Kymmenettä – ja viimeistä – elokuvaansa muhitteleva Quentin Tarantino päätti vihdoin laittaa neljännen elokuvansa laajempaan levitykseen muodossa, jota elokuvan fanit ovat pitkään kuolanneet.
Kill Bill: The Whole Bloody Affair nivoo yhteen alun perin kahdessa osassa (Vol. I ja Vol. II) julkaistun elokuvan, jossa Uma Thurmanin näyttelemä Morsian lähtee samuraimiekkansa kanssa veriselle kostoretkelle.
Ja kyllä, Kill Bill lasketaan yhdeksi elokuvaksi.
Tarantino aikoi alun perinkin Kill Billin yhdeksi pitkäksi elokuvaksi, mutta Miramax-pomot (keitä en nyt nimeltä mainitse) vaativat leffan pilkkomisen teatterilevitystä varten.
Nyt kun Tarantino sai elokuvan oikeudet itselleen, hän päätti laittaa Kill Billin levitykseen alkuperäisessä muodossa.
Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun The Whole Bloody Affair on ollut esillä. Ohjaaja on pitänyt satunnaisesti erikoisnäytöksiä, mutta tätä herkkua on ollut tarjolla vain harvoille ja valituille rapakon toisella puolella. Se, että nyt me täällä Suomessakin saamme nauttia tästä, oli itselleni ainakin suuri yllätys ja ilon uutinen!
Onko The Whole Bloody Affair nyt se definitiivinen tapa katsoa elokuva?
Tämä on hyvä kysymys, mutten tiedä, olenko puolueellisena oikea henkilö vastaamaan tähän kysymykseen.
Tarantinon elokuva nyt lähtökohtaisestikin jakaa vahvasti mielipiteitä, eikä se avaudu jokaiselle. En usko, että neljä ja puolituntinen versio avaa kenellekään ovia nirvanaan, jos Kill Bill ei alun perinkään ole kolahtanut. Katsojalla on nimittäin oltava vahva toleranssi sekä veriselle ultraväkivaltaiselle mässäilylle että pop-kulttuurimaisesti pohdiskelevammalle suhdesopalle.
Ensimmäisen ja jälkimmäisen puoliskon väliset erot ovat niin rajut, etten tiedä montaakaan fania, joka täysin varauksettomasti rakastaisi molempia osia. Toisia ärsyttää äärimmäinen, wuxia-genrestäkin ammentava epärealistinen verellä mässäily, kun taas toiset eivät pääse sisälle toisen osan hitaasti avautuvaan western-draamaan.
Kill Bill saattaa jopa saman kohtauksen sisällä yhdistellä dramaattisesti banaalin kauheutta ja mustaa huumoria aivan varoittamatta. Mutta se on varmaa, että Tarantino osaa hyödyntää väkivaltaa voimakkaana tehokeinona.
Neljännessä elokuvassaan Tarantino myös uskaltautui toden teolla ensimmäistä kertaa seuraamaan myös esteettisiä perversioitaan, mikä tarkoitti selkeitä visuaalisia muutoksia saman teoksen sisällä. Kuvat vaihtuvat mustavalkoisesta värilliseen, värimäärittelykin heittelee tunnelman tai esikuvan mukaan ja kuvasuhdekin saattaa muuttua varoittamatta. Ohjaaja jatkoi Death Proof -elokuvassa vielä tätä samaa leikittelevää mentaliteettia, mutta sitä seuraavissa teoksissa se alkoi olla jo hieman hillitympää.
Myös juonen kronologian pirstaloiminen voi aiheuttaa monille päänvaivaa, mutta mielestäni se on vain yksi Kill Billin hienoista piirteistä.
Mutta suurin ero alkuperäisten kahden osan julkaisujen ja The Whole Bloody Affairin välillä sijoittuu Vol. I ja Vol. II saumaan.
