Analyysi: The Mandalorianin toinen kausi on isompi ja jännittävämpi

Disney Plus -palvelussa maskilla varustetun palkkionmetsästäjän tarina jatkui suoraan 1. tuotantokauden päättymisen jälkeen. The Mandalorianin toinen tuotantokausi on isompi ja jännittävämpi – mutta onko se laadun tae? Varoitus! Sisältää juonipaljastuksia!

Tiedätkö, kun katsot sarjaa tai elokuvaa, ja tunnet viihtyväsi ihan hyvin sen seurassa? Et katso kelloa tai avaa älypuhelintasi joka toinen minuutti. Aika kuluu, mutta loppujen lopuksi ajattelet, että ihan ok.

The Mandalorian vaikuttaa vakiintuneen juuri tälle tasolle. Se on suhteellisen toimiva, muttei aivan.

Tavallaan haluaisin antautua sarjalle, mutten pysty. Jokin perustavan laatuinen siinä tökkii itselläni. Ensimmäisellä kaudella oli hetkensä, mutta se ei tarjonnut tarinaa selkeimmästä päästä dramaattisesti ajatellen. Tuntuu, että tämä tulee olemaan The Mandalorian -kritiikkini jatkuva mantra.

Toisaalta en voi painottaa tätä tarpeeksi.

Tarinan peruselementtien selkeys ja katsojan näkökulmasta ymmärrettävät konfliktit ja panokset tekivät alkuperäisestä Tähtien sodasta sen, mikä se on ja miksi se on popkulttuurisessa merkityksessä kasvanut. Jos katsoja tyytyy Disneyn spin-off-sarjaa katsoessaan söpöön vauva-Yodaan, tutuissa maisemissa patsasteluun ja stormtroopereiden hakkaamiseen, niin mikäs siinä.

Mutta ilman Tähtien sodan perintöä, tätäkään sarjaa ei olisi tehty. Tekijät painottavat Disney Plus -palvelusta löytyvässä, The Mandalorianin tekemiseen keskittyvässä dokumenttisarjassa, että he ovat Tähtien sodan faneja, mutta se voi olla myös tämän sarjan kirous.

Olen hiukan hämilläni, kun The Mandalorian pyrkii jatkuvasti palaamaan alkuperäisiin maisemiin.

Paluu Tatooinelle

Toisen tuotantokauden startti lähti liikkeelle – yllätys yllätys – Tatooinelta.

Taas.

Kieriskelin hetken sohvalla, kun Mando lähti gangstereiden kanssa painimisen jälkeen jälleen Tatooinelle. Tällä kertaa tarkoituksena on löytää piilottelevia mandalorialaisia, jotka voisivat auttaa johdattamaan häntä jedien jäljille. Vauva-Yoda pitää saada palautettua omiensa luo.

Kirjoittamisen taso on ainakin juonen osalta noussut pykälän edelliseen tuotantokauteen verrattuna. Pääsemme näkemään vilauksia imperiumin kukistumisen seurauksia. Edes J.J. Abramsin luotsaama jatko-osatrilogia ei uskaltanut alkaa liikaa pohtimaan näitä.

Hyvästä alusta huolimatta The Mandaloriankin tuntuu jättävän ajatuksensa puolitiehen.

Ensimmäisessä jaksossa nimeltään The Marshall, vapaasti suomennettuna Lainvalvoja, Mando yrittää saada itselleen Boba Fettille kuuluneen haarniskan kadonneen kaivoskaupungin itsetehdyltä sheriffiltä (Timothy Olyphant, joka pääsee palaamaan jälleen kerran lännensankarin maneereihinsa). Mandon ja lainvalvojan kemiat eivät kohtaa. Kaupunkia riesaava hiekkalohikäärme saattaa olla vastaus tähän.

Yhteisen vihollisen kukistaminen ei kuitenkaan käy käden käänteessä. Kaivoskaupunkilaiset ja mandalorialaisiin haarniskoihin pukeutunut kaksikkomme joutuvat hakemaan apua Tatoonien dyyneillä asustavalta hiekkakansalta – eli tuskeneilta.

Voimien yhdistäminen ja yhteistyön tekeminen on ollut osa Tähtien sota -saagan DNA:ta alusta asti, jotta yhteinen vastustaja saadaan kukistettua. Jakson asetelma on erittäin hyvä, mutta se jää täysin raakileeksi. Vaikka jakso pyrkii tuomaan esiin kaivoskaupungin asukkaiden epäluuloja hiekkakansaa kohtaan, niin kaikki jännitteet jäävät sivulle, satunnaisten sivuhahmojen välisiin pariin sananvaihtoon. Tämän sijasta jakso olisi parilla selkeästi artikuloidulla sivuhahmolla tuoda lisää jännitystä ja katharsista tarinaansa.

