Näyttelijät joka tapauksessa jo syövät Wes Andersonin kädestä. He rakastavat häntä ja lupautuvat massoina hänen hulluihin, huoliteltuihin ja Technicolor-värikkäisiin seikkailuihinsa.
Foenikialaisen juonen pääosassa Benicio del Toro näyttelee ”Zsa-Zsa” Kordaa, yhtä Euroopan rikkaimmista miehistä, jota on yritetty salamurhata lukemattomia kertoja. Mia Threapleton on tämän nunnaksi haluava, isästään vieraantunut Liesl-tytär, joka valmistautuu ottamaan Kordan omaisuuden haltuunsa. Isän yrittäessä hallita kuvitteellisen valtion taloutta sarjalla liiketoimia ja ilkeämielisiä taktiikoita kaksikko kohtaa varakkaita yrittäjiä, terroristeja, salamurhaajia ja vakoojia. Ja ennen kaikkea itsensä.
Del Toron ja Threapletonin seuraksi liittyvät Andersonin kanssa ennenkin työskennelleet Scarlett Johansson, Tom Hanks, Jeffrey Wright, Riz Ahmed, Bryan Cranston ja Benedict Cumberbatch. Michael Cera kuuluu harvoihin ensikertalaisiin ohjaajan universumissa. Hän puhuu norjalaisella aksentilla.
– Yritin opetella murteen ääniä, mutta annoin sitten itselleni luvan olla sitoutumatta pikkutarkkuuteen ja vain pitää hauskaa, Cera kertoo. – Wesin koko ryhmällä on todella vahva historia yhdessä, kaikilla heistä. Mutta minut otettiin heti mukaan siihen.
– En ole näytellyt monessa elokuvassa, mutta on hauska katsoa Wesiä työntouhussa, Richard Ayoade lisää. – Näkee miten tärkeää valmistautuminen on ja miten humaani hän on ja kuinka hän kohtelee ihmisiä. Se on hienoa, sillä ala voi olla hyvinkin brutaali. Wes on tekemisissään onnistunut säilyttämään viattomuutensa parhaassa mahdollisessa mielessä. Ihmiset hänen elokuvissaan ja niiden katsojat reagoivat siihen hyvyyteen. Hänen elokuvansa todellakin ylistävät hyvyyttä.
– Joskus hommat voi saada tehty johtamalla rakkaudella ja leikkimielellä. Jos luo mitä hauskimman työympäristön, ihmiset haluavat mukaan joukkoon, Ahmed summaa.
Runsauden pula
Foenikialainen juoni ei ehkä ole Andersonin paras, sillä se jää moniin muihin verrattuna jälkeen emotionaalisessa syvyydessään, mutta pirun kaunis se on. On pakko ihmetellä, voivatko näyttelijät joutua kuvauspaikkojen yksityiskohtien runsauden, Andersonin symmetrisen katseen tai puvustaja Milena Canoneron virheettömien asujen ja legendaarisen pitkien sovitusten pauloihin.
– En sanoisi sitä ylipursuavaksi, kutsuisin sitä kaikenkattavaksi, Wright huomioi. – Kenen kanssa tahansa työskentelenkin, toivon paljon informaatiota. Se auttaa uskomaan siihen mitä teen. Kävelen kuvauspaikalle, se antaa informaatiota. Jokainen yksityiskohta. Kaikki myös tietävät olevansa koolla palvelemassa Wesin mielikuvitusta. Hänellä on ainutlaatuinen tapa kertoa tarinoita filmillä, ja me kaikki hyväksymme olevamme osa isompaa organismia. Kukaan meistä ei näe kokonaisuutta kuin hän puurtaessamme hänen luomassaan maailmassa.
Benicio del Toro ei todellakaan nähnyt lopputulemaa lilluessaan jumissa ammeessa avauskohtauksessa.
– Hoitajia kävelee sisään, he antavat Zsa-Zsalle lääkkeitä ja tuovat hänelle viiniä. Hän lukee, syö aamiaista. Wes sanoo: ”Kuvaan tämän hidastettuna, mutta haluan sinun liikkuvan todella nopeasti.” Ihmettelen, että miksi hän ei sitten vain kuvaa normaalinopeudella. Mutta lopputulos olisi erilainen ja hän tiesi sen. Mutta minä vietin ammeessa kuusi tai seitsemän tuntia putkeen ihmetellen: ”Mikä tässä on pointti?” Kun näin lopputuloksen, se oli upea.
Kaikki tällainen ”herättää unen eloon”, del Toro toteaa nyt.
