Iranilaisohjaaja Jafar Panahin ensimmäiselle elokuvalle vankilasta vapautumisensa jälkeen oli taatusti luvassa lämmin vastaanotto. Silti hän hämmästyi kahdeksanminuuttisista, seisaaltaan annetuista suosionosoituksista. Pari päivää myöhemmin hän ottaisi vastaan Kultaisen palmun, mutta palataan vielä hetkeksi tuohon ensi-iltaan.
Yleisölle puhuessaan Panahi kertoi tunteneensa lähes syyllisyyttä vapautuessaan.
– Katsoin taakseni ja näin korkean muurin. Ja sen takana olivat edelleen ne kaikki muut jonkun rakastamat ihmiset. Mietin miten voisin tuntea oloni iloiseksi tai vapaaksi, kun he olivat vankeina.
– Tänään, teidän kanssanne vastaanotan tämän ilon, mutta tunne on sama. Miten voisin riemuita? Miten voin olla vapaa, kun Iranissa niin moni elokuviemme hienoista ohjaajista ja näyttelijättäristä ei voi työskennellä koska osallistuivat Nainen, elämä, vapaus -mielenosoituksiin tai tukivat niitä?
Vuonna 2010 Panahilta oli kielletty elokuvien teko ja Iranista poistuminen hänen kannatettuaan hallituksenvastaisia protesteja. Myöhemmin hänet tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankilaan, missä hän istui kaksi kuukautta, ja 2022 hänet pidätettiin jälleen ja vapautettiin seitsemän kukautta myöhemmin.
Hänen ilman lupia – tietysti – kuvatussa elokuvassaan on keveyttä, mutta sen pääjuoni on häiriinnyttävä: entiset vangit päättävät kostaa miehelle, joka saattaa olla tai saattaa olla olematta heidän kiduttajansa. He eivät koskaan oikeasti nähneet häntä, mutta he muistavat monia yksityiskohtia hänestä.
– Elokuvani kumpuavat aina omasta ympäristöstäni. En aikaisemmin ollut ollut vankilassa, joten keskityin tavallisiin ihmisiin. Mutta nyt, se ehdottomasti vaikutti minuun, hän toteaa myöhemmin lehdistötilaisuudessa.
Kesti pitkään päästä taas jaloilleen.
– Kun minut ensimmäistä kertaa lähetettiin vankilaan, silmäni sidottiin ja minut laitettiin pieneen koppiin. Tuskin mahduin makuulle. Vessaan pääsemiseksi oli soitettava kelloa ja sitten silmät sidottiin taas. Kun minua kuulusteltiin, tyyppi kävi välillä rukoilemassa – ja jatkoi kuulustelemistani kahdeksan tuntia.
Myöhemmin hän jakoi sellejä muiden vankien kanssa. Moni poliittinen toisinajattelija oli viettänyt puolet elämästään vankilassa.
– Heidän tarinansa kiinnostivat minua. Mikään elokuvassa ei ole omaa kokemustani vaan vuosikymmeniä vankilassa istuneiden iranilaisten kohtaloita.
Toivon tuulahdus
Panahi halusi kuvata muutoksia Iranin yhteiskunnassa, protesteja ja taisteluita – myös oikeudesta kulkea ihman huivia.
– Vankilassa oli epidemia, joten vaadin päästä ulos lääkäriin. Kun sain luvan, huomasin asioiden muuttuneen. Kaduilla oli naisia ilman huivia. Olen todellisuutta kuvaava ohjaaja, ja halusin kertoa sen. En asettanut avustajille ehtoja, he tulivat sellaisina kuin halusivat.
Tässä vaiheessa hän oli jo tottunut työskentelemään ja kuvaamaan salassa. Hän tunsi olonsa turvallisemmaksi autossa kuin kadulla. Edes vankila tai matkustuskielto ei häntä pysäyttänyt.
– Jopa läheisimmät ystäväni uskoivat minun luovuttavan. Mutta en tiedä mitä muutakaan tehdä. En osaa vaihtaa lamppua ja minun on kysyttävä vaimoltani missä voita säilytetään. Osaan vain tehdä elokuvia.
Hänestä on järjetöntä heittää taiteilijoita vankilaan.
– Miksi ihmeessä? Käytännössä vain annatte heille lähtökohdan ja ideoita. Tavallaan Iranin islamilainen tasavalta teki tämän elokuvan.
– Vankilaan voi joutua vain laulun laulamisesta tai somettamisesta, mutta sellissäkin taiteilijat ilmaisevat itseään. Kanssakirjoittajani on vankilassa, mutta vapautuessaan hänen päänsä on täynnä käsikirjoituksia.
Kun Se on pelkkä sattuma vihdoin pääsi maailman teattereihin, se sai Oscar-ehdokkuuden – edustaen Ranskaa, ei Irania. Panahin mielestä Akatemian pitäisi miettiä käytäntöjään, koska ehdokkuus edellyttää hallinnon luvan. Onneksi hänen uutuuteensa oli ranskalainen yhteistuotanto.
Lupia ei herune jatkossakaan. Panahi on tuomittu jälleen, nyt vuodeksi vankilaan. Tuomio sisältää kahden vuoden matkustuskiellon. He aikovat valittaa, mutta mennään sitä ennen mukavampaan hetkeen. Hän puhui toimittajien kanssa Cannes-voittonsa jälkeen. Sen julistamisen jälkeen hän istui pitkään paikoillaan.
– Näin silmissäni kaikenlaisia kuvia. Kaikki vangitut ystäväni olivat siellä kanssani, pystyin näkemään heidän kasvonsa.
– Iranilaiset elokuvantekijät ovat taistelleet tämän hetken eteen. Kollegani ovat työskennelleet vieläkin rankemmissa oloissa. He rakensivat perustan ja tekivät tämän mahdolliseksi meille. Mikään voima ei voi kahlita ihmisiä, heissä on voimaa ja he löytävät aina ratkaisun vaikeissakin tilanteissa.
– Olen saanut viestejä niin monilta ihmisiltä tänään. En tajunnut kuinka tärkeä tämä elokuva on nuorille tekijöille. Se on toivon häivähdys kaikille.
Teksti Marta Bałaga, Cannes. Kuvat Cinemanse.