Mikä on Rotten Tomatoes ja miten sitä käytetään? Lisää asiaa elokuvakritiikistä

Tapahtui viime jaksossa…

7.5.2021 10:00

Kirjoitin jokunen viikko takaperin kolumnin elokuvakritiikistä, jossa pyrin nostamaan esiin kritiikin arvoa. Ajatukseni heräsivät musiikkitoimittaja Arttu Seppäsen kirjoittaman kolumnin pohjalta, mutta tekstissäni jokin jäi mieleni pohjaan muhimaan ja mietityttämään. 

Tähän vaikuttivat Facebookin kommenteissa lukemani hienoiset väärinkäsitykset siitä, että halusin kirjoituksellani nostaa itseni jalustalle kriitikon roolissa; että minun kriittinen mielipiteeni tai tarkasteluni olisi se viimeinen sana, jota kaikkien tulee kumartaa, tai että tarkoitukseni oli tässä käänteentekevässä kirjoituksessa murtaa jokin taiteen ja viihteen käsittämisen absoluuttinen totuus (jota ei ole).

Moni lause on yksittäin ja kontekstista irrotettuna mahdollista ymmärtää väärin. 

Tämän kirjoituksen tavoitteena on jatkaa, selventää ja syventää elokuvakeskustelun purkamista ja siihen liittyviä näkökulmia – etenkin elokuvien vastaanotosta rakennettuja mittareita, joista tapausesimerkiksi valikoitui muuan Rotten Tomatoes -sivusto.

Erilaiset näkökulmat

Kirjoitin viimeksi siitä, miten meillä kaikilla on omat kokemuksemme, jotka ovat aina läsnä elokuvan katselukokemuksessa. Nämä mielensisäiset, osittain opitut, osittain synnynnäiset konkreettisen näkemisen ja abstraktin hahmottamisen tavat vaikuttavat meissä, kun kulutamme ja nautimme elokuvaviihdettä tai -taidetta.

Kritiikin tarkoitus ei ole osoittaa, että olet väärässä, tai makusi on väärä. Kritiikin tarkoitus on pyrkiä sanoittamaan ja antaa uusia näkökulmia katselukokemukselle (ja jälleen puhun ideaalin näkökulmasta, koska kaikki kritiikki ei ole laadukasta). Viihdettä ja taidetta voi tarkastella useasta eri näkökulmasta. Mielestäni parhaat kriitikot osaavat kutsua lukijan näkemään maailmaa hiukan eri tavalla, jolloin ei aina tarvitse toistaa vanhoja ”totuuksia” tai yleisesti hyväksyttyjä kritiikin puheenparsia.

Vahva mielipiteeni on se, että vaikka katsoisin koko ikäni elokuvia, en pystyisi yksin ymmärtämään kaikkea, mitä elokuva voi minulle tarjota. Joskus – tai itseasiassa aika usein – huomaan tarvitsevani ulkopuolista apua.

Törmään haasteisiin itselleni uudenlaisia elokuvia katsoessani. 

En välttämättä ymmärrä kulttuurista kontekstia.
En ehkä pysty käsittämään, mitä ohjaaja tai käsikirjoittaja yrittää sanoa tai minkälaista ajatusta hän yrittää välittää. En ymmärrä tausta-ajatusta, filosofiaa tai kulttuurillista taustaa, joten en osaa suhtautua teokseen. 

Minulla, kuten meillä kaikilla, on sokeita pisteitä, jotka kumpuavat taustastani ja eletyn elämäni kokemuksista, haaveista ja toiveista. 

Kasvoin pitkälti 80- ja 90-luvun toimintaelokuvien ja -komedioiden parissa. Eniten karsastin ”tylsiä” elokuvia, joten suhtauduin pääsääntöisesti draamaelokuviin suoraan sanottuna nyrpeästi. Ajattelin aina, miten paljon parempia Hugh Grantin tähdittämät romanttiset elokuvat olisivat, jos elokuvan päätös olisi iso toimintakohtaus, jossa nainen pitäisi pelastaa palavasta talosta, joka on täynnä terroristininjoja.

James Bondin näyttelijöiden lisäksi Schwarzenegger, Stallone ja Willis olivat lapsuuden sankareitani, koska he olivat elämää isompia toimintasankareita. Katsoin jokaisen mahdollisen toimintaelokuvan, jonka sain vuokrattua lähimmästä Makuunista. 