– Se saa tuntemaan, että olemme todella sukeltamassa fantasiaan. Jossain vaiheessa takanani oli aito Magritte. Action- ja cut-sanojen välissä olin sen omistaja. Lieslin huoneessa oli myös aito Renoir. Sellaiset yksityiskohdat antava tunteen, että kaikki on totta. Ne sanovat: ”Välitän siitä mitä teen kuten kuvauspaikan luonut henkilö.”
– Koskaan ei tule tunne, että jokin kuvauspaikalla ei kuuluisi sinne, että se olisi turha, hetken mielijohteesta paikoilleen päätynyt, Ayoade lisää. – Joskus kuvauspaikalla tuntuu, että hetkinen, nämä vaatteet on juuri otettu paketista, voin vieläkin tuntea pahvitukien paikat. Silloin saatan ajatella: ”Hetkinen, tyypillä ei pitäisi olla rahaa, mutta paita on upouusi!” Sellaista ei tapahdu Milenan vahtivuorolla.
Andersonin viides käsikirjoitus Roman Coppolan kanssa sisältää takaa-ajoja ja kahinoita sekä Tom Hanksin pelaamassa baseballia junatunnelissa. Hahmojen kasvot pysyvät peruslukemilla, vaikka heidän kroppansa olisivat millaisessa liikkeessä tahansa.
– Mietin ovatko hahmojen liikkeet oikeasti liioiteltuja, vai korostaako Wesin selkeälinjainen tyyli niitä. Uskon, että tuo kontrasti saa ne näyttämään hupsuilta, kun näkee ihmisiä liikkumassa maailmassa, joka on kuin pieni korurasia, Cera kommentoi.
Ahmed myöntää, että osa Andersonin visuaalisesta komediasta syntyy hetkestä rajauksen ja kameraliikkeen yhdistyessä näyttelijöiden toimintaan.
– Itse on vain pieni osa sitä. Mutta samalla hänen elokuvissaan saa tehdä kattavasti vaikka mitä. Visuaalisista ja fyysisistä piirteistä ja niiden koreografiasta isoon määrään erittäin, erittäin hyvin kirjoitettua dialogia. Se on näyttelijälle runsaudensarvi vaikka olisikin mukana vain lyhyemmän ajan. Kaikkea sävyttää leikkimielisyys.
– Wes hallitsee fyysisen komedian, vähän kuin [Peter] Bogdanovich, joka tunsi mykät komediat ja jolla oli oma rytminsä. Wes vie sitä eri suuntaan, sillä hän hallitsee dialogin ja mainion verbaalikomedian. Hän ei silti laiminlyö visuaalisuutta. Hänen komediansa ei tunnu improvisaation tallenteelta, Ayoado toteaa.
Virran vieminä
Benicio del Toro näyttelee miestä, joka ei juurikaan ole välittänyt muista ja joutuu nyt kömpelösti luomaan yhteyttä tyttäreensä. Hän nautti joutuessaan ”kunnioittamaan sanoja”.
– Wes kirjoittaa hyvää tekstiä, ja se on rakennettu niin, että jos siitä jättää jotain pois, se alkaa hapertua. Mutta hän myös haluaa näyttelijän tuovan siihen itseään. Hän ei ole ohjaaja, joka vain toteaa: ”Istu siinä ja tee näin.” Hän katselee, mitä teen ja on innoissaan siitä, mitä tuon siihen lisää, joten lapsi sisälläni lähtee laukkaan. Monet ohjaajat, joista pidän, ovat samanlaisia. Todellisia auteureja, tiedäthän. Minusta se tekee cinemasta cinemaa.
Tällaiset tarinat saavat nuoret näyttelijät unelmoimaan joukkoon liittymisestä, eikä Mia Threapleton ole poikkeus sääntöön. Hänen äitinsä ehkä on Kate Winslet, mutta Threapleton on edelleen tuntematon. Hän on myös elokuvan löytö.
– Rehellisesti puhuen tämä on sanoinkuvaamatonta. Uskomattomalla tavalla upean häkellyttävää. Itse asiassa, kävin juuri läpi vanhoja laatikoita kotonani ja löysin päiväkirjani vuodelta 2013. Siinä oikeasti luki: ”Katson taas Moonrise Kingdomia, hitto että rakastan tätä elokuvaa. Olisi mahtava jonain päivänä työskennellä Wes Andersonin kanssa.” Sen lukeminen kirjaimellisesti viime viikolla sai minut tunteelliseksi.