Vol. I päättyy tarinalliseen cliffhangeriin, jossa katsojalle paljastuu Morsiamen lapsen olevan elossa. Paljastuksen tarkoituksena on toimia katsojan mielenkiintoa lisäävänä tekijänä, koska luonnollisesti juonipaljastus mutkistaa koston mahdollisia kuvioita. Mutta tarinallisesti cliffhanger ei vaikuta varsinaiseen tarinaan juuri mitenkään. Tämä johtaa siihen ongelmaan, että Vol. II Morsian saa itse tietää lapsensa elossaolosta vasta elokuvan viimeisessä luvussa, joten katsojan ja päähahmon tiedoissa on aikamoinen epäsuhta.
The Whole Bloody Affairissa myös Vol. II:n alussa nähty ”kertausosio” loistaa poissaolollaan.
Tarinaan tehtyjä muutoksia ja lisäyksiä olivat kokonaan värillinen Sinisten lehtien talon välienselvittely ja O-Ren Ishiin animetaustatarinassa oli yksi lisäkohtaus. Tähän veriseen pakettiin oli kiedottuna myös muutama uusi kuvakulma, mutta muita isoja muutoksia ei ollut.
Itse näin Kill Bill: The Whole Bloody Affairin Helsingin Gilda Lasipalatsissa, jossa elokuva esitettiin Tarantinon itsensä suosimalta, 70 mm -filmikopiolta. Tietääkseni elokuva on vasten Tarantinon omaa tahtoa tulossa myös digitaaliseen levitykseen sekä elokuvateattereihin että (fyysiseksi?) kotijulkaisuksi.
Kuten edellä totesin, ymmärrän, että kaikkia Kill Bill ei puhuttele, mutta ymmärrän myös sen, jos ohjaaja itse aiheuttaa ristiriitaisia tuntemuksia esimerkiksi viimeaikaisilla, näyttelijä Paul Danoon liittyvillä kommenteillaan. Ikään kuin tämä samainen ohjaaja, joka haluaa tehdä vain 10 elokuvaa kattavan filmografian juuri sen takia, ettei hänestä tulisi todellisuudesta irtautunutta kalkkista, joka ei osaa lopettaa ajoissa, ei osaisi soveltaa tätä samaa ajattelutapaa muille elämänsä osa-alueille.
Tästä huolimatta olen itse valmis seisomaan Kill Bill -puolestapuhujana aina vaadittaessa.
Toivon, että mahdollisimman moni pääsisi pinnallisista seikoista irti ja näkisi Kill Billin hienouden, joka pilkistää elokuvasta pastissin ja vavahduttavan väkivallan alta.
Esimerkiksi omassa Helsingin Sanomien kommentissaan Tero Kartastenpää koki 275-minuutin keston ja kostotematiikan pahimmillaan puuduttavana.
Hullun Kill Billistä ei tee pelkästään se, miten estottomasti ja uskaliaasti se yhdistelee eri genrejä ja tyylilajeja, mutta miten inhimilliseltä Tarantino saa kaiken lopulta tuntumaan. Kostotarinassa on viitteitä 70-luvun eksploitaatio-, samurai-, kung fu ja wuxia -mättöön, jota yhdistellään western– ja trailer park trash –kuvastoon ja edelleen täysin tuoreelta tuntuvaan ihmissuhde- ja perhedraamaan.
Kukaan ei ole Kill Billin jälkeen tehnyt samanlaista kostotarinaa.
John Wick kävi lähellä, mutta pian kadotti kaikki inhimilliset rippeensä. Jatko-osissa elokuvasarja kadotti emotionaalisen resonanssinsa rikollisen alamaailman rakentamiselle ja entistä monimutkaisemmille toimintakohtauksille.
Kill Billin rakenne on suunniteltu upeasti siinä mielessä, että Tarantino kuljettaa katsojaa luontevasti ajasta ja paikasta toiseen, mutta tarinan punainen lanka ja teema pysyy äärimmäisen kirkkaana. Valikoiva tarinankerronta toimii tietynlaisesta psykologisesta logiikasta käsin, jos sitä tarkastelee Morsiamen psyykeen kautta: hän kokee vääryyden, joka puskee kaiken muun mielestä.