Huomaan toimintaelokuvien suurkulutuksen vaikuttavan minuun yhä tänä päivänä. Huomaan palaavani toimintaelokuvien pariin, koska se on itselleni edelleen se tuttu ja turvallinen ympäristö ja kieli, jota ymmärrän parhaiten. Action- ja seikkailuleffat parhaimmillaan ilmentävät selkeitä motivaatioita ulkoisen uhan tai tavoitteen kautta. 

Arvostan Jackie Chanin kaltaisten toimintaelokuvien mestareiden töitä nykyään enemmän, koska ymmärrän paremmin tekniikoita ja haasteita, joita heidän on pitänyt kohdata.

Kova totuus on, että en halua käyttää koko elämääni pelkkien toimintaelokuvien katsomiseen. Haluan tutustua teoksiin, joissa käsitellään hahmojen sisäisiä maailmoja tai käytetään elokuvakieltä minulle uudella tavalla. Ymmärrän olleeni kypsymätön tunteiden ilmaisemisessa ja ymmärtämisessä, joten tästä syystä en ymmärtänyt elokuvia tai tv-sarjoja, jotka nojasivat hahmojen sisäisten maailmojen tutkimiseen ja dramatisoimiseen. 

Vaikka olen omasta mielestäni suhteellisen fiksu kaveri, voin myöntää katsovani Jodorowskyn, Tarkovskin, Bergmanin tai Truffaut’n elokuvia suu auki ja aivan ymmälläni. Vaikka elokuva on universaali kieli, sitä on mahdollista hyödyntää niin monella eri tavalla soveltaen, varioiden, muuttaen tai kyseenalaistaen edellä tullutta. Sen avulla on mahdollista kuvata yhtäaikaisesti universaalia, mutta samalla yksilöllistä tunnetta ja kulttuurista kokemusta tai tapahtumaa. 

Jokaisella uudella elokuvantekijällä on mahdollista omalla työllään uudistaa koko elokuvakenttää ja toimia tulevien sukupolvien suunnannäyttäjänä ja inspiraation lähteenä (ja tähän palaan vielä myöhempänä).

Nähdäkseni tarvitsemme toisia elokuvien katsojia ja toisten katsojien kokemuksia, jotta voimme ymmärtää toisiamme ja itseämme paremmin. Opin vasta muutama vuosi sitten, että jokainen elokuva ei ole tehty minulle. Olen valkoinen, kolmekymppinen mies, jonka taloudellinen status on jossain alemman keskiluokkaisuuden rajapinnassa. Hyväksyin, että kaikki tarinat eivät kerro minusta – eikä niiden tarvitsekaan. 

Voin kuitenkin oppia ja nähdä maailman eri tavalla, jos uskallan avata itseni omasta kokemuksestani eroaville tarinoille.

Olen oppinut, että kritiikistä on mahdollista löytää suunta tai kiinnekohta, johon voi ankkuroida oman ymmärryksensä. Haluan tutkia jokaista elokuvaa ja löytää teoksen Rosettan kivi -hetken, joka avaa minulle merkitystään. 

Jos en osaa nauttia elokuvasta, en halua heti syytä elokuvaa tai sen tekijöitä. Kyseessä voi olla minulle täysin uusi asia, kokemusmaailma tai kulttuuri, jota elokuva pyrkii kuvaamaan uusin keinoin. Luen kritiikkiä ja tutustun tekijöiden ajatuksiin aina siinä toivossa, että on olemassa joku, joka osaa sanoittaa epämääräiset tunteeni tai kokemukseni minulle. Tällä tavoin voin ymmärtää itseäni, omaa katselukokemustani ja ympäröivää maailmaani paremmin. 

Minulle kritiikin lukeminen on itsestäni ja elokuvista oppimista. 

Tästä syystä sanoin, että vaikka kritiikki olisi vain mielipide muiden joukossa, niin se ei poista sitä tosiasiaa, että on olemassa sivistyneitä ja sivistymättömiä mielipiteitä.

Ymmärrän, että kyseinen kahtiajako sivistyksen ja sivistymättömyyden välillä voi tuntua ja kuulostaa arvolatautuneelta; että niin ikään toinen olisi toista parempi. Vaikka kannatan aina sivistymistä sivistymättömänä pysymisen yli jokaisessa tilanteessa, tämä ei ollut tarkoitukseni. 