Kun kaupunkilaiset ja hiekkakansa taistelee yhdessä hiekkalohikäärmettä vastaan, niin en oikeastaan jännitä katsojana kenenkään – tai kummankaan osapuolen – puolesta. Ryhmien välinen konflikti ei kasva tai etene mihinkään selkeään lopputulokseen. Se vain jää ilmaan leijumaan ja haihtuu mennessään, kun happoa suustaan syöksevä hiekkakäärme on kukistettu. Mikään ei tunnu muuttuvan, vaikka voitto saavutettiin. Tähtien sodan Kuolemantähden kukistaminen sentään tuntui saavutukselta.

Hiekkalohikäärmeen nirhaamisen ja seuraavan jakson myötä alan hahmottamaan The Mandalorianin yhdeksi selkeäksi teemaksi viattomien luontokappaleiden tuhoamisen.

Jälkikasvun kosto

Seuraava jakso, The Passenger, jatkaa Tatooinen tapahtumien jälkimainingeista. Mando ottaa tehtäväkseen toimia sammakkoemon ja hänen kutunsa kuriirina. Asiat menevät kuitenkin pieleen ja matkaajat tekevät pakkolaskun pelastautuessaan uuden tasavallan X-wing -hävittäjiltä. He päätyvät jumiin lumisen planeetan luolaan. Mandon alus pysyy juuri ja juuri kasassa. Luola ei tietenkään ole tyhjä, vaan siellä asustelee jättiläislumihämähäkki poikastensa kanssa.

Jakso yrittää siis tarjoilla katsojalle vanhemmuuden teemaa?

Mando ja vauva-Yoda muodostavat oman pienen perheensä ja tähän voi lisätä sammakkoemon kutunsa kanssa ja lumihämähäkin poikasineen. Tästä temaattisesta kolmikannasta huolimatta oli jälleen surullista huomata, että sarja ei käsitellyt aihettaan millään selkeällä tai konkreettisella tavalla. Jättiläishämähäkki ja poikaset tapettiin, koska ne uhkasivat päähenkilöitämme. (Huom. Jos tämä lunastetaan jollain tavalla seuraavassa jaksossa, niin avot!)

Jaksossa oli kylläkin mielestäni outo jatkuva vitsi (tai ainakin luulen, että kyseessä oli vitsi). Vauva-Yoda nimittäin jatkuvasti himoitsi sammakkoemon kutua. Mando huomasi tämän ja moneen otteeseen kielsi nuorukaista koskemasta kutupurkkiin.
Vauva-Yodan ruokahalun takia kolmikko itse asiassa joutuu ongelmiin jakson loppupuolella. Pienokainen ei pysty hillitsemään ruokahaluaan ja menee ruokailemaan kutupurnukan sijaan hämähäkin poikasilla. Tästäkö hämähäkkimamma suuttuu.

Ajattelin, että tässä olisi ollut mahdollisuus antaa pikku-Yodalle oppitunti! Vihdoinkin jonkinlainen muutos tämän pikkuveijarin tapauksessa. Yllätyin, kun jakson lopussa pikkukaveri kuitenkin vain hymisee tyytyväisenä onnistuessaan jemmaamaan Mandon katseen välttäessä asusteeseensa yhden sammakkoemon munista.

The Mandalorianista huokuu kasuaali hällä väliä -asenne satunnaiseen tappamiseen noin yleisestikin, ei pelkästään edellä mainittuihin luontokappaleisiin. Molempien jaksojen alussa Mando tappaa hänen kimppuunsa hyökänneet roistot. Toisen jakson alussa kyse on aavikolla asuvista haaskoista, jotka virittivät kaksikollemme ansan.

Pohdin tietysti, että yrittääkö sarja viestiä, että vauva-Yoda on sisäistämässä Mandon asennetta? Mutta tämä ei käy järkeen, koska sarja ei millään tavoin vedä yhtäläisyyksiä käytösten välille. Mandon on tarkoitus olla siisti ja osaava taistelija, joka herättää katsojassa ihailua. vauva-Yoda puolestaan on ihana ja söpö pienokainen, jonka on tarkoitus myös toimia kevennyksenä.

Mutta kevennyksenä toimimisen lisäksi vauva-Yoda vaikuttaa vain staattiselle hahmolle, joka ei muutu lainkaan. Jo ensimmäisellä kaudella pikkukaveri tunki sammakoita suuhunsa, vaikkakin silloin syömisellä ei ollut yhtä vakavia seurauksia.

Aloin epäillä, että onkohan tekijöillä jokin suunnitelma kasvattaa vauva-Yodaa hahmona? Jos ei, niin olen edelleen sitä mieltä, että Mando tarvitsee seuraa. Palkkionmetsästäjämme tarvitsee jonkun, jonka kanssa kasvattaa vauva-Yodaa. Mando tarvitsee jonkun, joka voi haastaa häntä ihmisenä.

The Passenger tarjosi eräänlaisen matkakumppanin, mutta tästä huolimatta tarina jäi ohueksi.

Miksi?

