Odotukseni eivät olleet korkealla Joker: Folie à Deux:n kohdalla.
Tämä johtui siitä, etten oikeastaan välittänyt Todd Phillipsin ohjaamasta ensimmäisestä Joker-elokuvasta. Päällimmäisin ajatukseni oli, että Joker vaikutti vain Martin Scorsesen ikonisten klassikkoteosten kopiolta. Taksikuski ja Koomikkojen kuningas -elokuvista tarina-aihionsa suoraan lainannut draamaelokuva ei häikäissyt minua omaperäisyydellä tai tahallisen epämääräisellä sanomallaan. Jokerin tarinapäättyi ajatukseen, joka vihjasi kaiken tarinassa nähdyn draaman olleen “vain” kuvitelmaa, mikä tuntui jokseenkin tekotaiteelliselta ja turhan helpoltakin ratkaisulta pestä kädet kaikesta materiaalin kantaaottavuudesta.
Tästä huolimatta pyrin olla tuomitsematta kirjaa kantensa perusteella ja antamaan mahdollisuuden kaikille leffoille, joten päätin istua alas ja katsoa mitä surulliselle klovnille kuului tällä kertaa.
Hulluutta kahdelle, kiitos
Joker: Folie à Deux jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi.
Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) on vangittu ja odottaa oikeudenkäyntiä murhatöistään. Vangittuna hän tutustuu Harleen “Lee” Quinzeliin (Lady Gaga), joka suoranaisesti fanittaa Arthuria ensimmäisestä elokuvasta. Harleenin mielenkiinto ja innostus Jokeria kohtaan saa Arthurin jättämään lääkityksensä ja hänen psykoosin syvenemään entisestään. Päähenkilömme vetäytyy yhä syvemmälle fantasiamaailmansa sisään, jonne hän vetää myös Leen mukaansa.
Tästä jaetun psykoosin ilmiöstä jatko-osa on myös saanut nimensä.
Aluksi Fleck ja Harleen ovat toistensa lumoissa, kun etenkin Lee pyrkii pönkittämään Arthurin egoa ja puskemaan Jokerin persoonaa hänestä ulos. Mutta oikeudenkäynnin edetessä ja sitä seuraavien nöyryyttävien tapahtumien jälkeen Arthur kuitenkin haluaa jättää Jokeri-hahmon taakseen ja tulla hyväksytyksi omana itsenään. Tämän päätöksen johdosta monet Jokerin kannattajat – myös Harleen mukaan luettuna – hylkäävät Arthurin, joka oikeudenkäynnin jälkeen puukotetaan kuoliaaksi eräänlaisena kostona Jokeri-persoonan kieltämisestä.
Musikaalin pyörteissä
Todd Phillips teki rohkean valinnan päättäessään pystyttää Arthur Fleckin tarinan jatko-osan rakenteet musikaalin pohjalle. Valinta todellakin oli rohkea, koska käsittääkseni kyseinen genre ei ole supersankarielokuvien ystäville se kaikista tutuin tai rakkain – tai ainakaan suurimmalle valtaosalle se ei välttämättä ole.
Musikaaleissa on omat, genrelle ominaiset lainalaisuutensa, jotka eivät kaikkia miellytä tai puhuttele.
Yleisenä periaatteena voi pitää sitä, että kun musikaalissa sanat eivät riitä ilmaisemaan tunteiden kirjoa siirrytään laulamaan, ja jos laulukaan ei riitä, niin tanssitaan. Musikaalissa tunteet pääsevät purkautumaan eri tavoin kuin perinteisissä draamaelokuvissa, joten kyse on niin sanotusta tunnetason logiikasta.
Oletko koskaan ollut niin onnellinen jostain, että on oikein tehnyt mieli laulaa? Tai oletko ollut niin innoissasi jostain, että olet hyppinyt kadulla tasajalkaa ja ottanut muutaman tanssiaskeleen? Tämänkaltaisten tunteiden ilmaiseminen kehollisesti ja laulullisesti ovat musikaalin tunneilmaisun taustavaikuttimena.
Laulu- ja tanssikohtaukset nostavat musikaaleissa aina todellisuuden tasoa, koska laulettu kohtaus ei sellaisenaan ole lähellä arkirealismia. Näin ollen myös katsojan epäuskoa koetellaan kerrontaa kohtaan.