Elokuvista voi nauttia täysin rinnoin vaikka elokuvan historiasta, tekemisen teoriasta tai tekniikoista ei tietäisi tai ymmärtäisi tuon hölkäsen pöläystä. Tottahan se on! Aivan täysin sama periaate pätee myös muihin viihteen ja taiteen muotoihin, kuten musiikkiin, kirjallisuuteen, tanssiin, akrobatiaan, maalauksiin jne. Taidetta ei aina pystykään täysin tyhjentävästi selittää, voi vain tarjota näkökulman, mielipiteen tai ajatuksen, jonka se herätti. Yksi kuvahan on tuhat sanaa.

Tietämätönkin elokuvakatsoja ymmärtää, mitä tarkoitan kuvaillessani Hannibal Lecterin (Oscar-voittaja Anthony Hopkins) olevan pelottava Uhrilampaissa, vaikka ei välttämättä ymmärtäisi mekanismeja vaikutuksen takana.

Elokuvakerronnan kieli manipuloi meitä katsojia ja vie meidät matkalle, aivan kuten musiikin nuotit.

Mutta toisaalta, ymmärrys ei ole haitaksikaan.

Kun joku minua perehtyneempi onnistuu sanomaan juuri ne oikeat sanat, jotka avaavat täysin uuden merkityksen teoksen tulkintaan ja ymmärrykseen? Pidän sitä arvokkaana.

Kun joku ymmärtää ohjaaja Jonathan Demmen tekniikat tai osaa sanallistaa Hopkinsin ja Jodie Fosterin yhteisten kohtausten tulkintojen rikkauden, haluan kuunnella ja oppia.

Mädät ja tuoreet tomaatit – kuinka elokuvia vastaanotetaan?

Uhrilampaat ei ole Rotten Tomatoes -sivuston Top 100 -elokuvan joukossa, mutta se on mielestäni yksi parhaista 90-luvun amerikkalaisista elokuvista. 

Olen pitkään pohtinut, miksi annamme niin paljon arvoa elokuva- ja tv-arvosteluja kokoaville sivustoille?

Selvä vastaus on tietysti se, että nämä sivustot tarjoavat vastauksen elokuvien mittaamiseen ja vertaamiseen. Taidetta tai viihdettä on muuten vaikea asettaa määrällisesti mitattavaan ja vertailtavaan muotoon, joten näissä piilee omanlaisensa ratkaisu.

Rotten Tomatoes on sivusto, joka kerää tietoa elokuva-arvosteluista ja koostaa niistä jokaiselle elokuvalle erikseen tomaattimittarin arvosanan (eng. Tomatometer). Tomaattimittari kertoo, miten elokuvan saamat arvostelut jakautuvat positiivisiin ja negatiivisiin arvioihin. 

Jos elokuvan tomaattimittari on 100 %, elokuva on tällöin saanut ainoastaan positiivisia arvioita. Jos sama luku on 50 %, elokuva on saanut yhtä paljon positiivisia ja negatiivisia arvosteluja. Jos elokuva ei ole saanut yhtään positiivista arvostelua, sama suhdeluku on tasan 0 %. Yleisön ja kriitikoiden antamille arvioille on omat mittarit.

Tomaattimittarin suhdelukua kuvataan kuvakkeella, joka visualisoi elokuvan ”tuoreuden”. Negatiivisia arvioita kerännyt elokuva on ”mätä”, jota kuvataan liiskatulla, vihreällä tomaatilla. Vastaavanlaisesti positiivista kiitosta kerryttänyt elokuva on ”tuore”, jolloin elokuva saa kauniin kiiltävän punaisen tomaattikuvakkeen. 

Hyödynnän itse jonkin verran tomaattimittareita elokuvaostoksia tehdessäni tai katselusuosituksia etsiessäni, etenkin täysin tuntemattomien teosten kohdalla.

Mutta kuten minkä tahansa mittarin oikeaoppisen hyödyntämisen ja käyttämisen kanssa, myös tomaattimittareiden osalta on hyvä ymmärtää ja tiedostaa, mitä mittari mittaa. 

Tomaattimittari ei ole lähtökohtaisesti teoksen hyvyydestä tai huonoudesta viestivä laatumittari.

Rotten Tomatoes -sivuston mittarit kertovat elokuvan kohdalla sen, kuinka moni katsoja tai kriitikko piti näkemästään. 

Ei muusta.

