Elokuun lopussa Collider nimesi 70-luvun nostalgisimmat elokuvat, jossa oli listattuna vuosikymmeneltä yksi elokuva per vuosi. Listaus oli mukava mäjäytys vuosikymmenen parhaista paloista, vaikkakin omaan – ja varmasti monen muunkin – silmään se näytti aika vaillinaiselta.
Heräsi ajatus koota “Best of the 70’s” -hittirykelmän sijaan elokuvahistorian parhaan vuosikymmenen jokaiselta vuodelta oma mixtape, jossa leffat pääsevät paremmin oikeuksiinsa.
Otin tehtäväkseni tarkastella vaiheikkaalta 70-luvulta elokuvia, jotka mielestäni jokaisen elokuvia rakastavan ja kuluttavan olisi hyvä nähdä vähintään kerran elämänsä aikana. Artikkeli tulee kokonaisuudessaan käsittämään koko 70-luvun siten, että käyn jokaisen vuoden erikseen läpi omassa tekstissään.
Elokuvien valinnat pohjautuvat omiin henkilökohtaisiin makuihin ja mieltymyksiin. Joten jos (tai kun) sinusta tuntuu, että jokin sinulle tärkeä elokuva jäi puuttumaan listauksesta – kuten todennäköisesti onkin – ja haluat nostaa sen esille, kuulisin mieluusti siitä joko suorana palautteena tai Facebookin kommenttikentässä.
Tässä tekstissä tarkastelen seuraavaa neljää elokuvaa, jotka ilmestyivät vuonna 1970: Arthur Pennin Pieni suuri mies (Little Big Man), Alejandro Jodorowskyn El Topo, Bernardo Bertoluccin Fasisti (Il Conformista) ja Bob Rafelsonin Rajut kuviot (Five Easy Pieces).
Pidemmittä puheitta mennään suoraan asiaan: tervetuloa jatkoartikkelin pariin!
Prologi – vuosi ‘67 ja “uusi Hollywood”
Haluan välttää turhat historiantunnit, mutta olisi äärimmäisen vaikea sukeltaa suoraan 70-luvulle ilman mainintaa sitä 60-luvun lopun elokuvahistoriallisesti käänteentekevästä vuodesta: 1967.
Miksi 1967 oli niin käänteen tekevä?
Koska silloin voidaan nähdä syntyneen “Hollywoodin uusi aalto” (eng. New Hollywood), jolla oli valtava vaikutus siihen, millaiseksi vuosikymmeneksi 70-luku muotoutui.
Uusi elokuvantekijöiden sukupolvi alkoi pääsemään 60-luvun lopulla vihdoin ääneen ja paikalleen jämähtänyttä Hollywoodin studio järjestelmä ja sen jäykät rakenteet päätyivät kyseenalaistetuiksi.
Mark Harris taustoittaa tämän vuoden mestarillisesti “Pictures at a Revolution: Five Movies and The Birth of The New Hollywood” -kirjassaan tarkastellessaan viiden eri elokuvan – Bonnie ja Clyde, Miehuuskoe, Arvaa kuka tulee päivälliselle, Tohtori Dolittle ja Yön kuumuudessa – kautta.
Hollywoodin uuden aallon myötä elokuvastudioiden ja tuottajien päätösvalta pieneni huomattavasti, kun amerikkalaiset ohjaajat nousivat palkatuista työmiehistä elokuvan tekoprosessia vahviten ohjaavaksi ja muovaavaksi voimaksi päätekijän, tai ranskalaisittain sanottuna auteurin asemaan.
Lue myös: Elokuvan koko kirjo: kukaan ei tee sellaisia elokuvia kuin tämä suuri mystikko
Vuosikymmenet eivät vaihdu sormia napauttamalla, joten vuosia 1967-69 voi pitää eräänlaisena alkusoittona 70-luvulle siirryttäessä. Tämä on yksi syy sille, miksi 1970-luvusta muodostui elokuvan kultakausi, jolloin kokeiltiin uusia kerronnallisia ja visuaalisia keinoja. Aikakauden elokuvantekijät kyseenalaistivat vanhat rakenteet ja loivat elokuvia, jotka käsittelivät muun muassa henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia ristiriitoja sekä vakiintuneita valtasuhteita.
Esimerkiksi vuosi 1969 oli myrskyisää elokuvien saralla, kun Dennis Hopperin Easy Rider – matkalla nousi vuosikymmenen lopun yllätyshitiksi. Easy Rider antoi tuottajille ja rahakirstujen vartijoille uskallusta lähteä mukaan umpihulluiltakin kuulostaviin elokuvaprojekteihin.
