Lauantaina Helsingissä järjestetään elokuvafanin unelmatapahtuma, kun kolme ensimmäistä Indiana Jones -elokuvaa esitetään Bio Rexin valkokankaalta.
Olen nähnyt kolmikon jo monta kertaa aikaisemminkin, mutta en valkokankaalla sitten 1980-luvun.
Bio Rexissä elokuvat esitetään tapahtumien mukaisessa kronologisessa järjestyksessä, mikä on hauska idea. Toisena valmistunut Indiana Jones ja tuomion temppeli nähdään ensimmäisenä, koska sen tapahtumat sijoittuvat vuotta aiemmaksi kuin Kadonneen aarteen metsästäjissä.
Itse näin elokuvat valmistumisjärjestyksessä, eli ensimmäisenä oli Kadonneen aarteen metsästäjät. Olin kuullut elokuvasta jo etukäteen ja tiesin sen tulevan ensi-iltaan vuoden 1981 lopulla, mutta Kauhavan elokuvateatteri Kolmioon sitä sai odottaa pitempään. Vuoden 1982 hiihtolomalla tapasin Helsinkiin muuttaneen ja kotikulmille vierailulle tulleen koulukaverin, joka kertoi nähneensä leffan. Häneltä piti tietysti kysyä kaikki mahdollinen Kadonneen aarteen metsästäjistä.
Yllätyksekseni helsinkiläistynyt koulukaverini piti Kadonneen aarteen metsästäjiä typeränä leffana. Esimerkkinä hän kertoi kohtauksesta, jossa Harrison Ford kieltämättä epäreilusti ampuu taitavan miekkamiehen. Samoihin aikoihin Soundi-lehden kriitikko haukkui elokuvaa rasistiseksi, eikä sekään näin jälkikäteen ajatellen ihan tuulesta temmattua ollut.
Minun ei kuitenkaan tarvinnut pettyä. Kun viimein näin Kadonneen aarteen metsästäjät muutamaa kuukautta myöhemmin keväällä 1982, se oli minusta yksinkertaisesti paras elokuva, mitä olin koskaan nähnyt. Kadonneen aarteen metsästäjiä markkinoitiin sillä, että se toi vanhanaikaisen seikkailun takaisin elokuviin. Sen se tosiaan teki, mutta samalla se myös uudisti seikkailuelokuvan lajityypin. En ollut ikinä nähnyt niin upeita toimintakohtauksia kuin Kadonneen aarteen metsästäjissä – ja mikä parasta, niitä riitti elokuvan alusta loppuun.
Yksi katsomiskerta ei riittänyt, vaan jostain oli raavittava rahat toiseenkin Kadonneen aarteen metsästäjät -näytökseen. Teho ei hävinnyt toisella kerralla eikä useilla kerroilla sen jälkeenkään, vaikka olen nähnyt elokuvan sittemmin sekä televisiosta, vhs-kasetilta, dvd:ltä että blu-rayltä.
Kolme vuotta myöhemmin teattereihin tuli jatko-osa Tuomion temppeli. En jaksanut odottaa, että elokuva olisi saapunut kotipaikkakunnalleni. Onneksi kaverillani oli jo ajokortti, joten ei muuta kuin hänen vanhemmiltaan auto lainaan ja noin 50 kilometrin päähän Seinäjoelle elokuviin. Teatteri oli luultavasti Bio Marilyn, joka toimii Seinäjoella edelleen. Tuomion temppeli ei ollut aivan yhtä hyvä kuin Kadonneen aarteen metsästäjät, mutta kaverini mielestä se jopa hakkasi ensimmäisen elokuvan. Emme riidelleet asiasta, silä kyseessä oli joka tapauksessa parasta, mitä elokuvateatteri voi teini-ikäiselle leffakatsojalle tarjota.
Kolmas elokuva tuli kuin varkain, ja sen näin taas eri kaupungissa. Opiskelin silloin Kouvolassa, ja eräänä syksyisenä päivänä vuonna 1989 vain huomasin, että katukuvaan oli ilmestynyt Viimeistä ristiretkeä mainostavia julisteita. Ilmeisesti elokuvasta ei Suomessa kirjoitettu etukäteen paljokaan, sillä elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen kertoi yllättyneensä hieman samaan tapaan. Kolmaskin Indy-leffa oli unohtumaton kokemus – ja suorastaan parannusta edelliseen.
Lauantaina Bio Rexissä Tuomion temppeli ja Viimeinen ristiretki esitetään 70-milliseltä filmiltä, mikä tuo tapahtumaan kiinnostavan lisän. Neljättä elokuvaa, vuonna 2008 valmistunutta Kristallikallon valtakuntaa maratonille ei ole otettu mukaan. Se onkin ihan oikein. Kristallikallon valtakunta ei minusta ollut ihan huono, mutta siihen ei minulla eikä varmaan useimmilla muillakaan sisälly minkäänlaista nostalgiaa. Sen sijaan kolme ensimäistä elokuvaa ovat vielä vuosikymmenien jälkeenkin lajityyppinsä parhaimmistoa. Kun sen yhdistää Bio Rexin takuulla tunnelmalliseen tilaisuuteen, odotettavissa on unohtumaton elokuvakokemus.
Jussi Huhtala
Kirjoittaja on Episodin toimituspäällikkö. Seuraa Twitterissä: @JussiHuhta1a