Alkuperäisten musikaali tanssi- ja laulunumeroiden rakentaminen on paljon haastavampaa ja aikaa vievää kuin vanhojen klassikoiden uudelleen lämmittäminen, joten ymmärrän hyvin Joker: Folie à Deuxin päätöksen pitäytyä pääosin jukebox-musikaalina. Jukebox-musikaalit tarkoittavat sitä, että otetaan valmiit, yleisölle tutut kappaleet, jotka sovitetaan tarinaan sopiviksi musikaalinumeroiksi.
Musikaalit ovat viime vuosikymmeninä jääneet suosituimpien genre-elokuvien varjoon, mutta eivät ole aivan unohduksissa. Tästä huolimatta supersankarielokuvissa vastaavaa genrerajojen rikkomista ei olla vielä nähty, eikä varmasti tulla näkemään, koska Folie à Deux floppasi niin pahasti lippuluukuilla.
Mutta sinällään musikaaligenren valinta ei ollut kovin kaukana ensimmäisestä elokuvasta. Joker koetteli katsojien epäuskoa esittämällä Arthurin harhat todellisina, kunnes matto vedettiin jalkojen alta.
Ensimmäisen elokuvan aikana näiden harhakuvien lisäksihän Arthur Fleck myös esimerkiksi tanssahtelee useaan otteeseen kokiessaan voimaantumista samalla kun ei-diegeettinen musiikki soi taustalla. Tästä näkökulmasta jatko-osan tekemä looginen loikka ei ole yhtä suuri kuin mitä monet musikaaleja surkuttelevat Jokeri-fanit ovat antaneet ymmärtää.
Mutta miksi elokuva kohtasi niin suurta vastarintaa?
Uskon, että tässä vaikuttivat suuresti ensimmäisen elokuvan ja Jokeri-hahmon fanien omat ennakkoluulot. Musikaalit on aina nähty liukuvalla genreasteikolla nojautuvan enemmän hömpän kuin vakavasti otettavan viihteen suuntaan. Moni varmasti kaipasi vakavasti otettavaa, synkkää draamaa, jota mielikuvat musikaalin kepeistä, jopa romanttisista ohjelmanumeroista eivät tarjonneet.
Toisin sanoen genren valinta ei rakentanut ennakkoon luottamusta faneissa. Etenkin kun odotukset elokuvaa kohtaan olivat asetettu siihen, että se pystyisi tarjoamaan katsojalleen anarkistista voimafantasiaa, jossa Jokeri vain pistäisi haisemaan Gothamissa.
Moni varmasti vain odotti nihilististä kaaosta ja väkivaltaa.
Maailman historia on hulluja täynnä
Joker: Folie à Deux toi minulle mieleen klassikkotarinan, jonka pääosassa on myös muuan harhaisen hullu mies.
Miguel de Cervantesin kirjoittamassa Don Quijotessa köyhä maalaishidalgo menettää järkensä luettuaan liikaa ritarikertomuksia, jolloin hänestä tulee uljas ritari Don Quijote, joka joutuu yhdessä aseenkantajansa Sancho Panzan kanssa tarinoissaan jatkuvasti naurunalaiseksi. Don Quijotentarkoituksena oli asettaa naurunalaiseksi oman aikansa sankarilliset ritarikertomukset, jotka olivat kaukana tosielämästä.
Cervantes ikään kuin toi tarinallaan esille näkemyksensä, että itsekkäässä maailmassa epäitsekkään, puhdassydämisen ja pyytteettömästi neitoja pelastavan idealistisen ritarin täytyisi olla täysin kahjo.
Kahteen eri kirjaan jakautuva teos muuttuu toiseen kirjaan mennessä metafiktioksi, josta jälkimmäinen osa päätyykin kommentoimaan ensimmäisen kirjan tarinoita. Cervantes kirjoitti jatko-osan 10 vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen. Jatko-osan tapahtumissa Don Quijoten seikkailut tunnetaan, joten hän kohtaa henkilöhahmoja, joilla on jokin oma henkilökohtainen käsitys tai suhtautuminen hullun ritarin seikkailuihin.
Folie à Deux tuntuu monella tapaa olevan Don Quijoten jälkimmäisen osan kaltainen kommentaari siitä, mitä katsojat odottavat Jokerilta. Todd Phillips ei käytännössä halua vastata fanien fantasioihin, vaan haluaa kyseenalaistaa Jokerin palvonnan ja tuoda sen pimeät puolet esille. Arthur on mielisairas, traumoistaan häiriintynyt yksilö suhteellisen “realistisessa” draamatarinassa, joten miten hänestä voisi noin vain tulla koko Gothamin rikollisen alamaailman kruunaamaton kuningas.
