Muistan sen niin elävästi: tuon pettymyksen tunteen, kun oma lempielokuvani ei pärjännyt Oscar-kisassa.
Katsoin ensimmäisen Oscar-lähetykseni vuonna 2004 – en suorana tosin, koska aamulla piti herätä kouluun. Olin tallentanut vhs-kasetille edellisen yön lähetyksen, mutta olin aloittanut nauhoituksen liian aikaisin. Kirosin mielessäni sitä, miten punaisen maton seremonia tuntui kestävän ikuisuuden.
Lopulta varsinainen palkintojenjako seremonia alkoi. Heti alussa nähtiin huvittava ”Juontajan paluu” -trailerikatkelma, jossa illan juontaja Billy Crystal oli lisätty vitsailemaan edeltävän vuoden hitti- ja ehdokkaana oleviin elokuviin. Alun hauskuutusosio jatkui perinteisellä alkumonologilla, jota Crystal terästi vielä laulunumeroilla. Muistan tuon olleen viihdyttävä, mutta jatkuneen lähes ikuisuuden.
Renée Zellweger voitti parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon Päämääränä Cold Mountain -elokuvasta ja teki historiaa antamalla Oscar-historian pisimmän puheen – muistan tämänkin jatkuneen lähes ikuisuuden.
En tiennyt sitä vielä silloin, mutta tuolle vhs-kasetille tallentui elävästi Oscar-gaalojen punainen lanka, jonka kanssa tulisin tuskailemaan monen monta kertaa.
Mutta muistan olleeni niin pettynyt, kun sen vuoden lempielokuvani – Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous – ei voittanut yhtäkään palkintoa. Ehdokkaana ikonisesta Jack Sparrown roolistaan ollut Johnny Depp jäi täysin tyhjin käsin.
Vuoden suurin voittaja Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu päihitti täysin myös toisen suosikkini Master & Commander: Maailman laidalla.
Muistan ajatelleeni silloin katkerana, että ei se Taru sormusten herrasta nyt niin hyvä ollut, mutta näin ajan saatossa voin sanoa, että kyllä se oikeasti oli. Pyytäisin tietysti jokaista eri mieltä olevaa katsomaan ennen kommentointia koko elokuvatrilogiasta koostetun making of -dokumentit, jotka löytyvät pidennettyjen versioiden fyysisiltä julkaisuilta.
Joka tapauksessa tämän henkilökohtaisen muiston kautta pääsen Oscar-gaalan ristiriitaisiin tunnelmiin: voiko elokuvat kisata toisiaan vastaan? Voidaanko niitä oikeasti asettaa millään järkevällä tavalla toisiaan vastaan? 2004 vuonna toisiaan vastassa olivat muun muassa edellä mainittujen elokuvien lisäksi Menneisyyden ote, Seabiscuit ja Lost in Translation.
Kysymys on itsessään täysin ilmiselvä, ettei tietenkään voi, mutta toisaalta elokuvia joka tapauksessa asetetaan ehdolle ja palkinnoista äänestetään.
Jälkikäteen on aina helppoa nähdä, miten hyvin kunkin vuoden palkinnot on jaettu; minä vuonna tapahtui eniten epäoikeudenmukaisuutta ja minä vuonna Yhdysvaltain elokuva-akatemia osui harvinaisen oikeaan. Toisin sanoen toiset elokuvat ovat kestäneet aikaa paremmin kuin toiset.
Lue myös: Oscar-ehdokkaat julkaistu – Katso tästä täydellinen lista
Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluun täyssuora oli harvinainen hatunnosto fantasiagenren suuntaan, jollaista ei ole koskaan ennen nähty – ja tuskin tullaan tulevaisuudessa näkymään.
Moni on täysin ymmärrettävästi pitkävihaisia ja periaatteen vuoksi elokuva-akatemian palkintojenjakotilaisuutta vastaan, koska sillä on oma historiansa komedia- ja kauhugenreä edustavien elokuvien ylenkatsomiselle. Itsekin koen, että nämä kyseiset genret ovat jopa lajissaan haastavimmat, koska niiden päätehtävä on tuottaa tietty tunnetila katsojassa. Nauru ja pelko ovat tietysti objektiivisesti havaittavia ja siten helpommin mitattavia asioita, kuin vaikkapa näytteleminen, musiikki tai käsikirjoittaminen.
