Se on sinänsä mielenkiintoista, sillä keskelle Brasilian 1970-luvun sotilasdiktatuuria sijoittuvaa The Secret Agentia ei välttämättä ole helppo rakastaa. Siitä puuttuu Parasiten häikäisevyys tai toisen tämän vuoden kansainvälisen läpimurron, Sentimental Valuen sulavuus. Mutta siinä on poliittista iskuvoimaa, johon pohjoisamerikkalaiset äänestäjät tuntuvat vastaavan.
Siitäkin huolimatta, että ohjaaja Kleber Mendonça Filho kieltää ajatelleensa olevansa välittämässä jotain sanomaa.
– Käsikirjoitus vei neljä vuotta. Mutta katsokaa nyt, mitä myös USA:ssa tapahtuu. Yliopistot ovat hyökkäyksen kohteena, koska ne haluavat opettaa tiedettä ja käsitellä faktoja. Äärioikeisto haluaa käytännössä hävittää koulutuksen ja terveydenhuollon. En ajatellut sitä silloin, enkä tiennyt että siitä tulisi osa tarinaa. Mutta muistin tunnetun neuvostoliittolaisen sanonnan: ”Mikään toiminta ei jää rankaisematta”.
Kuukausia ennen The Secret Agent -kuumetta Mendonça Filho pohti Cannesissa myös omaa maataan.
– Minua motivoi Brasilian muistiongelma. Asioita ei muistella, ja se liittyy hallituksen 1980-luvulla tekemään yleisarmahdukseen. Siihen asti se oli syyllistynyt lukemattomiin väkivaltaisuuksiin siviilejä kohtaan ja aiheuttanut kansallisia traumoja. Sitten taulu pyyhittiin puhtaaksi ja alettiin tähyillä tulevaisuuteen, hän sanoo. – Ei aina ole mukava puhua tietyistä asioista, mutta meidän oli käsiteltävä sitä aikaa.
Hän korostaa, että muistojen säilyttäminen on elokuvan vahva teema.
– Se alkoi joukolla hyvin henkilökohtaisia muistiinpanoja, joita kirjasin usean vuoden aikana. Halusin tehdä historiallisen elokuvan, aikakausielokuvan, mikä tarkoitti sen ajankohdan luomista uudelleen. Se oli iso tekninen haaste, joka perustui faktoihin ja omiin kokemuksiin.
– Elokuvassa näkyy ihmisiä, jotka oikeasti tunsin. On aina mutkikasta pyytää näyttelijää esittämään heitä, kun kyseessä ei ole elämäkerta. Kyse ei ole muotokuvasta, mutta mukana on tunnetta jostakusta, jonka aikoinaan tnsin. Oli outoa ja kaunista löytää ihminen menneisyydestäni sillä tavalla.
Vuosi 1977 – jolloin Wagner Mouran esittämä entinen professori Armando Solimões matkustaa Recifen kaupunkiin, jossa hänen poikansa on asunut hänen vaimonsa kuoleman jälkeen – on ensimmäinen, jonka Mendonça Filho sanoo selvästi muistavansa.
– Olin 9-vuotias ja koko joukosta perhesyitä se oli tärkeää aikaa. Mitä enemmän kirjoitin sitä enemmän pystyin sukeltamaan siihen maailmaan. Oli kuin olisin avannut ikkunan ulkomaailmaan mutta ollut samalla sisällä Brasilian menneisyydessä.
Turvasatama myrskyssä
Armando löytää turvasataman, ainakin hetkeksi, suojatalosta johon moni erilainen poliittinen toisinajattelija on päätynyt piileksimään. Mouraan vetosi ajatus toisiaan tukevasta yhteisöstä.
– Elokuva on kollektiivinen tuote. Meidän elokuvamme sisällä ryhmämme on joukko poliittisia pakolaisia asuntolassa. Yhteisö hyvin erilaisista ihmisistä.
Lue myös: Oscar-ehdokkaat julkaistu – Katso tästä täydellinen lista
– Se oli vaikeaa aikaa brasilialaisille. Autoritäärinen hallinto hyökkäsi yliopistoa, lehdistöä, taiteilijoita, kaikkea sellaista vastaan. Ja nämä ihmiset miettivät: ”Kuinka voimme auttaa toisiamme?” Kannatan Armandon esittämiä arvoja. On yritettävä pitää kiinni jostain, ylläpitää ihmisarvoa ja pysyä suoraselkäisenä, niin vaikeaa kuin se diktatuurissa on. Kuoleman uhan allakin on maailman upein asia löytää sellainen yhteisöllisyys. Niin kuin hyvinäkin aikoina.
– Kun vallassa olevien arvot ovat kieroutuneet, on vaikea pysyä uskollisena ihmiselle, joka on. On niin monia maita, joissa on käynyt niin, hän huomioi.
Wagner Moura lapsenomaisine kasvoineen löi läpi kansainvalisesti Narcos-sarjassa. Silti hän halusi palata kotiin.