– Kun agenttini soitti ja kertoi minun saaneen roolin, piilouduin pyörävarastoon, istuin lattialle ja itkin. Pyysin häntä varmistamaan, ettei kyse ollut virheestä. Hän nauraa minulle edelleen sen vuoksi. Kun Wes avasi oven ensitapaamisella, hänellä oli raidalliset housut, pinkit sukat ja hotellin tossut. Hän halasi minua ja ajattelin: ”En oikeastaan ole enää hermostunut, sillä olet mukava mies.” Ja Benicio oli kuin iso kehräävä kissa. Mikä on outo ilmaus kenestäkään.
Näyttelijät väittävät, ettei hieman yli vedettyjen hahmojen näytteleminen ole itse asiassa kovin vaikeaa.
– Wes Andersonin elokuvassa kaikki kuvassa oleva kertoo tarinaa kanssasi. Sinun ei tarvitse yrittää selittää sitä tai ajaa kohtausta. Voit vain astua virtaan ja antaa sen kuljettaa, kuvailee Ayoade, joka kuvailee tyyliä juuri oikeaksi hänelle.
– Uskon, että näyttelijöitä kauhistuttaa eniten ohjaaja, joka sanoo: ”Ole vain oma itsesi”, koska mitä se edes tarkoittaa. Esittäväthän näyttelijät ammutuksi tulemistakin, mutta ei se kumpua omasta kokemuksesta. ”Viimeksi, kun minua ammuttiin päähän, kuolin tällä tavalla.”
Prosessi sisältää kuulemma paljon naurua mutta on myös löytöretkeilyä huolellisesti suunnitelluissa kehyksissä.
– Wes ilahtuu uusista ideoista kokonaisuuteen, Rupert Friend väittää.
– Lähetimme ääniviestejä toisillemme. ”Entä jos hahmo kuulostaisi tältä?” Sitten yhdistelimme Burt Lancasteria ja Martin Sheeniä. Wes tarjoaa mielellään elokuvareferenssejä kenelle tahansa, joka haluaa kokeilla sitä lähestymistapaa, mutta hän on myös ihan oma lajityyppinsä. Hän tekee jotain ihan uutta. Joskus katson jotain, jonka hän on maininnut, enkä ymmärrä miten se ruokkisi elokuvaamme.
Ehkä siksi Andersonin näyttelijät eivät puhu pelkästään uudesta elokuvasta, he puhuvat elokuvista yleensä, varsinkin heihin vaikutuksen tehneistä.
– Indiana Jones ja viimeinen ristiretki, Friend huutaa. – Muistan sydämeni hieman särkyneen, kun ymmärsin mitä leikkaaminen tarkoittaa. Luulin, että joku oli löytänyt tämän erityisen tyypin ja lähtenyt seikkailulle hänen ja kameran kanssa. Kasvoin pikkukaupungissa, jossa ei ollut elokuvateatteria. Meillä oli yksi kauppa, jossa oli kaikkea; mukaanlukien neljä kasettia, joita voi vuokrata. Elokuvissa käynti oli iso juttu, enkä ikinä unohda niitä.
Wrightiin vaikutuksen teki Hikinen iltapäivä ja kyllä, hän oli liian nuori katsomaan sitä.
– Opin kiroilemaan ja arvostamaan fuck-sanaa. Nykyään isoin haasteemme yhteisönä on samalla sivulla oleminen. Meillä on niin monia vaihtoehtoja eristäytyä ja elää omissa kuplissamme. Ennen vanhaan kaikki jakoivat elokuvakokemuksen yhdessä. Olemme kadottaneet sen, teknologia on sirpaloittanut meidät. Myös politiikassa suunta on kohti itsekkyyttä ja oman navan ympärillä pyörimistä.
Vaikka Foinikialainen juoni seuraa uporikasta ja vähemmän kunniallista miestä, sitä voi del Toron mukaan katsoa optimistisena tarinana.
– Olen kuullut sitä kutsuttavan ajankohtaiseksi, mutta se olisi ollut ajankohtainen 40-luvulla, kun Orson Welles teki Citizen Kanen. Jos elokuva olisi ollut olemassa muinaisessa Egyptissä, he olisivat kuvanneet tarinoita faaraoista. Tarina on vanha, mutta tämä ainakin antaa tunteen siitä, että ehkä sydän on oikeasti juttu. Porhostamme tulee parempi ihminen. Näinä aikoina tarvitaan toivoa.
Toivoa – ja yksinkertaisia kanajuttuja.
Teksti: Marta Bałaga, Cannes. Kuvat United Pictures International Finland