täysin irrallinen muusta elokuvasta, eikä se vaikuta juoneen millään tavalla. Tämän kohtauksen taustalla oli puhdas markkinointipäätös: tuottaja Dick Randall oli samanaikaisesti kuvaamassa kung fu -elokuvaa Bruce Leen näköisen näyttelijän, Bruce Len, kanssa ja päätti lisätä tämän elokuvaan saadakseen tälle näkyvyyttä. Tuloksena on yksi kauhuelokuvan historian omituisimmista ja rakastetuimmista ”out of context” -hetkistä.
- Tunnettu kauhuohjaaja Eli Roth on nimennyt Pieces-elokuvan yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistaan. Roth on kertonut, että elokuvan kung fu -kohtaus toimi suorana inspiraationa hänen elokuvansa Cabin Fever (2002) kuuluisalle ”Pancakes!”-kohtaukselle, jossa nuori poika alkaa tehdä karatemaisia liikkeitä täysin yllättäen. Rothin mukaan Pieces sisältää kaiken, mitä slasher-fani voi toivoa: verta, alastomuutta ja täydellistä hulluutta.
- Ohjaaja Juan Piquer Simón halusi alun perin, että tanssituntikohtauksen naiset olisivat alasti. Carmen Aguado, joka ei ollut näyttelijä vaan rooliin palkattu oikea aerobiciohjaaja, kieltäytyi ja kertoi hänelle, ettei tanssitunteja pidetä alasti, vaan osallistujilla on aina trikoot päällään. Simón ei ollut tähän tyytyväinen, mutta antoi periksi, vaikka muutamat tanssioppilaita esittäneet avustajat sanoivat olevansa valmiita esiintymään alasti. Simónin kerrotaan kirjoittaneen heidän nimensä muistiin ja käyttäneen heitä myöhemmin muiden elokuviensa alastonkohtauksissa.
- Tappajan ulkonäkö perustui sarjakuvahahmoon The Shadow.
- Elokuvan fanit ovat päätelleet, että kuuluisassa alastonpalapelissä poseeraa Playboy-mallina, näyttelijänä, televisiopersoonana ja laulajana tunnettu Barbi Benton.
Lähteet: Horror Film Wiki, Horror Obsessive, IMDb, WhatCulture
Lue myös: Vain aikuisille: Ilmaiskatselussa 80-luvun splatterklassikko – kauhu karkaa valkokankaalta katsomoon
Lue myös: Kulttihetki: Ilmaiskatselussa groteski kauhuklassikko – kiellettiin mielenterveyttä vahingoittavana
Lue myös: Nyt ilmaiskatselussa: Tosi-tv-ohjelma, joka rikkoo kaikki rajat – kuolema suorassa lähetyksessä
Lue myös: Kulttihetki: Ilmaiskatselussa tyylitelty trilleri voyeurismista, seksistä ja kuolemasta