Pian elokuvan alun jälkeen koston vyyhti ja sen taustat alkavat valkenemaan katsojalle, kun Morsiamen persoona alkaa saada pahimman selviytymis- ja kostomoodin aktivoitumisen jälkeen harmaan sävyjä.
Elokuva tunnetusti alkaa maassa makaavasta verisestä Morsiamesta, joka saa Billin aseesta kuulan kalloon.
Mutta mitä ihmettä?
Miksi heti alkutekstien jälkeen olemmekin Kalifornian Pasadenassa tappelemassa Vernita Greenin (Vivica A. Fox) luona? Miksi Tarantino teki tällaisen valinnan, koska välittömästi tämän jälkeen palaammekin kaksi askelta taaksepäin aikaan, jolloin Morsian makasi koomassa?
Tarantino halusi heti traumaattisen intron jälkeen hypätä suoraan toiminnan pariin, mutta tulkintani mukaan hän alustaa elokuvan kantavaa, perheen ja koston teemaa. Morsiamen kostoretki ei ole niin mustavalkoinen kuin hän haluaa alussa myöntää tai mitä katsojina ehkä odotamme. Kill Billin väkivalta on nopeaa, veristä ja räjähtävää, mutta aika pysähtyy jälkipyykissä: Nikki, Vernitan lapsi, todistaa äitinsä murhan.
Koston tyydytys – johon meiltä puuttuu tässä elokuvan vaiheessa jopa itse konteksti! – viedään katsojalta hienovaraisesti pois, kun näemme nuoren ja viattoman tytön katsomassa kuollutta äitiään.
Kostolla on seurauksensa, vaikka se olisi miten oikeutettu ja tyydyttävästi paketoitu. Jos olisimme edenneet Morsiamen listan mukaisessa kronologiassa, Vernita olisi ollut vasta O-Ren Ishiin (paljon tyydyttävämmän) verisen kamppailun jälkeen.
Kronologian pilkkomisen avulla Tarantino pystyy pelkän itseisarvoisen pakan sekoittamisen sijaan pitämään tarinan liikkellä, mutta myös valitsemaan mihin katsoja kiinnittää huomionsa.
Olen nähnyt Kill Billin jo useamman kerran vuosien saatossa, mutta tällä kertaa The Whole Bloody Affair tarjosi itselleni uuden temaattisen alatekstin, jota en ollut aiemmin pannut merkille. Ehkä viimeaikaisilla Epstein-uutisoinneilla on vaikutusta asiaan, mutta panin merkille, että Tarantino vihjaillen rakentaa tarinaa Billin alaistensa manipulaatiotaktiikoista ja –käytännöistä, joita joku voisi jopa kutsua grooming-termillä.
Quentin Tarantino on aiemmissakin ja myöhemmissäkin elokuvissa jättänyt tiettyjä asioita paljastamatta tai sanomatta. Olipa kyse sitten Pulp Fictionissa nähdyn salkun sisällöstä tai Hateful Eightin Lincolnin kirjeestä, käsikirjoittaja-ohjaaja ei aina välttämättä hiero kaikkia vastauksia katsojalleen.
Käytännössä Kill Bill ei lainkaan paljasta, miten Bill ja hänen ”myrkkykäärmeensä” toimivat tai minkälaiset suhteet heillä on toisiinsa. Mutta tiedämme, että veljeään Buddia lukuun ottamatta Bill ”hurmaa” suojattinsa, jotka ovat kaikki häntä selvästi nuorempia, naissukupuolta edustavia henkilöitä. Lopputeksteissä Billin lisänimenä komeilee selvällä englannikielellä ”Snake Charmer”, suomeksi käärmeenlumooja.
Elokuvan alussa kasvottomana preesensinä pysyttelevä Bill ja hänen koplansa on selvästi kieroutunut viittaus suosittuun Charlien enkelit -tv-sarjaan.
