Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna vierailin Saksassa ihailemassa Berliinin filharmonikoiden sinfoniaorkesterin tarjoilemaa elokuvamusiikkia.
Konsertti oli omistettu maestro John Williamsin, elokuvasäveltäjien kiistattoman legendan teoksille. Alunperin hankin liput siinä toivossa, että Williams itse olisi ollut paikalla hoitamassa kapelimestarointia. 93-vuoden kiitettävään iän saavuttanut säveltäjä ei valitettavasti terveyssyistä pystynyt matkustamaan paikalle, kuten oli alunperin suunnitellut.
Maestro on itse kuvaillut Berliinin filharmonikoita “kenties maailman parhaaksi” sinfoniaorkesteriksi, joten oli päivän selvää, että säveltäjä itse olisi halunnut olla paikalla. Konsertin ohjelma oli joka tapauksessa itse Williamsin kuratoima, joten maestro oli hengessä vahvasti läsnä musiikin välityksellä.
Siinä istuessani ja kuunnellessani Williamsin sävelkynän taikaa tajusin perustavanlaatuisen tosiseikan: 2020-luvulta elokuvista puuttuvat tunnistettavat tunnusmelodiat.
Mieleeni tulivat omat suosikkini Williamsin tuotannosta:
Tähtien sota. Imperiumin vastaisku. E.T. Teräsmies. Tappajahai. Kolmannen asteen yhteys. Jurassic Park. Schindlerin lista. Harry Potter. Yksin kotona.
Uskallan väittää, että kuka tahansa vähänkään elokuvia katsonut osaa hyräillä vähintään kahden tai kolmen yllä mainitun elokuvan tunnusmusiikin melodiaa.
Tarkastellessani Williamsin töitä läpi elokuvahistorian ymmärrän, miten kattavan musiikillisen työn hän on tehnyt. Eivätkä kaikki hänen teoksensa ole yhtä ikonisia kuin ne kaikista ikonisimmat, tunnetuimmat ja suosituimmat sävelmät.
Mutta mistä johtuu, että elokuvissa ei ole tarjota muistettavia tunnusmelodioita?
Yksi syy voi olla siinä, että nykyiset elokuvantekijät ovat halunneet suosia valmiita kappaleita tai ottaa etäisyyttä Williamsin edustamiin ”klassisiin” Hollywood-sävelmiin.
Säveltäminen on nykyään helpompaa kuin koskaan. Sävellystyökalujen ja äänipankkien avulla kuka tahansa halukas voi saada sinfoniaorkesterin soittamaan omalle tietokoneelleen. Vaikka entistä kokeilevampi ote säveltämiseen on mahdollista, elokuvamusiikkia tunnutaan sävellettävän yhä enemmän ja enemmän tunnelma ja kuva edellä.
Tällöin musiikilla on kuvakerrontaa komppaava ja tukeva rooli, mutta onko se oikein?
Perimätiedon mukaan E.T.:n päätöskohtausten elokuvamusiikkia äänittäessään Williamsilla oli vaikeuksia pysyä kuvan tahdissa ja taltioida haluamansa.
Elokuvamusiikki perinteisesti sävelletään ja äänitetään tarkasti kuvan kanssa, ja orkesterin kanssa äänitystilanteessa pyörii taustalla leikattu versio elokuvasta, johon musiikki synkronoidaan.
Kertoman mukaan Williamsin tuskan aistinut Steven Spielberg keskeytti äänitykset ja vaati, että säveltäjä äänittää musiikkinsa juuri kuten sen tunteekin – ilman kuvaa.
Ohjaaja lupasi leikata elokuvan päätöksen siten, että se palvelee musiikkia, eikä toisinpäin.
Ennio Morriconen ja Sergio Leonen yhteistyö toimi hieman samankaltaisella metodilla, mutta pidemmälle vietynä. Leonella oli joidenkin elokuvien tapauksessa jo kuvaustilanteessa käytettävissä Morriconen säveltämä ja äänittämä musiikki, jota hän soitti koko työryhmälle kohtausta kuvatessa.
Harva ohjaaja ymmärtää hyödyntää musiikkia teoksensa ohjaavana voimana.
Toinen syy tunnistettavien melodioiden katoamiseen voi olla temp-musiikin käyttö osana elokuvan leikkausprosessia.
Leffat leikataan alustavasti ilman varsinaista, elokuvaa varten sävellettyä musiikkia, koska yleensä sävellykset tehdään vasta jälkituotantovaiheessa (toisin kuin Morriconen ja Leonen tapauksessa).
Temp-musiikin termi tulee sanoista englanninkielen sanoista ”temporary music”, väliaikainen musiikki.
Leikkaaja voi hakea rytmiä ja tunnelmaa olemassa olevasta musiikista, mikä tosin sitten päätyy ohjaamaan ensimmäisen leikkausvaiheen päätöksentekoa.
Tässä ongelmaksihan muodostuu se, miten tekijöiden silmät ja korvat tottuvat temp-musiikkiin.
Kun varsinainen musiikki pitäisi sitten säveltää, ”väliaikaisesta” musiikista onkin vaikea irtautua, koska siihen on jo ehtinyt tottua. Tämä johtaa siihen, että säveltäjältä tilataan tuon olemassa olevan musiikin tapaista, ei täysin samaa, mutta samankaltaista teosta.
Lue myös: 92-vuotiaasta elokuvasäveltäjälegendasta kertova dokumenttielokuva saapui suoratoistoon
Temp-musiikki ei ruoki mielikuvitusta ja luovuutta, koska se rajaa ja lukitsee säveltäjän jo sävellettyyn musiikkiin.
Ehkä tunnusmusiikki ei kuulu moderniin elokuvaan. Ehkä vain haikailen kornien seikkailuelokuvien perään, joiden näytöksistä lähti hyräillen. Ehkä liian tunnistettavat melodiat vähentävät elokuvan tehoa viemällä ajatuksia pois itse tarinasta.
Onko oikein vaatia elokuvan ja musiikin välistä tasapainoa nojaamaan enemmän elokuvasävellyksen suuntaan?
Näitä ajatuksia pohdin taputtaessani Williamsin puolesta toimivan kapelimestari Stéphane Denèven takaisin orkesterin eteen onnistuneen konsertin jälkeen.
Kaikki ajatukseni haihtuivat, kun Berliinin filharmoninen orkesteri räjähti soittamaan Kadonneen aarteen metsästäjien tuttua sävelmää:
“Tiitti-dittii tittidii, tiitti-dittii, tiitti dii-dii-di!”
Williamsin osaa säveltää Musiikkia isolla M:llä, hienoa, upeaa ja mieltä hämmentävän kaunista klassista musiikkia kaikessa kompleksisuudessaan, mutta hän ei ole koskaan häikäillyt antaa elokuvakatsojille hyräiltäviä korvamatoja.
John Williams ei ole ainoa säveltäjä, joka on tehnyt tunnistettavia tunnussävelmiä, mutta toivon sydämeni pohjasta, ettei hänen kaltaisensa elokuvasäveltäjien tuli pääse koskaan sammumaan.
Tappajahaista löytyy huikea määrä muutakin musiikkia, mutta kaikki tunnistavat välittömästi leffan kuuluisat kaksi vuorottelevaa sointua. Muistettavat tai hyräiltävät melodiat eivät siis mitenkään poissulje upeaa sävellystyötä.
Hollywoodin säveltäjät, tuottajat ja muut elokuvatekijät, pyydän teitä: tuokaa tunnussävelmät takaisin.
Ville Vuorio – Leffahamsteri