Minusta juuri tästä syystä on varsin outoa, miten paljon tomaattimittarille ja sen kaltaisille mittareille saatetaan antaa arvoa ja huomiota. Elokuvan kerryttämistä arvioista tehdään isojakin juttuja ikään kuin konsensus ja sen saavuttaminen olisi jokin tavoiteltava päämäärä. 

Todellisuudessahan mikään elokuva ei ole kaikille, eivät edes parhaimmat viihde-elokuvat, jotka pyrkivät miellyttämään kaikkia olemalla mahdollisimman riisuttuja persoonallisuudesta ja yksilöllisyydestä. Jos ei muuten, niin aina on joku vastarannan kiiski heittämässä provokatiivisia kapuloita rattaisiin ihan vain huvin vuoksi (vaikka itseisarvoisena paholaisen asianajajana toimiminen ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta kritiikille).

Taide ja viihde jakavat mielipiteitä – kuten hyvin tiedämme. 

Viihteessä voi olla kaupallisempia ja isompaa yleisöä miellyttäviä elementtejä (esimerkiksi onnellinen ja selkeä loppu), mutta tämä tosiasia ei tee viihteestä väheksyttävämpää taiteenmuotoa verrattuna ei-kaupallisimpiin art-house- tai indie-elokuviin. 

Jos ohjaaja haluaa saada itselleen mahdollisimman laajan yleisön viihde- tai taide-elokuvalleen, paras mahdollinen taktiikka on rakentaa teoksesta mahdollisimman selkeä. Yllä mainittu Uhrilampaat kuuluu juuri tähän kategoriaan ja on malliesimerkki selkeydestä.

En tarkoita selkeydellä, että elokuvan pitää olla tuttua ja turvallista viihdettä, jossa ei ole mitään yllätyksiä, vaan juonellista selkeyttä toteutuksessa käytetyn muodon ja sisällön näkökulmasta. Jos haluat ohjaajana, että elokuva puhuttelee mahdollisimman monta katsojaa, tarinan eri komponenttien tulee olla selkeästi kommunikoituja. Jos kommunikaatio on selkeää, myös yleisön reaktio voi olla positiivinen (mutta ei aina).

Kaiken taustalla on tietysti käsikirjoitus ja tarinan dramaattiset kysymykset.

Mitä hahmo haluaa? Mitä hän tarvitsee kasvaakseen? Miten hänen halunsa ja tarpeensa ovat konfliktissa keskenään hahmon pään sisällä? Miten ne ovat konfliktissa hahmon kanssakäymissä ihmissuhteissa? Miten ne ovat konfliktissa eri instituutioiden kanssa? Mitä esteitä hahmolla on? Mitkä ovat tarinan panokset? Mikä on pahin mahdollinen skenaario, mitä voi tapahtua? Mitä tarinan lopetus viestii katsojalle?

Tässä on vain muutama kysymys, joita tekijöiden tulisi arvioida ja pohtia.

Jos tekijät eivät välitä kaupallisesta menestyksestä ja haluavat tehdä perinteisiä kerronnan rajoja rikkovan avantgardetaide-elokuvan (mitä se ikinä heille tarkoittaakaan), odotusarvona ei voi olla jokaista katsojaa puhutteleva teos. Mitä enemmän tekijät eivät välitä yllä olevista kysymyksistä tai rikkovat kaikkia kerronnan tapoja ja muotoja, sitä enemmän teos tulee todennäköisesti vieraannuttamaan peruskatsojan. 

Tietysti jokaisen elokuvan on mahdollista löytää yleisönsä, mutta nyt puhunkin oletetun peruskatsojan näkökulmasta.

On täysin eri asia tehdä taidetta, joka kyseenalaistaa elämisen ja olemisen muotojamme, siten, että se herättää ja pakottaa katsojan kohtaamaan epämiellyttäviä totuuksia ja tunteita selkeästi. 

Viestimisen ymmärrettävyyteen vaikuttavat käytettyjen elokuvakerronnan menetelmien lainalaisuudet ja niiden soveltaminen. Vaikka moni meistä tietää, mitä lynchmäinen tarkoittaa, mutta kukaan ei ole onnistunut toistamaan sitä, mihin David Lynch on yltänyt omissa teoksissaan. Lynchin perusymmärrys katsojaan vaikuttamisen keinoista on auttanut häntä tekemään harkittuja ja toimivia (ja tehokkaan äänisuunnittelun avulla paikoin häiritseviä) elokuvaelämyksiä. 