Tarinan edetessä paljastuu, että Billin heikkous on blondit, joita samassa tiimissä on kaksi: Morsian alias Beatrix Kiddo ja Elle Driver (Daryl Hannah). Heidän välisestä kylmästä suhtautumisestaan toisiaan kohtaan voisi kuvitella, että Elle ja Beatrix ovat selvästi käyneet jonkinlaista valtataistelua Billin kiintymyksestä.
Billin kaltaiset taitavat manipulaattorit ja psykopaatit osaavat käyttää hyväkseen omaa valta-asemaansa ja heitä ympäröiviä ihmisiä, mutta tarvittaessa eivät karta väkivaltaisia keinoja omien tavoitteiden saavuttamiseksi tai oman asemansa varmistamiseksi.
Viimeisenä pysäkkinä Billin luokse Morsian vierailee Esteban Vihaon (tuplaroolin tekevä Michael Parks) luona. Vihao on isättömänä kasvaneelle Billille isähahmo ja esikuva. Estebanin luona vierailu tuntui aina ennen turhalta, tarinaa hidastavalta pysähdykseltä. Nyt tälla katselukerralla tajusin Tarantinon tarjoavan katsojalle kurkistuksen rikolliseen alamaailmaan ja sen toimintamekanismeihin.
Beatrixin kertojaääni osaa kuvailla katsojalle, miten Esteban Vihao pyörittää rikollista organisaatiotaan parittajan roolista käsin: hänen omistamien prostitoitujen äpärät muodostavat hänen valtansa selkärangan. Morsiamen ja parittajan vuorovaikutuksesta käy ilmi, miten väkivaltainen maailma on irtaannuttanut Estebanin täysin ihmisarvosta ja toisten koskemattomuudesta. Tämä käy selväksi 80-vuotiaan parittajan kommenttina, ettei hän olisi vihassaan ampunut Beatrixiä.
Esteban olisi ”vain” viiltänyt hänen kasvonsa, ja hetkeä tämän jälkeen näemme Beatrixiä muistuttavan blondin, jolla on pahan näköinen viiltoarpi kasvoissaan.
Tästä voi päätellä kaksi asiaa: Bill on ollut aidosti rakastunut Beatrixiin, koska hän on kokenut aidosti tulleensa loukatuksi. Tämä kertoisi siitä, ettei Bill ole (ainakaan vielä) samankaltainen kylmän viileästi laskelmoiva rikollispomo kuin Esteban.
Kill Bill paljastuu tästä näkökulmasta tarinaksi Billin epäonnistumisesta omassa käärmeenlumoojan (manipulaattorin) roolissaan, koska hän käytännössä ”lumoutui” itse omasta alaisestaan. Beatrixin ja Billin välillä tuntui olleen jotain, mitä Billin ja muiden välillä ei koskaan aikaisemmin ollut. Tämä voi olla myös yksi painava syy sille, ettei Bill voi ”antaa” Beatrixia toiselle miehelle – pelko ja kateus siitä, että Beatrix voisi olla onnellinen ilman häntä, mutta hän ei?
Näin ollen Tarantino sivuaa maskuliinista surua, turhautumista ja vihaa, joka liian helposti johtaa väkivaltaisiin tekoihin, joilla on liian vakavat seuraukset.
Yleinen tapa kostofilmeissä on se, että päähenkilöiden rakkaat ihmiset tapetaan ja näin ollen heitä ikään kuin purkitetaan motivaatioksi sankarin matkaa varten (tälle on oma englanninkielinen termi: fridge stuffing, jääkaapin täyte).
Kill Bill kuitenkin sekoittaa tätä perinteistä kliseetä Beatrixin ja Billin dynamiikalla, joka valottuu katsojalle elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla. Beatrix ei voinut antaa lastaan Billille, joten hänen oli tehtävä paettava lapsensa tulevaisuuden tähden.
Billin tehtävänä oli etsiä ja kerryttää palkkatappajien ryhmäänsä hurmatuilla, tappavilla naisilla. Jälkimmäisessä puoliskossa näemme Beatrixin ja Billin matkalla Pai Mein (Gordon Liu) luo, jolloin Beatrix on selvästi rakastunut Billiin. Huilua soittava Bill on yhtä aikaa sekä itse käärmeenlumooja että viittaus David Carradinen itsensä esittämään, legendaariseen Kung Fu -tv-sarjan rooliin.
