Mistä The Witcher -sarjassa on oikein kyse? Teimme Netflix-spektaakkelista syväanalyysin

Tällä kirjoituksella alkava kaksiosainen analyysi perustuu ainoastaan Netflixin tuottamaan ja Lauren Schmidt Hissrichin luomaan tv-sarjaan. Puhuessani The Witcheristä viittaan ainoastaan sarjaan tai siinä esitettyihin tapahtumiin, ellen erikseen toisin mainitse, koska en ole lukenut Andrzej Sapkowskin The Witcher -fantasiakirjoja tai pelannut samannimistä pelisarjaa, vaikka olen kuullut niistä paljon hyvää. Kirjoitus sisältää spoilereita.

23.4.2020 16:55

The Witcher -sarjan päähenkilö Geralt Rivialainen (Henry Cavill) on yliluonnollinen witcher (suomenkielisen käännöksen mukaan noituri), jonka työnkuvaan kuuluu hirviöiden metsästäminen rahaa vastaan. Geraltin epäinhimilliset kyvyt ovat peräisin ihmiskokeista johtuvista mutaatioista, eli ne ovat seurausta suuresta kivusta ja tuskasta. Taidot tosin tulevat kätevästi käyttöön hirviöitä ja ihmisiä vastaan taistellessa.

Likaisen työnsä luonteesta huolimatta Geralt ei aina ole palkattavissa annettuihin tehtäviin, koska hän noudattaa omaa koodistoaan. Hän ei esimerkiksi periaatteellisista syistä suostu tappamaan älyllisiä olentoja, koska tiedostavan olennon kanssa asioista on mahdollista keskustella ja sopia. Hänellä on myös periaatteellinen vakaumus olla puuttumatta ihmisten välisiin valtataisteluihin. Geralt on siis enemmänkin metsästäjä kuin palkkasoturi – tai näin hän ainakin pyrkii itsensä näkemään.

The Witcher esittelee meille Geraltin lisäksi kaksi muuta päähahmoa, joilla on myös omia traumojaan. Nuori prinsessa Ciri (Freya Allan) joutuu maanpakoon kuningaskuntansa joutuessa hyökkäyksen kohteeksi. Epämuodostuneena syntynyt Yennefer Vengerbergiläinen (Anya Chalotra) on syrjitty ja vihattu ulkonäkönsä vuoksi, mutta piilevien taikavoimiensa kautta hän opiskelee voimakkaaksi velhoksi.


Katsojan on oltava sarjaa katsoessaan tarkkana, koska vastoin odotuksia Geraltin, Cirin ja Yenneferin aikajanat eivät kulje rinnakkain. Kolmen eri hahmon tapahtumat levittyvät noin 60 vuoden ajanjaksolle, ja vihjeet aikajanojen suhteesta toisiinsa tulevat esiin pääosin hahmojen välisessä dialogissa. Muutamassa jaksossa on myös visuaalisia vihjeitä tapahtumien kronologiasta, mutta ne ovat harvassa. The Witcher vaikeuttaa katsojan tehtävää ja antaa entisestään lisää aivojumppaa sillä, että Geralt ja Yennefer eivät ikäänny.

Tästä syystä sarjaa tulee seurata tarkasti. Sivuhahmojen ja valtakuntien nimet sekä tapahtumien tiedot on tärkeä pitää muistissa. Pääjuonen taustalla kulkevat tapahtumat ja niiden yhteen nivoutuminen menneen ja nykyisyyden välillä päästävät katsojan ensimmäisen kauden ydin teemaan – kohtalon olemassaoloon.

Palaan tähän keskeiseen näkökulmaan myöhemmin, koska ensin tarkastelen sarjaa laajemmasta, fantasiagenren näkökulmasta.

 

Fantasian lyhyt oppimäärä

Fantasia on genrenä mielenkiintoinen, koska sen voidaan nähdä muista genreistä poiketen nojaavan erittäin vahvasti muutamaan ydinteokseen. Fantasiagenre ja kirjailija J.R.R. Tolkienin (1892–1973) teokset, kuten Hobitti, Silmarillion, mutta etenkin Tolkienin magnum opus Taru sormusten herrasta, ovat toisistaan erottamattomat.

Ei, ne ovat synonyymeja toisilleen, koska Tolkien teki 1900-luvun raskaan pohjatyön tuleville sukupolville. Taru sormusten herrasta yhdistelee eurooppalaisia mytologioita, kansantaruja sekä Tolkienin omaa maailmankatsomusta ja elämänfilosofiaa. Tolkien antoi alkusysäyksen modernille fantasialle ja suuri määrä genrekonventioita on peräisin hänen teoksistaan.