Kommunikaatio-ongelmia

Sammakkoemo oli ensimmäinen hahmo toisella tuotantokaudella, joka pääsi matkaamaan Mandon ja vauva-Yodan kanssa. Heti alussa kuitenkin selviää, että emo ei puhu ymmärrettävästi, eikä Mando puhu sammakkoa.

Miksi ihmeessä kirjoittajat tekivät tämän valinnan?

Jos päähenkilö ei voi keskustella sivuhenkilön kanssa, niin mikä virka tällä on? Kuinka mikään konflikti voi kasvaa ja miten heidän suhteensa voi kehittyä, jos hahmot eivät ymmärrä toisiaan?

Kyllä, Tähtien sota -elokuvien yhtenä erikoisuutena on aina ollut tämä niin sanottu kommunikaatio-ongelma katsojan ja tiettyjen epäinhimillisten hahmojen välillä. Esimerkiksi osa droideista ja galaksin olennoista ei osaa puhua, tai osaavat, mutta heitä ei ole tekstitetty katsojaa ajatellen.

Näistä kuuluisimpia ovat kaikkien rakastama wookie Chewbacca (Peter Mayhew alkuperäisissä elokuvissa ja suomivahvistus Joonas Suotamo jatko-osaelokuvissa) ja R2-D2 (Kenny Baker).

The Mandalorian on esitellyt uutena omaa kieltään puhuvana kansana tuskenit, jotka pystyvät kommunikoimaan sankarimme kanssa. Heitä ei kuitenkaan ole tekstitetty, joten katsojalle tulee ulkopuolinen olo Mandon ja tuskeneiden välisessä vuorovaikutuksessa.

Sarja ei ymmärrä tuottaa dialogia, jossa hahmojen ei tarvitsisi toistaa kielitaidottomalle hahmolle toisen hahmon sanomaa. Sama asia toistuu molemmissa jaksoissa.

En sano, että George Lucas on maailman paras elokuvantekijä, mutta Tähtien sodan kohdalla hän sentään ymmärsi rakentaa dialogin siten, että vuoropuhelusta välittyi sanoma katsojalle.

Otetaan esimerkiksi C3-PO:n ja R2-D2:n välinen vuorovaikutus heti Tähtien sodan alkuhetkinä. R2-D2:n ”bleep-biip bloop” -ääniä ei ole tekstitetty, mutta C3-PO reagoi tavalla, josta puhetaidottoman droidin sanoma käy selville myös katsojalle.

Luulisi, että sammakkoemon puhe olisi voinut olla täysin normaalia puhetta, jotta jakson teema ja konflikti olisivat rakentuneet luontevasti. Periaatteessa ongelma korjataan jakson puolivälissä, kun emo hakkeroi droidin äänilaatikon kautta oman puheensa, mutta tämä on aivan liian vähän ja aivan liian myöhään. Kaksikon välinen vuorovaikutus ei ehdi rakentua mihinkään. Tätä edeltävät hetket tuntuvat tyhjältä ilmalta, jossa Mando pääsee toteuttamaan hiljaisen palkkionmetsästäjän rutiiniaan.

Lumiplaneetta-jaksossa on myös kommunikaatio-ongelmia katsojien suuntaan.

Esimerkiksi Mandon aluksen korjausoperaatio jää epäselväksi. Oliko alus todellakin valmis ja lentokunnossa, kun Mando lähti etsimään sammakkoemoaan? Kauan aikaa oli kulunut? Paljonko toimenpiteitä tarvittiin?

Nopea lähtöyritys lumisesta luolasta tuntuu täysin mahdottomalta, mutta sankarimme yrittävät silti pakoa.
Täysin oikeutetusti kyrpiintynyt hämähäkkihirviö kukistetaan, ja sankarimme pääsevät nilkuttamaan kohti määränpäätään.

Mitä muuta tähän voi sanoa?

Ihan toimiva, muttei aivan.

Sarjassa on paljon hyviä valintoja, mutta kokonaisuus ei vain tunnu olevan tarinan tasolla oikein kasassa. Näistä lähtökohdista on todella hankala sanoa, että mihin tuotantokausi lähtee etenemään.

Tämä kirjoitus on jo nyt hiukan myöhässä, koska uusia jaksoja on  jo ehtinyt ilmestyä. Jatkuuko sammakkoemon tarina seuraavassa jaksossa vai jääkö hän turhaksi ja unohdettavaksi sivuhahmoksi?

Tuskinpa tuo kysymys on enää kenenkään mielessä.

Kauden avausjakson lopussa patsastellut Boba Fett (rooliinsa palannut Temuera Morrison) on varmasti kuumempaa valuuttaa kuin sammakkorouva poikasineen.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on lappeenrantalainen elokuvia hamstraava jyrsijä, joka haluaa yhtä suurella intohimolla sekä rakastaa että kyseenalaistaa Tähtien sota -tarinoita ja sitä, kuinka kulutamme niitä – vaikkei tätä päälle päin uskoisikaan.

Aiheeseen liittyvät jutut