Olipa kerran vuosi 1970
Vuoden 1970 suurimmat hittielokuvat lipputulojen osalta olivat Ryan O’Nealin ja Ali McGrawn tähdittämä Rakkaustarina (Love Story), katastrofigenreä edustava Kiitorata (Airplane) ja Cannesissakin Palm d’Orin voittanut, Robert Altmanin M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala.
70-luvulle tultaessa perinteinen amerikkalainen western-elokuva oli saanut väistyä revisionististen lännenelokuvien tieltä. Spagettilänkkärit olivat tulleet muotiin 60-luvulla Sergio Leonen ja Sergio Corbuccin töiden myötä – ja kuten tulet listauksessa huomaamaan, tämä on yksi omista suosikkigenreistäni tältä vuosikymmeneltä.
Mutta vuoden 1970 mielenkiintoisin lännenelokuva ei tullutkaan tällä kertaa Italiasta, vaan Yhdysvalloista.
Pieni suuri mies (Little Big Man)
Bonnie ja Clyde -ohjaaja Arthur Penn yhdisti voimansa Dustin Hoffmanin kanssa tässä enemmän traagisessa kuin koomisessa westernissä, joka on henkilökohtaisesti yksi musertavimmista 70-luvun elokuvista, joita olen nähnyt.
Ehkä tämä tieto paljastaa lukijalle jotain itsestäni.
Elokuvan kehyskertomuksessa Hoffman esittää 121-vuotiasta Jack Crabbia, joka kasvoi Cheyenne-intiaanien parissa, ja yrittää kertoa tarinansa ajastaan Amerikan villissä lännessä. Pieni suuri mies on revisionistinen lännenelokuva, joka asettuu vahvasti Amerikan alkuperäiskansojen puolelle.
Historiallinen tarina on mahdollista nähdä kirjaimellisesti tai vertauskuvallisesti. Pennin ohjaama elokuva on sekä Amerikan intiaanien puolella että tekohetkellä Vietnamin sodan traumoista kärsivän kansan positiosta Yhdysvaltojen armeija- ja sotilaskoneistoa vahvasti kritisoiva teos, mikä johtaa juurensa 60-luvulta tultaessa kasvavaan Vietnamin sodan kritiikkiin.
Kuten sanottu 70-lukua leimasivat lännenelokuvat, jotka eivät enää kulkeneet samoja vanhoja raiteita pitkin, vaan esittivät Amerikkalaisen villin lännen eri puolia. Hyvässä ja pahassa ei ollut enää niin selkeää jakoa, vaan harmaan sävyt loistivat tarinoissa. Myös perinteisten “hyvisten roolit” kyseenalaistettiin, kun voimattomien asemaan asettuva Pieni suuri mies esitti Yhdysvaltojen ratsuväen harjoittaman intiaaniväestön kansanmurhan kaikessa brutaaliudessaan ja järjettömyydessään.
Pieni suuri mies tarjoaa myös näkökulmaa tähän päivään. Mikä ajaa ihmisen tuhoamaan lajitovereitaan silmittömän raa’alla tavalla? Mitkä rakenteet edesauttavat ja mahdollistavat sodan empatiaa vastaan.
Pieni suuri mies ei aihemateriaalistaan huolimatta ole jatkuvaa surunäytelmää, vaan siinä on yllättävän paljon sydäntä ja mustaa huumoria.
Mutta se toisaalta tekee siitä entistä sydäntä särkevän ja älyttömän.
El Topo
Vuonna 1970 ilmestyi myös toinen mielenkiintoinen lännenelokuva, jota en edes unissani uskaltaisi kuvata perinteiseksi “lännenelokuvaksi”.
Moni saattaa tuntea Alejandro Jodorowskyn toteutumattomasta Dyyni-elokuvasta, josta julkaistiin kattava Jodorowskyn Dyyni -dokumentti. Kyseinen dokumentti esitteli minutkin chileläis-ranskalaisen avantgarde-ohjaajan teoksiin.