Tolkienin teokset ovat fantasian juuret, mutta ne ovat myös oman aikansa teoksia, vaikka kuinka paljon niitä rakastankin. Tolkien keskittyy tarinoissaan miehiin ja naishahmot on jätetty paria poikkeusta lukuun ottamatta sivuun. Tämä näkökulma on tärkeä tiedostaa, mutta se ei vähennä Tolkienin suvereenia asemaa lainkaan. Päinvastoin. Teosta voi kritisoida tietystä näkökulmasta, mutta se ei poista tai vähennä vahvuuksia. Tolkienin esittämän fantasian ansiot ovat miesten välisen veljeyden, toveruuden ja sydänystävyyden kuvaamisessa – voisi jopa sanoa, että Tolkienin toisiaan puhtaasti rakastavat mieshahmot ovat kaukana myrkyllisistä asenteista, joihin fantasiagenren parissa saattaa törmätä.

Peter Jacksonin onnistui Taru sormusten herrasta -filmatisoinnissaan löytämään Tolkienin autenttisen hengen niin hyvin, että Frodon ja Samin välinen aito välittävä ystävyys poiki paljon homopari -meemejä. Tämä kertoo kuitenkin enemmänkin omasta epäkypsästä kyvystämme käsitellä ja hyväksyä miesten välinen haavoittuva ystävyys. Moni fantasiagenreen kuuluva teos on ottanut Tolkienin luoman maailman pohjan ja pyrkinyt rakentamaan oman maailmansa sen pohjalle vailla omaa identiteettiä tai perustavanlaatuista ymmärrystä siitä, mikä Tolkienin teoksissa vielä tänäkin päivänä puhuttelee katsojia.

Onneksi The Witcher ei sorru pelkkään kopioimiseen, vaan pyrkii luomaan uusia merkityksiä ja sanomaan jotain. Sarja onnistuu tässä, koska se ymmärtää fantasiagenren perinnön ja osaa erottautua siitä.

Ensimmäisellä tuotantokaudellaan sarja ehtii ottamaan kantaa naisten asemaan, syrjintään, rasismiin, tarujen ja legendojen syntyyn sekä perinteiseen ritarilliseen sankaruuteen, eläinlajien sukupuuttoon ja jopa uskonnolliseen fanaattisuuteen.

The Witcher käyttääkin lähes jokaisen mahdollisen tilaisuuden kommentoidakseen fantasian perinteisiä genrekonventioita, usein vakavalla otteella, mutta toisinaan yllättävän humoristisesti. Ymmärtääkseni tästä on osaksi kiittäminen kirjailijaa. Joka tapauksessa olin onnellinen valitusta postmodernista näkökulmasta.

Jos ajattelet modernien ”pehmeiden” arvojen, kuten feminismin tai luonnonsuojelun, nyt pilaavan fantasiagenren, niin ehkä et ole oikeasti lukenut Tolkieniasi tarpeeksi tarkasti. Jo Tolkien korosti kirjoissaan luonnonsuojelun tärkeyttä (entit vs. Rautapiha) ja fantasiamaailmansa eri ”rotujen” välisten ennakkoluulojen ylittämistä (Legolas ja Gimli), miesten välisestä haavoittuvaisesta ystävyydestä puhumattakaan.

The Witcherissä nähtävien pehmeiden arvojen sisällyttäminen fantasiagenren tarinoihin ei ole siis mitään uutta – se on luontainen jatkumo Tolkienin viitoittamalla tiellä. En tiedä kuinka kirjojen tai pelien fanit suhtautuivat tähän, mutta itse nautin siitä suuresti. The Witcherin vahvuus on siinä, että osaa nauraa ja vitsailla oman genrensä kustannuksella, mutta tärkeiden asioiden äärellä se osaa myös vakavoitua.

Seuraavaksi tarkastelen yksittäisiä fantasiagenressä esiintyviä juonielementtejä, joihin The Witcher pyrkii nojaamaan ja rakentamaan pääteemansa.

 

Kohtalot ja ennustukset

The Witcherin mielenkiintoisin aspekti on edellä mainittu epälineaarinen tarinankerronta. Yksittäiset tarinat kulkevat kronologisesti, mutta hahmojen aikajanat limittyvät toisiinsa nähden temaattisesti eri aikajanoilla. Käytän aina hyvästä epälineaarisesta tarinankerronnasta esimerkkinä sitä, kuinka Quentin Tarantino kuljettaa omia tarinoitaan elokuvissaan. Tarantino osaa parhaimmillaan käyttää epälineaarisuutta kutoakseen tarinoihinsa teemallista resonanssia (Pulp Fiction) tai piilottaakseen teemansa (Kill Bill). The Witcher hyödyntää samaa keinoa tuodakseen esille yhden fantasia- ja scifi-genren keskeisimmistä, ehkä jopa kliseisimmistä, juonielementeistä – kohtalon ja ennustukset.

