Pääkirjoitus Episodi 5/2013
1980-luvun alussa ei Mainostelevisiolla ollut omaa kanavaa, vaan se vuokrasi lähetysaikaa YLE:ltä. Kun Yhdysvalloissa vuonna 1978 syntynyt tv-sarja Dallas vuonna 1981 oli tulossa Suomen televisioon, siitä nousi hirveä hulabaloo.
Suomessa elettiin Neuvostoliiton pelossa henkisen hyssyttelyn ilmapiirissä. Kaikki ulkopuolinen oli pelottavaa, ja varsinkaan viatonta amerikkalaista viihdettä ei ollut olemassakaan. Sehän oli kaikilta osin alistettu sikäläisen imperialistisen riistohallinnon kapitalistiseksi propagandaksi ja siksi mielellään kansalaisten suojelemiseksi kiellettävä.
Nykyään Suomi on monella tavalla erilainen paikka, mutta vanhat kunnon Kekkoslovakian ajat palasivat mieleen joitakin Olympos on valloitettu -arvioita lukiessa. Se kun on niiden perusteella mitä tympeintä, naurettavinta ja jopa vastenmielisintä isänmaallista pullistelua. Lähinnä ilmeisesti hölmön viihdyttävässä rymistelyssä hulmuavan Yhdysvaltojen lipun käytön vuoksi.
Jos lähdetään tästä yksittäistapauksesta, niin kun hyökkäyksen kohteena ovat amerikkalaiset symbolit, maan hallinnon keskus ja itse valtionjohtaja, niin olisihan se nyt ihme, jos lopussa ei pidettäisi hurmioituneita puheita ja liputettaisi status quon palauttamisen johdosta! Yleisessä mielessä on outoa, ettei yhdysvaltalaisessa viihteessä saisi näkyä yhdysvaltalainen mentaliteetti.
Vaikka Hollywood-elokuvat leviävät kaikkialle maailmaan ja ne tarvitsevat ulkomaisia katsojia kannattaakseen, ne ovat ensisijaisesti amerikkalaisille tehtyjä. Jos elokuvan lipputuloista puolet tulee maailmalta, niin se on kymmenien pienten Euroopassa ja Aasiassa sijaitsevien markkinoiden puroista muodostunutta tuloa. Puolet on tullut kotimarkkinoilta. Miksi ihmeessä amerikkalaisten elokuvien siis pitäisi teeskennellä olevansa jotain muuta kuin mitä ovat?
Kyllä, amerikkalaiset eivät tunnu olevan kiinnostuneita omien rajojensa ulkopuolisesta maailmasta. Kyllä, he vaikuttavat omahyväisiltä ja itsekeskeisiltä – mitä pitäisi ajatella kansakunnasta, joka kutsuu omaa kansallista urheiluliigaansa termillä World Series? Amerikkalaisista elokuvista nauttiminen ei tarkoita, että maan arvot tulisi omaksua tai edes hyväksyä. Olisi silti ymmärrettävä, että kansalliset symbolit ja käsitys omasta maasta maailman parhaana ovat syvälle amerikkalaisten psyykeen iskostettuja. Elokuvia arvioidessa olisi mietittävä millaisesta kulttuurista ne tulevat. Jenkkilippu ei liehu elokuvassa siksi, että sillä halutaan ärsyttää muita. Se on yksinkertainen ja vahva kerronnan väline elokuvan tärkeimmälle yleisölle, piste.
Isänmaallinen röyhistely jenkkileffoissa huvittaa välillä itseänikin, mutta toisaalta se myös tavallaan surettaa. Kyynisessä ja postmodernin ironisessa Suomessa ei tunnu olevan kansaa yhdistäviä positiivisia symboleita, jotka saisivat sydämen läikähtelemään edes murto-osaa siitä, mitä amerikkalainen tuntee omaa lippuaan katsoessaan.
Meidän ei tarvitse kunnioittaa amerikkalaisuuden symboleita, eikä meidän tarvitse edes pitää amerikkalaisista. Mutta olisi paikallaan kunnioittaa sitä, että muilla ihmisillä on muita arvoja kuin meillä. Oman lipun arvostaminen on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin toisen kansan symbolin käristäminen.
Jos imperialistiskapitalistista hapatusta kohtaan tuntemaansa närkästystä haluaa purkaa, niin voisiko maaliksi ottaa tapaukset, joissa amerikkalaisten elokuvien arvot on kritiikittä nielaistu? Jostain kumman syystä suomalaisetkin elokuvat tuntuvat kuitenkin vain saavan lisäarvoa siitä, että niihin on vihdoin ja viimein saatu ”suuren maailman meininkiä”.
Jouni Vikman
päätoimittaja