El Topo on vasta Jodorowskyn toinen täyspitkä elokuva, surrealistinen amerikkalaisesta western-mytologiasta ammentava teos, joka sekoittaa genren konventioihin psykologisia ja hengellisiä elementtejä. Elokuvan tarinassa päähenkilö nimeltään El Topo (Jodorowsky itse) käy läpi henkisen matkan, joka on täynnä symboliikkaa ja mystiikkaa. Lännenelokuvien suurista hahmoistamallia ottanut päähenkilö haluaa kukistaa parhaat pyssysankarit osoittaakseen olevansa itse alansa paras, mutta matkan päämäärässä odottaa jotain aivan muuta. Katsoja ei voi millään päätellä siitä mistä elokuva alkaa, että mihin se tulee lopulta päättymään.
Surrealistinen matka on väkivaltainen ja täynnä filosofisia pohdintoja, vertauskuvia, jungilaista ja freudilaista symboliikkaa sekä Raamatullisia viittauksia; jokainen kohtaaminen El Topon matkalla kuvastaa jollain tapaa perinteistä “sankarin” matkaa kohti henkistä valaistumista. Jodorowsky ei jätä yhtään kiveä kääntämättä käyttäessään elokuvassaan vapaa-assosiaatioita, visuaalisia kokeiluja ja epätavallisia rakenteita.
Lännenelokuvan perinteet ja katsojalle tuttu kuvasto ovat vain kulisseja, jotka peittävät alleen syvempiä hengellisiä ja psykologisia kysymyksiä. El Topossa lännen väkivaltainen myytti asetetaan suurennuslasin alle ja dekonstruoidaan täysin, kunnes se muuttuu lopulta täysin tunnistamattomaksi.
Tämän enempää yllätyksellisestä juonesta paljastamatta El Topo on yksi 70-luvun surrealistisen elokuvan merkkipaaluista ja mestariteoksista. Leffa nousikin kulttisuosioon heti ilmestyessään ja mahdollisti ohjaajansa matkan muutaman mutkan kautta kohti Frank Herbertin Dyyni-kirjan sovittamista, mikä kuitenkin epäonnistui.
Jodorowskyn kokeellisuus ja tarinankerronnalliset filosofiat muodostuivat merkittäviksi tekijöiksi sen vaikuttaessa muihin 1970-luvun elokuvantekijöihin.
El Topo vaatii paljon katsojaltaan, mutta se on kokemisen arvoinen. Elokuva on oman aikansa tuote; aikakapseli, joka edelleen jaksaa hämmentää, ihastuttavaa, vihastuttaa ja kummastuttaa ainakin tätä pientä, allekirjoittanutta kulkijaa.
Il conformista – fasisti
Bernando Bertolucci ohjasi alle 30 vuotiaana yhden upeimmista italialaisista 70-luvun elokuvista.
Fasisti on poliittinen ja psykologinen draama, joka kertoo Marcello Clerchin (Jean-Louis Trintignant) tarinan. Marcello on nuori mies, joka haluaa sopeutua fasistiseen Italiaan ja päättää liittyä Mussolinin hallituksen riveihin. Marcello joutuukin kohtaamaan henkilökohtaiset ja ideologiset ristiriidat hänen moraalinsa joutuessa koetukselle.
Marcellolle annetaan tehtäväksi salamurhata entinen opettajansa, joka on asettunut fasistista hallitusta ja sen ideologiaa vastaan.
Bertolucci käyttää elokuvassaan nerokkaita kuvakulmia tarjoillessaan katsojalle visuaalisesti rikkaita kuvia, mutta tuovat mukaan myös modernimpaa ja abstraktimpaa kerrontaa. Elokuvan symboliikka ja moraaliset kysymykset asettavat vastakkain yksilön kamppailun omien arvojensa ja yhteiskunnan paineiden välillä.
Fasisti on Bertoluccin mestariteos ja ehdottomasti yksi 1970-luvun tärkeimmistä italiassa tuotetuista, poliittisista elokuvista. Se ei vain tutki fasismia ja poliittista alistumista, vaan myös ihmisen pelkoa ja kyvyttömyyttä kohdata oma moraalinen syyllisyytensä.
Bertoluccin visuaaliset ratkaisut ovat edelleen hätkähdyttäviä, mutta elokuvan syvällinen pohdinta poliittisen ja henkilökohtaisen elämän ristiriidoista tekee siitä edelleen ajankohtaisen. Se on edelleen yksi tärkeimmistä teoksista, jossa käsitellään ideologian vaikutuksia yksilöön.
Fasisti tuntuu edelleenkin olevan aikaansa edellä. Vittorio Storaron mestarillinen kuvaus edesauttaa elokuvan tarinaa huomattavasti, ja ei-lineaarinen tarinankerronta hajottaa selkeät syy-seuraukset pitäessään katsojan otteessaan. Muun muassa Francis Ford Coppola otti mallia tästä elokuvasta rakentaessaan Kummisetä osa II -elokuvan ei-lineaarista juonta.
