Raportti Venetsian elokuvajuhlilta – osa 1

Ihmisillä on yleensä jonkinlainen ennalta määritelty mielikuva kun mainitaan Venetsia: lukuisia kanavia upeine gondoleineen, San Marcon suuri aukio täynnä niin turisteja ja puluja; vanhanaikaisia lumoavia rakennuksia, jotka kelluvat veden päällä. Kaupunkia pidetään myöskin romantiikan lemmenpesänä, jopa Pariisin suurimpana kilpailijana. Venetsia kuitenkin saa uuden ulottavuuden joka toinen vuosi elo–syyskuun aikaan, kun La Biennale järjestetään.

La Biennale on taiteen juhlaa. Tuolloin Venetsiassa järjestetään tanssiesityksiä, taidenäyttelyitä ja konsertteja roppakaupalla. Regettakin sattuu osumaan juuri oikeaan aikaan – syyskuun ensimmäisenä – jolloin veneet lipuvat yhdessä Suurta Kanaalia pitkin kaiken juhlinnan ytimessä. La Biennalen tähti on kuitenkin Venetsian kansainvälinen elokuvafestivaali. Sen maine ei riipu siitä, että Venetsian elokuvafestivaali on maailman vanhin, vaan pikemminkin syystä, että Venetsia avaa syksyn festivaalikauden ja samalla tuo esiin niin sanottuja prestige-elokuvia – eli Oscareita ja muita palkintoja tavoittelevia teoksia.

Avajaispäivänä saavuin aikaisin Palazzo del Casinòon, jossa festivaalin päätoimistot sijaitsevat. Noudettuani passin upottauduin oitis elokuvien katselemiseen. Ensimmäisenä vuorossa oli festivaalin avajaiselokuva ja todennäköisesti odotetuin filmi: Alfonso Cuarónin Gravity. Teos seuraa astronauttiyksikköä, ensikertalaista tohtori Ryan Stonea (Sandra Bullock) ja veteraani Matt Kowalskia (George Clooney), joiden tehtävänä on korjata mekaaninen häiriö avaruudessa. Pian kuitenkin alkaa ilmaantua komplikaatioita, ja rutiinimissiosta tuleekin ennakoitua vaikeampi Apollo 13:n tyyliin. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt niin pulssia kohottavan leffan.

Täyteen pakatun pressikonferenssin jälkeen jatkoin matkaa tutustumalla pariin Miu Miun muotipainotteiseen lyhäriin, jotka näytettiin ennen turkkilaista perhedraamaa Köksüz (Nobody’s Home, ohjaaja Deniz Akçay). Kulttuuri, perhesiteet ja paikalleen juuttuminen toimivat vahvoina viesteinä tässä muuten suhteellisen keskinkertaisessa, Izmiriin sijoittuvassa elokuvassa. Näyttelijäsuoritukset kyllä vakuuttivat, etenkin Lale Basar perheen äitinä.

Ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Katsellessa ympärilleni huomasin punaisen maton täydessä iskussa: Gravityn näyttelijäkaarti ja tekijät kiersivät jakelemassa nimikirjoituksia ja poseerasivat niin lehdistölle kuin faneille. Sellaista ei näe joka päivä. Tutkin ohjelmistoa ja päätin spontaanisti mennä katsomaan espanjalaista elokuvaa Tres bodas de más (ohjaaja Javier Ruiz Caldera).

Tarina on tuttu, romanttinen komedia kun on kyseessä: tuore sinkku Ruth (Inma Cuesta) saa samanaikaisesti kutsun kolmen exän häihin. Luonnollisesti hän ei halua osallistua, mutta kun uusi harjoittelijakollega huomauttaa miten hieno mahdollisuus tämä on näyttää entisille poikaystäville kuinka onnistunut ja onnellinen Ruth nykyään on, taipuu neidon mieli. Niin alkaa parivaljakon road trip hauskoine käänteineen. Espanjalaiseen tapaan leffa on värikäs, lämmin ja energinen. Vaikka kyseessä ei ole maailman hauskin tai paras romanttinen komedia, ihan mukavasta leffasta on kyse.

Kelasin päivän tapahtumia päässäni Vaporetto-vesibussissa matkalla kohti Giudeccaa, missä hostelini sijaitsee. Vaikka ensimmäinen päivä on päättynyt, festivaali on vasta aluillaan.

Sean Ryan

Kirjoittaja on Episodin avustaja.