Tästä syystä korostan elokuvien lopputuloksessa teoksen viestin selkeyttä. Tarinankertojalla on kaikki menestyksen avaimet käsissään, kun hänellä on selkeä sanoma, teema tai visio viestittävänä ja hän ymmärtää välineet, kuinka tuon viestin saa esitettyä katsojalle. 

Mitä esoteerisemmat tai oudoimmat valinnat, sitä ristiriitaisempi vastaanotto tulee olemaan. 

Heti perään huomautan tiedostavani elokuvahistorian olevan täynnä esimerkkejä, joissa toimivat valinnat eivät ole menestyksen, ylistyksen tai arvostuksen tae.

Maailman paras elokuva?

Usko tai älä, mutta kirjoitin tämän tekstin jo hyvissä ajoin ennen kuin uutisoitiin, että Orson Wellesin magnum opus Citizen Kane on menettänyt Rotten Tomatoes -sivustolla 100% tuoreutensa. 

Citizen Kane on nähty otsikoissa aina kun eri tahot tekevät omia ranking -listojaan, joissa kisataan Maailman parhaan elokuvan -tittelistä. Kane on vuosien ajan ollut näissä kärkikahinoissa, mistä olen sekä ilmoinen että harmissani. Olen lukemattomia kertoja törmännyt kyseisen tittelin aiheuttamaan painoon ja odotuksiin, kun kuulen muiden katsojien mielipiteitä ja näkemyksiä elokuvasta.

Eräskin tuttavani näki elokuvan ensimmäistä kertaa vasta pari vuotta sitten ja nähtyään haukkui sen tylsäksi ja yliarvostetuksi teokseksi. Elokuva ei kuulemma ollut yhtä ikoninen tai ”lainattava” kuin vaikkapa vuotta myöhemmin ilmestynyt Michael Curtizin ohjaama Casablanca, jota tuttavani rakastaa. Hän asetti nämä kaksi elokuvaa vastakkain ja tästä näkökulmasta Charles Foster Kanen tarina ei tuottanut samanlaista katharsiksen tunnetta kuin Ilsan ja Rickin rakkaustarina.

Kuullessani tuttavani kokemuksen, halusin korostaa hänelle, miten uraauurtava Kane oli ilmestyessään teknisen tarinankerronnan näkökulmastaan. Elokuva ei päästä katsojaa Kanen lähelle, vaan etäännyttää katsojan ja maalaa rikkaasta pohatasta kuvan hänen elämänsä ihmisten kokemusten kautta. Vertaaminen Curtizin perinteisesti kerrottuun sotadraamaan ei ole mielestäni reilua.

Elokuvahistoriassa on mahdollista nähdä erilaisia bifurkaatiopisteitä, joissa tietyt elokuvat ja niiden esittelemät innovaatiot luovat mahdollisuuksia uusille sukupolville. Seuraava elokuvantekijä innoittuu ja inspiroituu aina edellisestä. Wellesin kehittämät ja käyttämät tekniikat kameran ja kuvauksen (muun muassa valaistuksen, kuvakulmien ja mise-en-scène eli näyttämöllepanon osalta), elokuvan leikkaamisen ja äänisuunnittelun osalta loivat tietä uusille tarinankerronnan tavoille ja innovaatioille. On syitä minkä takia Citizen Kanesta puhutaan edelleen tänäkin päivänä. 

Raapaisen tässä vain pintaa, mutta englanninkielisen tekstin aiheesta voi käydä lukemassa täältä.

Tässä tapauksessa elokuvan arvostamiseen auttaa elokuvahistorian kehityskulkujen voi auttaa elokuvasta nauttimisessa, vaikka sen ei pitäisi olla pakollista. Minun on tietysti vaikea yrittää selittää järjellä pois tuttavani tunnetta, jonka Citizen Kane herätti (tai ei herättänyt). 

Mutta tämä on vain esimerkki siitä kritiikistä ja tarkastelusta, joka voi auttaa meitä nauttimaan elokuvista uudella tavalla.

Aivan kuten mikä tahansa elokuva, Citizen Kane ei ole maailman paras elokuva, jos etsit jotain aivan muuta kuin mitä se tarjoaa tai mitä se on.

Kriitikon elämä – miten siitä tuli näin hirveä?