Voisin yksinkertaistetusti todeta, että komedia on onnistunut, jos se on hauska. Mutta toisaalta huumori on subjektiivinen laji. Sama asia ei välttämättä naurata jokaista.
Mutta kyse ei minulle ole niinkään aina elokuvien eri tavoin mittaamisesta ja voittamisesta. Oscar-gaalassa on minusta tuntunut olevan perustavanlaatuinen ristiriita sisällön ja aiotun sanoman suhteen.
En ole koskaan välittänyt sen koommin urheilulajeista, vaikka nykyään harrastan mielelläni hiihtoa. En ole ollut jääkiekon harras seuraaja tai ollut kiinnostunut jalkapallosta.
Näitä lajeja kuitenkin juhlitaan SM- ja MM-tasoilla, puhumattakaan olympialaisten tarjoamasta huumasta ja urheilun juhlasta. Palkinnot jaetaan siellä tietysti mittaustulosten mukaan, vaikka sääntöjen kanssa voi aina tulla kärhämää ja tulkintavirheitä tai epäselviä tilanteita.
Meillä elokuvaharrastajilla ei vain ole aivan vastaavia tapahtumia, joiden kautta elokuvia olisi mahdollista juhlia taiteen- tai viihteenmuotona. Cannesin ja Berliinin elokuvajuhlat tietysti ovat olemassa, ja niistä on mukava lukea jälkikäteen, mutta osallistuminen niihin ei ole kovin realistista. Omissa mielikuvissani Oscarit ovat aina olleet televisioituina juhlallisuuksina the elokuvajuhlat.
Tästä syystä olenkin kokenut kaikessa elokuvia kohtaan kokemani rakkauden takia niihin suurta vetoa. Juhlallisuus ja palkintopatsaan pintakiiltoa tarjoaa pientä juhlahumua tähän harrastukseen.
Mutta sitten esiin nousevat ristiriidat, jotka ovat aina vaivanneet minua enemmän tai vähemmän. Kuten esimerkiksi viattomiksi vitseiksi naamioidut kommentit elokuvien huonosta taloudellisesta menestyksestä tai pitkästä kestosta ovat aina ihmetyttäneet minua – puhumattakaan ihmisten ulkonäköihin tai muilla kohuaiheilla vitsailu.
Esimerkiksi mielestäni pahin vyön alle lyönti tapahtui, kun Ridley Scottin ohjaama, vuoden 2021 parhaimpiin elokuviin lukeutunut The Last Duel oli monen vitsin kohde seuraavan vuoden Oscar-gaalassa. En ollut uskoa silmiäni ja korviani.
Mutta tämä ei ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta. Martin Scorsesen The Irishman tai Killers of the Flower Moon ja Christopher Nolanin Oppenheimer ovat pitkiä elokuvia, mutta nähtävästi pituus oli jälleen kerran ainoa asia, josta osattiin vääntää ”vitsiä”. Ja tämä tuntuu toistuvan vuosi toisensa jälkeen.
Samaan aikaan gaalalla itsellään on ollut vaikeuksia pitää omaa pituuttaan kurissa.
Tämä kaikki saattaa kuulostaa siltä, että allekirjoittaneella on vain peppu kipeä, koska omat aiemmat ennakkosuosikit eivät pärjänneet kisoissa – ja saatat hyvinkin osua oikeaan.
Kuitenkin haluaisin perään kuuluttaa sitä, että oikeastihan elokuvan pituudella ei ole mitään merkitystä. Ei oikeasti ole, koska hyvä elokuva pitää otteessaan – ja mielestäni niin Taru sormusten herrasta (jonka pituudesta Billy Crystalkin heitti läppää) kuin Killers of the Flower Moon pitävät otteessaan.
On tietysti helppo mennä sieltä, mistä aita on matalin. Mutta tämä tuottaa ristiriitaa mielessäni, koska Oscar-gaalan pitäisi juhlia elokuvia – ei painaa niitä maan koloon.
Tuntuu olevan enemmänkin kyse siitä, että elokuva-alan ihmisiä jotenkin nolottaisi hittielokuvien pituudet. Kaikkien aikojen menestyneimpien elokuvien pituuksien keskiarvo huitelee kahdessa ja puolessa tunnissa. Herää kysymys, että arvostaako kukaan Hollywoodissa oikeasti elokuvia.