Ainoaksi kritiikiksi nostaisin Bertoluccin psykologisen loppukaneetin, joka esittää syyksi altistumiselle fasismin alle Marcelon pyrkimys tukahduttaa homoseksuaaliset tuntemuksensa. Elokuvan lopussa Marcello tapaa lapsuudestaan tutun hahmon, jonka kanssa koettu seksuaalinen kohtaaminen olisi toiminut tärkeänä vaikuttimena myöhemmille teoille.
Näkisin tärkeimpänä näkökulmana sen, miten Marcellon tarina pakottaa meidät pohtimaan, minkälaisia valintoja olemme valmiit tekemään, ja olemmeko valmiit seisomaan noiden valintojen takana loppuun asti?
Rajut kuviot
Vuodelle 1970 siirtyessä Jack Nicholson oli nähty vain vuotta aikaisemmin Easy rider – matkalla -elokuvan sivuosassa, jossa hän pääsi hieman näyttämään sähikäisen luonnettaan. Bob Rafelsonin Rajut kuviot -elokuvan lisäksi Nicholson nähtiin samana vuonna peräti kahdessa muussa elokuvaroolissa, mutta Rajut kuviot on selkeästi elokuva, joka määritti Nicholsonin valkokangaspreesensin vuosikymmeniksi eteenpäin.
Rajut kuviot kertoo Jack Nicholsonin esittämän Robert “Bobby” Dupean tarinan. Dupea tulee varakkaasta taustasta, mutta hän elää vähemmän kunnianhimoista elämää öljynporaustyöntekijänä Kaliforniassa. Bobby päättää tehdä matkan takaisin perheensä luo halutessaan tavata sairaan isänsä, ja samalla joutuu kohtaamaan menneisyytensä ja perhesuhteidensa kipupisteet.
Nicholsonin pinnan alla kuohuu ja kuplii tarinan tarkastellessa yksilön suhdetta yhteiskuntaan ja oman elämänsä odotuksiin. Rafelson käyttää elokuvassaan realistista ja intiimiä tyyliä, jossa hahmojen sisäiset ristiriidat ja epävarmuus tulevat vahvasti esiin.
Yksi Nicholsonin uran parhaimmmistoa ja hänen näyttelijän lahjakkuuksia parhaiten edustavista yksittäisistä kohtauksista on hetki Bobbyn ja sairaan isänsä välillä – tämän enempää en halua elokuvasta spoilata. Rajut kuviot sisältää myös erittäin muistettavan kohtauksen, jossa Nicholson ei saa tehtyä ruokapaikassa haluamaansa tilausta.
Rajut kuviot on 1970-luvun alkua määrittävistä teoksista, koska se käsittelee yksilön identiteettikriisiä ja sekä sisäisiä että sosiaalisia paineita. Elokuva on myös tärkeä osa uuden Hollywoodin aaltoa, jossa korostettiin henkilökohtaisia, syvällisiä ja elämänmakuisia teemoja.
Rafelsonin minimalistinen, mutta moderni psykologinen ote, Nicholsonin loistava roolisuoritus ja sen syvyys tekevät siitä itselleni edelleenkin vaikuttavan elokuvan. Rajut kuviot toimi myös Nicholson ja Rafelsonin yhteistyön kauniina alkuna näyttelijä-ohjaaja kaksikkona, mutta yksikään myöhemmistä yhteisen työn hedelmistä ei valitettavasti päässyt nousemaan samalle tasolle.
…kohti vuotta 1971
Nämä edellä esitellyt neljä elokuvaa ovat vain pintaraapaisu siitä, mitä 1970 pystyi tarjoamaan. 1970 saivat ensi-iltansa 70-luvun johtavaksi giallo-ohjaajaksi kasvavan Dario Argenton ensimmäinen elokuva Kuoleman lintu (L’ Uccello dalle piume di cristallo), “rakkauden kesän” suurinta tapahtumaa, Woodstock-festivaalia kuvannut Woodstock, Michelangelo Antonionin ainoaksi Amerikassa tuotetuksi elokuvaksi jäänyt Zabriskie Point ja moni muu.
Mutta jos minulta kysyttäisiin, tässä esittelemäni neljä elokuvaa tulisi ehdottomasti jokaisen nähdä.
Seuraavassa tekstissä sukellan vuoteen 1971.
Ville Vuorio – Leffahamsteri