Kohtalo on mielenkiintoinen tarinallinen väline, koska se usein esitetään tarinassa ennustuksen muodossa. Tämä pätee sekä fantasiassa (Harry Potter, Taru sormusten herrasta, Hobitti, Miekka kivessä) että scifissä (Matrix, Dyyni, Th Fifth Element – puuttuva tekijä, 12 apinaa, Terminator – tuhoaja, John Carter) ja tietysti scifi-fantasioissa (Star Wars ja Highlander – kuolematon).

On varsin mielenkiintoista huomata, että ennustukset ja kohtalot juonen välineinä useimmiten rajautuvat em. genrejen sisälle. Ne ovat suurten epookkien aineksia, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Esimerkiksi joissakin draamoissa hahmot saattavat puhua siitä, mihin heidät on luotu, tai vastaavasti rakastajat käsittävät olevansa ”kohtalon kautta toisilleen luodut”.

Tämän kaltainen ajattelutapa on tietysti ongelmallinen, jos ”kohtalo” on sisällytetty tarinaan ainoastaan laiskana oikeutuksena tapahtumille, hahmon tempautumiselle seikkailuun tai vastineena hahmopsykologialle. Toisin sanoen, jos kohtalo nähdään kyseenalaistamattomasti ja ihmisten suurempien kosmisten voimien sanelemana pakkona, niin hahmot – ja tietysti katsojat – luottavat siihen, että näinhän sen on pakko olla. Kohtalo toteutuu ja ennustukset pitävät paikkansa tietysti, jos kirjoittaja niin päättää. Samalla tavalla myös oikeassa elämässä ihmiset, ryhmät tai instituutiot saattavat pyrkiä luomaan narratiivia johtajan tai visionäärin kohtalosta, eli kuinka asioiden kuului päätyä juuri tiettyyn pisteeseen. Tällaisen narratiivin rakentaminen on sanallistaa selkeään ja ymmärrettävään muotoon ihmiselämän kaoottisuuden, johon kuuluu sattumaa, onnea, kovaa työtä sekä oikeat yhteydet ja tukiverkot.

Oli kyse sitten oikean elämän sankaritarinoista tai fiktiosta, niin ennustukset eivät siis ole uusi väline tarinankerronnan perinteessä. Ennustuksia on viljelty tarinoissa niin kauan kuin on ollut tarinoita. Seikkailutarinoissa hahmot usein tapaavat oraakkelin tai vanhan viisaan miehen arkkityypin, löytävät kirjan, saavat käsiinsä taikaesineen tai todistavat ennustuksen lausunnan ”jumalallisen hetken”, joka oikeuttaa seuraamaan tätä ennalta määrättyä reittiä kohti vääjäämätöntä päämäärää.

Ennustuksen käytössä on potentiaalia luoda ryhmien välisiä konflikteja tai tiettyä tarinallista epävarmuutta. Tällä tavoin ennustukset ovat parhaimmillaan ympäripyöreitä ja epäspesifejä arvoituksellisia loruja, jotka ehkä paljastuvat vasta ennustetun tapahtuman jälkeen. Ennustuksiin voidaan liittää myös esimerkiksi tietyn kultin tai hallitsijan doktriini, kuten The Witcherissä ne toimivat antagonistin ajavana voimana.

Meille katsojina ennustukset antavat tietyn lumon. Oletko koskaan katsonut tv-sarjaa tai elokuvaa ihmisen kanssa, jonka täytyy joka toisessa kohtauksessa heittää ilmoille oma veikkauksensa siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, koska hän ei kestä jatkuvaa epävarmuuden tunnetta?

Inhimilliseen toimintaamme kuuluu tulevaisuuden ennakoiminen, tai ainakin pyrkimys siihen. Mikä onkaan tyydyttävämpää kuin jos onnistuu lukemaan ennusmerkkejä ja pääsee todistamaan olleensa oikeassa. Ennustukset voivatkin fantasiatarinoissa toimia toiveiden täyttymyksenä. Joudumme omassa elämässämme toimimaan jatkuvan epävarmuuden vallassa, joten tartumme ennustuksiin kuten tosielämän ennakoimiseen, koska ne antavat hallinnan tunteen.

Kriittiset ja tarinankerronnalliset sudenkuopat tiedostavat tarinat osaavat kyseenalaistaa kohtalon ja ennustukset. Koska elämä on epävarmaa, niin jopa varmuutta luovat ennustukset voivat himmentää varmuutta tavalla tai toisella. Ne voivat olla osoitus oman näkökulmamme rajallisuudesta. Ennustus voi osoittautua uuden tiedon valossa tarkoittaneen jotain aivan muuta kuin mitä alussa sen kuviteltiin tarkoittavan. Väärä tulkinta johtaa ennustuksen toteutumiseen.