Rotten Tomatoesia käsittelevissä keskusteluissa törmään siihen, miten eri tavoin fanit ja kriitikot saattavat kokea elokuvan. Etenkin isojen ja suosittujen franchise-elokuvien kohdalla fanit tuntuvat hakevan hyväksyntää ammattikriitikoilta. Tämä on ristiriidassa sen kansa, että periaatteessa keskusteluissa ja kommenteissa korostuu usein, että kriitikot eivät tiedä mistään mitään.

Monesti fanien tai ihan satunnaisten elokuvien ystävien keskuudessa uumoillaan sitä, että kriitikoilla on hienostuneempi maku, tai että kriitikot vain haluavat vihata fanien rakastamia elokuvia, koska he ovat leipääntyneitä omaan työhönsä ja haluavat purkaa omaa pahaa oloaan. Kyrpiintyneen ja tiukkapipoisen kriitikon stereotyyppi on vahvassa myös populaarikulttuurissa ja usein taidetta käsittelevässä taiteessa kriitikko on yksi antagonisteista taiteen hyväksynnän tiellä. 

Tästä mieleeni nousee Rottatouillen kuvaama ruokakriitikko Anton Ego, joka on elokuvassa alansa arvostetuin ja pelätyin kriitikko. Ainoa keino, jolla kriitikko nostaa päänsä omasta ahteristaan, on tarjota proustmainen makumatka viattomiin ja puhtaisiin lapsuusmuistoihin, jotka herättävät hänen sisäisen lapsensa uudestaan henkiin. Ruuan (taiteen) tarjoama kokemus pitää nauttia tunteella, puhtaana liiallisesta järjestä ja analyyttisestä tarkastelusta, sanoo viihde-elokuva, joka nojaa kaikkiin tarinankerronnan peruslainalaisuuksiin.

Jokaisen katsojan pitäisi muistaa, miksi tarinoita kerrotaan.

Jo muinoin ihmiset kertoivat tarinoita toisilleen, jotta voimme tarinan voimin käsitellä elämisen lainalaisuuksia. Niitä kerrottiin, jotta voimme turvallisesti kokea tunteita ja oppia itsestämme. Antiikin tarinat jumalista ja heitä uhmaavista kuolevaisista olivat varoittavia tragedioita katsojilleen. Tämä sama perinne jatkuu yhä tänä päivänä. Jumalat voivat olla supersankareita, mutta mielenkiintoisimman kehyksen antiikin jumaltaruille tarjosi David Simon sarjassaan The Wire – langalla. Kiitosta kerännyt realistinen sarja kuvasi amerikkalaisen kaupungin instituutioita tragedian keinoin, jossa jumalat olivat moderneja instituutioita, joita yksittäisen kuolevaisen ei kannattanut lähteä haastamaan.

Tämä teksti ei ole kaikkitietävä tai kaikki vastaukset tarjoava mielipide, eikä se tule poistamaan eriäviä mielipiteitä tai makuasioista johtuvia kiistoja. 

Kriitikot ja katsojat tulevat olemaan joskus eri mieltä, joskus samaa mieltä. 

Toivon vain, että molemmin puolin toimittaisiin hyvässä uskossa ja rakkaudesta taidemuotoa kohtaan.

Viimeinen pyyntö

Jos jaksoit lukea tänne asti, haluaisin esittää pienen pyynnön.

Seuraavan kerran, kun katsot elokuvaa, älä pety jos se ei täytä odotuksiasi. Tarkastele tunteita ja ajatuksia, joita tarina sinussa herätti. Kysy itseltäsi, miksi tekijät päätyivät tekemään juuri ne valinnat, jotka juuri näit.

Jos löydät uuden näkökulman tai asian kaikkien rakastamasta tai kaikkien unohtamasta elokuvasta, jaa se meille muille. Dissaaminen ja vähättely on aivan liian helppoa, joten haasta itsesi ja meidät muut näkemään arvo. Auta meitä näkemään kauneus tai tekninen taituruus, ihan mikä tahansa mitä itse arvostat.

Elokuvien arvostaminen on vaikeaa, jos ei tiedä, mitä pitää arvostaa. Auta meitä muita ymmärtämään.