– Narcos on varmaan tekemisistäni suosituin. Maailmalla matkustaessani ihmiset tunnistivat minut. Se on suoratoiston ansiota ja hyvin erikoinen kokemus. Mutta halusin todella, todella paljon palata ja tehdä jotain portugaliksi, hän muistelee. En ollut työskennellyt Brasiliassa näyttelijänä sitten vuoden 2012, mikä on ihan hullua. Siihen on monia syitä: Narcos, ohjaamani elokuva [Marighella], sitten tuli pandemia, sitten fasistinen hallintomme tuhosi mahdollisuudet tehdä elokuvia. Puhumattakaan siitä, että odotin Kleberiä, joka ei pitänyt kiirettä.
On jotenkin koskettavaa, että hän on saanut parhaat arvionsa – ja isoimmat palkintonsa – roolista, joka on käytännössä hänen kotiinpaluunsa.
– Portugalin puhuminen elokuvassa… se oli niin vapauttavaa.
Moura tekee hyvin selväksi, että suostui elokuvaan Mendonça Filhon vuoksi. Tämä puolestaan on harvinainen tapaus, ainakin Cahiers du Cinéma -porukan ulkopuolella: entinen kriitikko, joka oikeasti on siirtynyt elokuvantekijäksi menestyksekkäästi.
Kun Cannes on enää muisto, ja elokuvaa aletaan promotoida Yhdysvalloissa, Mendonça Filho muistelee niitä aikoja.
– Meillä tosiaan synkkasi Wagnerin kanssa, kun haastattelin häntä, kriitikkona aloittanut ohjaaja muistelee 20 vuoden takaisia asioita. – Haastattelin häntä uudelleen, ja kun hän näki tekemäni Neighboring Sounds -elokuvan, aloimme kehitellä ajatusta yhteistyöstä. Sitten joskus. Minun piti löytää hänen kaltaiselleen näyttelijälle oikea materiaali. Vuodet vierivät. Sitten istuin kirjoittamaan jotain hänelle räätälöityä.
Taide kertoo totuuden
Mendonça Filho iloitsee näkemästään Brasiliasta Jair Bolsonaron vuosien jälkeen.
– Olemme palanneet parempaan versioon siitä, mitä pidän demokratiana. Se ei ole vieläkään täydellinen, mutta se on demokratia.
Hän korostaa kuitenkin elokuvansa henkilökohtaista puolta.
– Kuten sanoin, minulla oli selkäytimessä muistoja siltä ajalta. Hyvin vähän niistä liittyi kuitenkaan sotilashallintoon. Muistan pääasiassa perhekriisit, kun äitini sairastui vakavasti. Tehdessäni taustatyötä edelliseen elokuvaani Pictures of Ghosts löysin yhteyden hyvin henkilökohtaisiin muistoihini.
Hän ei ollut ainut.
– Diktatuuri ei oikeasti päättynyt 1980-luvulla, joten minäkin muistan paljon, Moura toteaa. – Muistan vanhempieni kuiskuttelun ja oudon käytöksen, joka jatkui vielä pitkään tilanteen parannuttua. Ja rinnan paljastava paita, josta Armando niin pitää? Isäni tapasi käyttää sellaista.
Yhdessä he tekivät vainoharhaa tihkuvan elokuva. Mendonça Filhon mukaan ”vainoharha johtaa jännitteisiin ja pelkoon”. Kokonainen sivujuoni on omistettu hain vatsasta löytyvälle ihmisen jalalle. Jalalle, joka oli leikattu irti ennen kuin hai löysi sen. Ihmiset kuolevat, katoavat. Tai menevät katsomaan Tappajahaita, koska elämä myös jatkuu.
– Elämä voi olla suhteellisen mukavaa, vaikka ympäröivä yhteiskunta olisi ahdistunut, kuten kaikki tietävät. Mutta ilmapiiri oli hyvin jännitteinen tuolloin. Wagnerin hahmo tiedostaa sen. Hän tietää olevansa vaarassa, että hänet saatetaan tappaa.
– Äitini oli historioitsija ja näin hänellä usein laatikoittain kasetteja. Tavallaan hänen työnsä näkyy elokuvassa, sillä paljon tietoa on saatu myöhemmin analysoiduista nauhoituksista. Halusin Wagnerin esittävän hahmoa, jonka puolella voimme olla. Hän on vain vuosia sitten kadonnut elämä ja niin historia aukeaa. Se koskettaa minua.
Nauhoja analysoidaan, koska elokuva hyppii ajassa. Nykymaailmassa opiskelija tutustuu Armandon elämään ensimmäistä kertaa. Jälleen kerran The Secret Agent kertoo muistamisesta, kuten kaksikko toistelee.
– On kiehtovaa, kuinka historia toistaa itseään, Moura toteaa.
– Brasilian armahduslaki käytännössä antoi anteeksi kiduttajille ja tappajille, ihmisille jotka tekivät sanoinkuvaamattomia asioita. Mutta elokuvat ja taide yleensä voivat palauttaa totuuden. Elokuvani Marighella kertoi tyypistä, joka halusi kaataa hallituksen. Tämä kertoo tyypistä, joka yrittää säilyttää arvonsa. Ajattelen usein ihmisiä, jotka pitivät niistä kiinni, kun asiat eivät menneet hyvin.
Annetaan hänen ajatella sitä, kun me jännitämme, tuleeko hänestä ensimmäinen pääosa-Oscarin voittanut brasilialainen.
Teksti Marta Bałaga, Cannes. Kuvat: Cinemanse.