Kill Bill edustaa todellista eskapismia Epstein-paljastusten jälkeiseen aikaan sillä, miten paljon toimijuutta Beatrixilla on. Hän on palkkatappajana äärimmäisen kykenevä selviytymään eri tilanteista ja matkustamaan ympäri maailmaa kohteidensa perässä. Beatrix ei ole avuton, mutta hän ei ole myöskään liian voittamaton supersankari, jolla olisi moraalinen yliote ja oikeutus kostoretkellään.
Kill Bill on Tarantinon rakkauden osoitus monelle eri elokuvaviihteen haaralle, että en voi olla ihailematta sitä.
Valitettavasti The Whole Bloody Affair ei ollut aivan pelkkää elokuvataiteen iloa ja riemua, koska se tarjoili myös suureksi yllätyksekseni pitkien lopputekstien jälkeen Lost Chapter: Yuki’s Revenge -nimisen lyhytanimaation.
Moni katsoja missasi tämän täysin lähtiessään näytöksestä ennen kuin valot olivat syttyneet. Mielestäni he eivät kuitenkaan menettäneet paljoa.
Tämä ”kadonnut luku” sijoittuu Sinisten lehtien talon välienselvittelyn jälkeen, kun O-Ren Ishiin henkivartijana toimineen Gogon Yugi-sisko lähtee hakemaan kostoa ja seuraa Morsianta Japanista Los Angelesiin.
Pakko kyllä sanoa, että tämä lyhytelokuva Kill Billin lopussa hämmensi suuresti. Ensinnäkin kyseessä oli Unreal-pelimoottorilla animaatio, joka sisälsi outoja viittauksia Fortnite-peliin.
Yuki’s Revengessä Yuki ja Morsian ammuskelevat ja räjäyttelevät pitkin ja poikin lähiötä, mutta tarinallisesti ja kuvastollisesti se ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta. Itse asiassa lyhytelokuvaa katsoessani tajusin, miten vähän Kill Billissä edes ammutaan aseilla! Koko elokuva on periaatteessa jatkuvaa kung fu -ilottelua veitsi- tai käsikähmällä.
Mukavahan se on nähdä ”puuttuva osa” tarinaa, mutta totta puhuakseni tuo pätkä olisi voitu jättää ainiaaksi unholaan.
Jos pakaralihakset kestävät 4,5 tunnin mittaisen elokuvamaratonin, voin suositella katsastamaan Kill Bill: The Whole Bloody Affairin tarjoaman elämyksenelokuvateattereissa. Kill Billin kaltaiset viihde-elokuvat on tehty nautittavaksi teatterissa muiden ihmisten kanssa – ja Tarantino tietää tämän itsekin. Oli hauska seurata muiden reaktioita ja yleisön elämistä elokuvan mukana.
Fyysinen filmiformaatti tarjosi itselleni mieluisan, yhteen saksitun katselukokemuksen, jossa vartin mittainen vessatauko osui ja upposi kuin Hattori Hanzon samuraimiekka kalloon. Vessajonossa oli ilo kuunnella kanssakatselijoideni kommentteja siitä, miten tämänkaltaisia elokuvia ei kukaan enää tee.
Pohdin jälkikäteen vain, onko kukaan muu koskaan edes tehnytkään?
Tarantino on oman makunsa mukaan elokuvia tehtaileva ohjaaja, ja hänen makunsa jakaa mielipiteitä, mutta hänen elokuvansa silti puhututtavat ja menestyvät. Kun joku pystyy samalla tasolla tekemään täysin rinnoin elokuvia, joista itse nauttii, ja joista muut nauttivat, on vaatimuksenakin luotto tuohon makuun.
Kukaan ei tee elokuvia Quentin Tarantinon tavalla – niin hyvässä kuin pahassa.
Ville Vuorio – Leffahamsteri