Jos näen jonkun kirjoittamassa tai kuulen jonkun sanovan ”Elokuva X tai tv-sarja Y on ihan paska/tylsä/tms.”, niskakarvani nousevat hiukan pystyyn. Tämä ei ole hienostuneen ja makunsa menettäneen elokuvakriitikon puhetta. Tämä ei ole Egon puhetta. Kunnioitan eri mielipiteitä, koska kaikki asiat eivät ole tarkoitettu jokaiselle. Ymmärrän sen täysin. Toisen mielipiteen kunnioittaminen on vielä vaikeampaa käytännössä, mutta ymmärrän sen ja teen parhaani.

Kuvainnolliset niskavillani eivät sojota vihasta, vaan pikemminkin harmista ja surusta.

Olen surullinen siitä, että kyseisen mielipiteen omistaja on mahdollisesti sulkenut ovensa oppimiselta ja ymmärrykseltä. Optimistisena humanistina uskon, että jokaisella meistä on mahdollisuus laajentaa omaa käsityskykyämme ja oppia uusia tapoja nähdä ja kokea, jos vain pystymme itse näkemään kasvun mahdollisuuden.

Voin olla toisaalta väärässäkin. 

Voihan se olla, että teoksen lyttääjä on tehnyt kaikkensa eli lukenut kritiikkiä, tutustunut aiheeseen, keskustellut muiden katsojien kanssa ja pohtinut oman suhtautumisensa syitä, ja tästä kaikesta työstä huolimatta tullut tähän lopputulokseen. Hän voi olla elokuvan teknisen toteutuksen mestari, joka näkee, miten perustavanlaatuisesti toteutus ja sisältö eivät sovi yhteen. Mielipide voi olla täysin validi ja perusteltu.

Tiedän myös, että on ihmisiä, jotka haluavat ehdoin tahdoin provosoida, olla paholaisen asianajajia ja kulkea vastavirtaan, koska kaikki muut kulkevat vastakkaiseen suuntaan. Jokainen tekee omat valintansa, miten hyvin mielipide perustellaan ja miten suoraan lyttäyksiä ja haukkuja jaetaan.

Sanon ja pyydän tätä, koska olen oppinut tunnistamaan omat tietämättömyyden rajani ja luottamaan enemmän muiden suosituksiin paremmin. Viimeksi tilasin Kobayashi Masakin koko saatavilla olevan tuotannon Briteistä (perhanan Brexit ja tullimaksut!), koska luotin innokkaan fanin suoraan sydämestä pursuavaan rakkauteen elokuvantekoa kohtaan. Olen kiitollinen suosituksesta, koska pääsin tutustumaan itselleni tuntemattoman japanilaisen ohjaajan tuotantoon, joka nousee omissa kirjoissani helposti muiden nimekkäiden japanilaisten mestareiden, kuten Miyazakin ja Kurosawan, rinnalle 

Me voimme oppia toisiltamme – ja ennen kaikkea innostua jostain itsellemme uudesta.

Pohdin nimittäin juuri äsken, että olisiko Kurosawan Rashomon – paholaisen temppeli (1950) jäänyt tekemättä, ellei Citizen Kane olisi esitellyt epälineaarista, eri näkökulmista pursuavaa tarinaansa?

Ymmärrän, että tämä ja edeltävä kolumnini ovat vaikeita paloja purra ja niellä, etenkin jos olet tottunut perinteisiin mantroihin. Mutta jokaisessa elokuvan pökäleessä voi olla kultareunus ja jokaisessa mestariteoksessa saattaa näkyä tahran jälkiä. 

Tiedän vaativani lukijaa kohtaamaan monimutkaisen ja ristiriitaisen taiteen ja viihteen kokemisen ja katsomisen kokemusmaailman, jonka lopullinen selittäminen on vaikeaa. Nyanssit ja yksittäiset tapauskohtaiset esimerkit on helppo hukuttaa laajojen teoretisointien ja liian analyyttisen puheen alle.

Jokainen mielipide on yhtä tärkeä, koska jokaisessa näkökulmassa on uusi oppimisen mahdollisuus. 

Toinen mahdollisuus on puhua toistemme ohi.

Jos emme kuuntele toisiamme, miten voimme kuunnella ja kokea erilaisten, eri taustoista tulevien viihdyttäjien ja taiteilijoiden kertomia tarinoita? Miten tällaisessa tilanteessa on edes mahdollista nauttia taiteesta, jos ei ole valmis siihen, että omia ajatuksia ja maailmakuvaa kyseenalaistetaan?

Eikö tämä juuri ole taiteen tehtävä?

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Lisää luettavaa