Yksi hyvä esimerkki väärin ymmärretystä ennustuksesta on Star Wars -esiosatrilogian jedien toistama ennustus ”Valitusta, joka tuo tasapainon Voimaan”. Kyseinen tasapaino ei tarkoita sithien tuhoa, jedien voittoa ja ikuista voitonriemua ja rauhaa, vaan imperiumin syntymisen, jedien ja imperiumin tuhon kautta syntyvää tasapainoa – galaksia ilman myrkyllisiä jediasenteita ja sithien ylivaltaa (jos unohdamme hetkeksi Disneyn tuottamat Star Warsit). Anakin Skywalker paljastui sittenkin ennustuksen mukaiseksi Valituksi vasta Jedin paluun lopussa, mutta ei Jedineuvoston uskomalla tavalla.

Joskus ennustuksen seuraaminen, tai sen pelossa toimiminen ja yritys ehkäistä sen toteutuminen, johtaa pelättyyn tai ei-toivottuun lopputulokseen, kuten Oidipuksen tragedia meille osoittaa.

The Witcher onnistuu esittelemään Kohtalon eräänlaisena näkymättömänä voimana, joka pyrkii järjestämään tapahtumien kulkua tarkoitettuun suuntaan tavalla tai toisella.

Normaalisti olemme katsojina lukittuna samaan perspektiiviin hahmojen kanssa, eli emme pysty asettumaan kohtalon asemaan ja todentamaan ennustusten oikeellisuutta tarinoissa. Katsojina teemme omia johtopäätöksiään tulevista tapahtumista, koska kaipaamme varmuutta.

The Witcherin epälineaarinen tarinankerronta on perusteltavissa sillä, että se tukee katsojan asettumista Kohtalon perspektiiviin.

Sarjan päähahmot viittaavat Kohtaloon ja Kohtalon tahdon seuraamiseen, etenkin Cintran kuningaskunnan tapahtumien aikana. Cintran kuningatar ei suostu luopumaan tyttärentyttärestään, vaikka tämä on Geraltille Yllätyksen lain mukaisesti luvattu. Tästä syystä on helppo nähdä Nilfgaardin hyökkäys Cintraa kohtaan Kohtalon yrityksenä saattaa Geralt ja Ciri yhteen tragedian myötä.

Epälineaarisuus tukee tätä, koska sarjan ensimmäisessä jaksossa nähdään Nilfgaardin hyökkäys ja tärkeiden sivuhahmojen kuolemat. Kun näemme myöhemmissä jaksoissa tähän johtaneet tapahtumat, pystymme sivustaseuraajan perspektiivistämme käsin hahmottamaan kokonaiskuvan ikään kuin Kohtalon näkökulmasta.

Tunnemme tulevat tapahtumat, koska olemme jo ne todistaneet. Ne ovat näkökulmastamme käsin vääjäämättömiä. Tämän lisäksi osaamme tehdä johtopäätökset tapahtumien syistä. Ne johtuivat hahmojen itsepäisyydestä, joten jos hahmot olisivat seuranneet Kohtalon asettamaa tietä, niin tragedialta olisi vältytty. Tavallaan toivoin kuningatar Calanthen tulevan järkiinsä ja näkevän osuutensa laajemmassa Kohtalon suunnitelmassa. Hän oli kuitenkin vallasta ja omasta voittamattomuudestaan sokea, eikä suostunut seuraamaan Cirille asetettua tietä.

Kohtalon käyttäminen olisi helposti voinut olla vain halpa temppu saada The Witcherin tarina liikkeelle, mutta se itse asiassa vain rikastaa sarjaa. Nähdäkseni kohtalon hyödyntäminen kietoutuu olennaisena osana sarjan tekstuuriin, temaattiseen ytimeen ja – mikä tärkeintä – hahmojen sisäisiin konflikteihin.

The Witcherin tarinan alussa Geralt ei usko kohtaloon, vaan kiistää sen täysin. Hän ei usko mihinkään laajempaan merkitykseen tai siihen, että omilla teoilla olisi laajat ja kauaskantoiset vaikutukset. Hän ei halua kantaa vastuuta, koska kukaan ei kantanut vastuuta hänestä.

Yennefer sen sijaan haaveilee suuresta kohtalosta. Hänet määrätään aluksi velhoksi Nilfgaardin kuningaskunnan hoviin, mutta hän uskoo olevansa luotu johonkin parempaan, joten hän on tyytymätön valintaan. Yennefer päättää ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Viimeisissä jaksoissa tämä päätös kyseenalaistetaan, kun hänelle huomautetaan Nilfgaardin todennäköisesti vaatineen voimakastahtoisempaa velhoa, joka olisi pitänyt fanaattiset ainekset kurissa.

The Witcher -analyysin toinen osa julkaistaan 7. toukokuuta. Siinä keskitytään analysoimaan sarjan kolmea päähahmoa yksitellen.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Lisää luettavaa