Isäni Toni Erdmannin Hollywood-remake eli uusintaversio muuttui heti kiinnostavammaksi, kun Peter Simonischekin tekemään nimirooliin värvättiin Jack Nicholson. Jutusta tekee erityisen mielenkiintoisen se, ettei Nicholson ole tehnyt elokuvaroolia seitsemään vuoteen. Hänen sanottiin jo jääneen eläkkeelle, mutta omien sanojensa mukaan hän oli ainoastaan aiempaa valikoivampi rooliensa suhteen.
Kun tieto Toni Erdmannin Hollywood-remakesta tuli, toivoin salaa, että nimiroolin saisi juuri Nicholson. Myös Nicholson tajusi roolin olevan hänelle sopiva, sillä uutisten mukaan hän pyysi itse roolia suoraan tuotannosta vastaavalta Paramountilta. Myös Kristen Wiigin valinta naispääosaan oli mieluisa ratkaisu.
Ongelmana on lähinnä se, että Maren Aden ohjaama Isäni Toni Erdmann – elokuva saksalaisesta miehestä, joka yrittää pelastaa saksalaisen tyttärensä masennukselta – on niin leimallisesti saksalainen elokuva, että sitä on mahdoton kääntää suoraan mihinkään muuhun kulttuurikonseptiin, vaikka sen teemat universaaleja ovatkin. Veli-Pekka Lehtonen maalaa Helsingin Sanomissa uhkakuvaa, jossa jenkkifilmatisoinnin fokus kääntyy tyttärestä isään, kun saksalaisversiossa huomio kiinnittyi tytärtä näytelleeseen Sandra Hülleriin.
Lehtosen mukaan Nicholson on enemmän pelottava kuin lämmin hahmo. Hän pelkää, että Nicholsonin imago ja asema elokuvatähtenä pilaavat version.
Olen täysin eri mieltä, sillä juuri hyvät näyttelijävalinnat rohkaisivat minut asettumaan tämän versioinnin puolelle. Nicholsonin venyvyyttä ei usein nosteta esille, mutta hänen suurimpiin vahvuuksiinsa on aina kuulunut tehdä roolista omannäköisensä. Tällä kertaa vertailukohtana on jo olemassa oleva elokuva, minkä vuoksi toivonkin, että Hollywood-versio uskaltaa kulkea omia polkujaan.
Yleisimmät valitukset jenkkien uusintaversioista ovat jaettavissa kahteen kategoriaan: Ne ovat liian erilaisia tai liian samanlaisia kuin edeltäjänsä. Jos näistä kahdesta pitäisi valita, toivoisin että amerikkalainen Isäni Toni Erdmann on selvästi erilainen, koska se on mielestäni ainoa tapa, jolla uusintaversiot voivat onnistua.
Muutoksia on varmasti luvassa. Toni Erdmannissa on paljon alastomuutta, jota ei amerikkalaisessa mainstream-elokuvassa juurikaan nähdä. Kestonsakin puolesta se on poikkeuksellinen draamakomedia, kolmetuntinen. Muutoksissa ei ole kuitenkaan mitään pahaa.
Kuten varmasti monet muutkin, minäkin suhtaudun yleensä varauksella Hollywoodin uusintaversioihin, mutta sillä rintamalla on nähty myös onnistumisia. Martin Scorsesen The Departed lainasi juonen kiinalaisesta Infernal Affairsista, mutta pyrki kerronnassaan selvästi realistisempaan, katu-uskottavaan, scorsesemaiseen sävyyn. Se onnistui kertomaan tarinan, joka ei näyttänyt tai tuntunut alkuperäisen toisinnolta. Mielestäni se onnistui olemaan oma juttunsa.
Pahimpia ovat uusintaversiot, jotka pyrkivät apinoimaan edeltäjiään tuomatta mukaan mitään tuoretta. Rankin esimerkki tällaisesta epäonnistumisesta on Gus Van Santin uudelleenfilmatisointi Hitchcockin klassisesta Psykosta, joka oli visuaalisesti identtinen edeltäjänsä kanssa, kuvakulmia ja leikkauksia myöten. Tuloksena oli kauhujännäri, joka onnistui olemaan pinnallisesti edeltäjänsä kopio ja sisältä tyhjä – toisin sanoen, fanielokuva, jolla oli budjetti. Sen olemassaololla ei ollut pointtia, koska se ei tuonut tunnettuun tarinaan mitään uutta tai yllättävää.
Sellainen kohtelu halventaisi Isäni Toni Erdmannia, eikä sen huumori toimisi amerikkalaisessa kontekstissa yhtä hyvin kuin saksalaisessa ympäristössä. Toni Erdmannin realistinen välittömyys ja avoin, katsojan tulkinnoille vapaa sävy olisi sitä paitsi vaikea toisintaa valkokankaalla niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Ainoa ratkaisu on rohkea pyrkimys kohti omaa tulkintaa.
Ohjaajaa ei ole tätä kirjoittaessa vielä valittu. Valinta tulee varmasti vaikuttamaan koko elokuvan sävyyn kaikkein eniten. Nicholson ei ole yleensä ollut parhaimmillaan täysmittaisissa komedioissa, kuten Anger Managementissa, mutta jos elokuva tähtäisi sävyltään enemmän Alexander Paynen About Schmidtin suuntaan, se voisi toimia.
About Schmidt on edelleen ainoa elokuva, jossa Nicholson on esittänyt omanikäistään hahmoa. Realistisessa draamassa hän näyttelee henkisen romahduksen kokevaa eläkeläistä avoimesti ja koskettavasti. Rooli palkittiin myös Oscar-ehdokkuudella.
Jos Nicholson onnistuisi toistamaan sen menestyksen Toni Erdmannissa, elokuvasta tulee varmasti hyvä. Erilainen kuin alkuperäinen, mutta omalla tavallaan onnistunut. Eihän uusintaversiolla ole muuten mitään pointtia.
Joonas Alanne
Kirjoittaja on Episodin vakituinen avustaja. Seuraa Twitterissä: @JoonasAlanne