Phillips teki täysin tietoisen päätöksen erkaannuttaa jo ensimmäisessä elokuvassa Jokerin hahmo tämän arkkivihollisesta, Lepakkomiehestä. Arthurin yhteys Waynen mahtisukuun on ainoastaan se, että hänen äitinsä (kuka ei edes ole Arthurin biologinen äiti) toimi perheen taloudenhoitajana ja loi itselleen harhakuvan Thomas “Brucen isä” Waynestä Arthurin isänä.
Joker: Folie à Deux rajaa Jokerin hahmon Gothamissa entistä vahvemmin siihen, miten yhteiskunta hänet näkee. Miten pitää toimia, kun hänellä ei ole rikasta arkkivihollista kontekstualisoimassa ja tarjoamassa tarkoitusta? Heath Ledgerin esittämä Jokerihan sanoittaa tämän suhteen suoraan Yön Ritarissa Lepakkomiehelle sanoen, että “sinä täydennät minut!”, mutta Arthurilla on ainoastaan hänen seuraajansa – joista näkyvimmän roolin saa Lee.
Terveessä rakkaustarinassa Lee voisi toimia Arthurille ankkurina todellisuuteen, mutta sen sijaan Lee vain pyrkii peilaamaan omia nihilistisiä tuntojaan “poikaystävästään”. Katsojina emme oikeastaan koskaan saa tietää Leen todellisia motiiveja tai tuntemaan hänen taustojaan. Mikä saa hänet tekemään juuri nämä päätökset? Mitä hän haluaa? Miksi juuri nyt? Tästä syystä minulle tuli vahva tunne siitä, että Leen suurin olemassaolon tarkoitus on toimia fanien halujen edustajana tarinassa.
Sivujuonteena tarinassa mainitaan se, miten Lee on katsonut monta kymmentä kertaa Arthurista tehdyn elokuvan ja fanittaa kyseistä teosta täysillä.
Tavallaan odotin, että tätä elokuvaa elokuvan sisällä olisi näytetty edes pätkä, mutta sitten tulin pohtineeksi, että onko tämä kyseinen elokuva vain Joker? Onko Harleen nähnyt saman elokuvan kuin minä?
Harleen vannoo imarrellen olevansa Arthurin fani, mutta todellisuudessa hän ei ole katsonut elokuvaa yhtä monta kertaa kuin mitä todellisuudessa väitti. Lee on viettänyt enemmän aikaa omassa päässään ihannoiden Arthuria kuin oikeasti pyrkien ymmärtämään tätä. Arthur on hänelle vain kulutettava, käytettävä tuote, ei hengittävä ja tunteva henkilö.
Nämä yksityiskohdat toivat kaikista vahvimmin mieleen Don Quijoten, koska kirjassa tuodaan esille tarinat tarinan sisällä, joiden läpi hullun päähahmon edesottamuksia peilataan tarinan todellisuuden läpi. Traagisuus astelee näyttämölle siinä vaiheessa, kun harhaiset kuvitelmat joutuvat törmäyskurssille todellisuuden kanssa.
Paljon parjatut jatko-osat
Folie à Deux yhdistelee aiemman osan tavoin itseensä 70-luvun esikuvia: se on yhtä aikaa traagisen (vaikkakin toksisen) romanssielokuvan, musikaalin ja psykologisen oikeussali- ja vankiladraaman yhdistelmä, jossa on kaikuja niin Cherbourgin sateenvarjoista kuin Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesästä.
Siinä missä ensimmäinen Joker tuntui tarkoituksellisen epätarkalta omassa sanomassaan, Folie à Deux vaikutti pyrkivän ottamaan selkeämmin kantaa ja jopa uudelleenkontekstualisoivan ensimmäisen osan tapahtumia.
Oikeussalissa nähdään ja kuullaan edeltävästä osasta selvinneitä henkilöitä todistamassa Arthurin henkilön puolesta ja vastaan, joten katsojina pääsemme kuulemaan sivuhenkilöiden tuntoja, näkemyksiä ja kokemuksia. Ne toimivat Jokerin tarinaa maadoittavina silminnäkijähavaintoina, jotka muistuttavat murhatekojen ja niiden kautta saavutetun maineen psykologisista seurauksista.
Katsoja joutuu Arthurin kanssa kohtaamaan ihmiset, jotka ovat traumatisoituneita Arthurin voimaantuneen, hullun klovnipersoonan tekojen seuraukset.