En ole eilisen teeren poika. Tietysti elokuvat ovat taiteen ja viihteen risteyksessä, jossa niillä on tulospaineita. Olisi naiivia nähdä elokuvateollisuus pelkän taiteellisen integriteetin linssin läpi. Elokuvien tekeminen maksaa, joten taiteilijat joutuvat tasapainoilemaan oman äänensä ja markkinoiden asettamien odotusten ja paineiden välillä. On täysin oma taiteenlajinsa löytää itsestään ne puolet, jotka puhuttelevat universaalilla tasolla katsojia. Myös Oscar-gaala joutuu itse olemaan tässä ristipaineessa, koska se haluaisi juhlia vuoden parhaita elokuvia, mutta kuinka tehdä se viihdyttävästi?
Tähän asti se on tapahtunut jostain syystä kunnioituksen hinnalla.
Toisaalta rikkaita ja menestyneitä miljonäärejä pitää ja saakin piikitellä, mutta tässä mennään taas siihen, mikä on henkilökohtaisen ja julkisen elämän raja (krhmm, Chris Rock ja Will Smith), ja ketkä ”pääsevät” tekemään unelma-ammattiaan polkuhinnalla (alipalkatut ja ylityöllistetyt tietokonetehostehikipajat).
Toivoisinkin tänä vuonna näkeväni Oscar-gaalassa samanlaista ”urheiluhenkeä”, jota voisi odottaa olympialaisilta.
Ajan käytöllisesti näyttelijät ovat tähän asti saaneet kaikista eniten tilaa ja aikaa gaalassa, mikä johtunee tv-lähetyksen kaupallisuuden ehdoista. Tunnistamme näyttelijöitä paremmin kuin ohjaajia – pukusuunnittelijoista, erikoistehostevastaavista tai leikkaajista puhumattakaan – joten luonnollisesti kamera haluaa ottaa lähikuvaa näyttelijöistä ja tarjota heille mahdollisuuden antaa mieltäylentävä kiitospuhe.
Samaa aikaa ei voida tarjota kaikille, koska muuten Oscar-gaalan pituus venyisi aivan kohtuuttomaksi – kuten joinain vuosina on käynytkin. Jos äänisuunnittelija Matti Meikäläinen on antamassa liian pitkää puhetta, orkesteri alkaa soittaa päälle ja mennään suoraan mainoskatkolle.
Kaikki eivät näin ollen ole yhden vertaisia tilaisuudessa, koska tähdet myyvät eri tavalla kuin tavan tallaajat.
Joka tapauksessa ajalliset määreet ja pituudet tuntuvat olevan aikamoinen läpitunkeva punainen lanka Oscar-gaalassa.
Mutta kuinka suu sitten pannaan? Mitä tästä kaikesta pitäisi olla mieltä?
Kuten tästä on voinut päätellä, meillä on Oscar-gaalan kanssa pienoinen viha-rakkaussuhde päällä. Mutta ehkä tämä kaikki märehtiminen vie energiaa itse asialta: itse elokuvista puhumiselta ja rakkaudesta taiteenlajia kohtaan.
Sinällään näissä asioissa ei ole helppoja vastauksia.
Oscar-gaala on täysin inhimillisten ihmisten järjestämä, rakentama ja ylläpitämä instituutio, mikä tarkoittaa, että se ei ole täydellinen, saati objektiivinen.
Moni täysin ansaitseva ammattilainen on jätetty ilman palkintoja tai tunnustus on tullut aivan liian myöhään tai väärästä asiasta.
Hollywood on aina ollut hypen ja ”seuraavaa hittiä” etsivä koneisto, mikä on tarkoittanut sitä, että historiallisia museoita tai vastaavia laitoksia ei Los Angelesin auringosta löydy. On varsin kuvaavaa, että Yhdysvaltain elokuva-akatemia rakensi oman museonsa vasta hiljattain: The Academy Museum of Motion Picture avattiin yleisölle syyskuussa 2021.
Aionko silti katsoa Oscar-gaalan tänä vuonna? Todennäköisesti.
Aikookohan tänä vuonna toista kertaa Oscareita juontava Conan O’Brien vitsailla James Cameronin kustannuksellaja Avatar: Fire & Ash –elokuvan pituudesta?
Todennäköisesti.
Mutta viime vuosi oli niin hämmästyttävän hyvä vuosi elokuvien suhteen, etten voi tehdä muuta kuin hymyillä. Menivätpä palkinnot mihin osoitteeseen tahansa, mikään ei estä minua nauttimasta juuri niistä elokuvista, joista pidän.
Ville Vuorio – Leffahamsteri