Pääkirjoitus 6/2014
Hyvien elokuvien katsominen on aina hauskaa, ja vähintään yhtä mukavaa on intoilla niistä samanmielisen kaverin kanssa. Kävellessäni takaisin toimistolle onnistuneesta hirviötoimintaelokuvasta Godzilla höpötimme kokemuksesta yhtä lailla nauttineen kollegan kanssa, kuinka hienoa on katsella, kun asiat menevät rikki.
Yksi ”mutta” meillä kummallakin silti oli, sillä kumpikin totesi lähes yhteen ääneen: ”3D siinä kyllä oli ihan turha”. Olimme yhtä mieltä siitä, että alkutekstien jälkeistä sekunnin mittaista kaunista tuhkasadetta lukuunottamatta kolmiulotteisuus ei lisännyt elokuvaan paljon mitään erikoista.
Viime aikoina samaa on saanut hokea melkein kaikkien 3D-elokuvien yhteydessä, ja olisi helppo sanoa, että Suomessa on jo kyllästytty kyseiseen visuaaliseen kikkailuun. Niin pitkälle ei kuitenkaan voi mennä, sillä täälläkin iso osa yleisöstä tuntee menettävänsä jotain, jos menee katsomaan 3D:nä mainostetun elokuva 2D-näytökseen. Siitä tulee tunne, että näkee jotain vähemmän, vaikka kyseessä on yksi ja sama elokuva.
Mutta jos edes osa porukasta alkaa kyllästyä 3D:hen ja suurinta osaa elokuvista ei edes kuvata kolmiulotteisina vaan ne konvertoidaan jälkituotannossa, niin miksi 3D-leffoja edelleen tehdään? Vastaus löytyy toisesta tuoreesta toimintaelokuvasta. Ei ole sattumaa, että X-Men: Days of Future Past -elokuvassa oikein erikseen mainitaan, että jotkut tuhokuvat ovat Moskovasta ja mutanttien viimeisen taiston vuoret sijaitsevat Kiinassa.
Venäjä ja Kiina ovat jo valtavia ja edelleen kasvavia elokuvamarkkinoita. Vaikka elokuva floppaisi kaikkialla muualla, mutta menestyisi kyseisillä markkinoilla, se olisi hitti. Sekä Venäjälle että Kiinaan rakennetaan nousevan elintason ansiosta yhä uusia ja uusia multiplex-teattereita prameampaa elämää kaipaavien kansalaisten huvitukseksi. Ne kilpailevat toistensa kanssa teknisessä näyttävyydessä, ja tällä hetkellä se tarkoittaa 3D:tä.
Vaikka Kiina rajoittaa maahan saapuvaa länsimaista tuotantoa, on kiistaton tosiasia, että sinne ja Venäjälle uppoaa niin paljon 3D-kamaa kuin vain ehditään tehdä. Ja niin kauan kuin niiden kansalaiset arvostavat sitä, myös me muut saamme siitä nauttia.
3D ei ole ainut elokuvateollisuuden rahavirtoja kansainvälisillä markkinoilla ohjaileva tekijä. Yhdysvalloissa on jo jonkin aikaa tunnustettu latinoväestön merkitys elokuvayleisöinä, ja siellä on alettu tehdä suoraan kyseiselle kohderyhmälle suunnattua viihdettä. Samalla on avattu ovet Etelä- ja Väli-Amerikan vaurastuvien kuluttajien lompakoille. Tavallaan yksi elokuvallinen ympyrä sulkeutuu. Kuvattiinhan jo äänielokuvan alkuaikoina elokuvia samoissa lavasteissa usealla eri kielellä. Esimerkiksi vuoden 1931 Dracula on espanjankielisenä versiona paljon eläväisempi kuin tunnetumpi teatraalinen englanninkielinen versio.
Jouni Vikman
Päätoimittaja