Folie à Deux ensikohtauksissa näytetään animaationa Joker-elokuvan tapahtumat, mutta animaatiossa pystytään alleviivaamaan Arthurin ja hänen väkivaltaisen persoonan välistä eroa ja ristiriitaa. Arthur haluaa kohdata hyväksyntää ja ihailua, kun taas väkivaltainen Jokeri-persoonan psykoottisuus pyrkii kylvämään kauhua ja tuhoa.
Animaatiossa Jokeri-persoona on kuvattu kirjaimellisesti Arthurin varjona, joka on erittäin jungilainen tapa esittää patoutuneet turhaumat ja traumat. Kaikki mitä Arthur itsessään vihaa ja mitä yhteiskunta ei katso hyväksyttävänä henkilöityvät Jokeriin.
Huomasin hämmästyneeni Folie à Deux:n esittämistä teemoista ja ideoista, mutta yllätyin etenkin siitä, miten se suhtautui edellisen osan tarinaan. Uskaltaisin jopa väittää, että tämä jatko-osa paransi huomattavasti ensimmäisen osan arvoa omissa silmissäni.
Onko Folie à Deux täydellinen elokuvana, jatko-osana tai edes musikaaligenren edustajana?
Lyhyt vastaus on ei ole, mutta en haluaisi ohittaa elokuvaa, koska epätäydellisenäkin se on kiinnostavampi kuin moni muu oman lajityyppinsä edustaja. Folie à Deux uskaltaa esittää vaikeitakin kysymyksiä, joita moni ei varmasti edes halunnut pohtia.
Henkilökohtaisesti minua ei haittaa, vaikka elokuva ei olisi “täydellinen” (jos näin korkeita standardeja edes haluaa asettaa millekään teokselle), kunhan se pyrkii tuomaan esille inhimillisen totuuden siemenen; jonkin ajatuksen, jota en edes välttämättä osannut odottaa tai aavistaa.
Kritiikkiä antaisin myös siitä, että musikaalina Joker: Folie à Deux olisi voinut irrotella enemmän.
Nyt jokainen ohjelmanumero tuntui täysin samalta, hiljaisen intiimistä kuiskauksesta alkavat laulut alkoivat muistuttaa liikaa toisiaan. Mutta parhaimmillaan lainakappaleissa onnistuttiin tuomaan esille hahmojen sisäistä maailmaa, kuten vaikkapa sitä, miten Leen ja Arthurin halut olivat ristiriidassa toisiinsa nähden.
Voin hyvin uskoa, että Folie à Deux tullaan lähitulevaisuudessa arvioimaan uudelleen ja sen todellinen arvo tullaan näkemään. Jatko-osa ei ole sen kaltainen palava roskalava, jollaiseksi fanien ensireaktiot sen maalasivat.
Todd Phillips pyrki tuomaan esille sitä mustavalkoista ajattelumallia, joka henkilöpalvontaan liittyy, ja voin arvostaa häntä yrittämisestä. Kun katsomme julkisuuden henkilöitä ja omia idoleitamme, me peilaamme omia epävarmuuksia, haluja ja tunteita meille täysin tuntemattomaan henkilöön, vaikka emme tuntisi häntä lainkaan.
Valitettavasti ajan henkeämme kuvaa elokuvien kulutuskulttuuri, jossa leffojen pääasiallisena tarkoituksena nähdään katsojiensa fantasioiden palveleminen eikä niinkään uusien ideoiden esittäminen ja näkökulmien kyseenalaistaminen. Ei, siitähän voi tulla jopa epämiellyttävä olo.
Arthur Fleck on yhteiskunnan uhri; mielenterveysongelmista kärsivä, henkisesti sairas ja pahoinpidelty mies, joka tarjosi monelle voimaannuttavaa tarttumapintaa ensimmäisessä elokuvassa. Jatko-osassa hän on valmis mukautumaan muiden vääristyneeseen kuvaan itsestään, jos se tarjoaa hänelle edes hetkeksi hyväksytyksi tulemisen tunteen.
Mutta kuten maailman karut realiteetit ja lainalaisuudet rikkoivat Don Quijoten, niin ne rikkoivat myös Arhur Fleckin.
Arthur ei ollut narri, jonka ansaitsimme, mutta jonka tarvitsimme.
Mutta Harleenin tavoin hylkäsimme hänet heti, kun hän ei vastannut mielikuviamme.
Ville Vuorio – Leffahamsteri