Ratkeaako WandaVisionin mysteeri? Lue tämä analyysi ennen kuin katsot kauden päätösjakson

Analyysi WandaVisionin mysteeritarinankerronnasta ennen kauden päätösjaksoa. Varoitus! Sisältää juonipaljastuksia.

Keskityn tässä tekstissä WandaVisionin tarkasteluun mysteerisarjana. Käsittelen sarjan rakentamaa mysteeriä, sen hahmoja ja kuinka sarja yritti paljastuksiensa myötä vastata mysteerinsä herättämiin kysymyksiin – ja kuinka sarja kokonaisuudessaan epäonnistuu näissä seikoissa.

Kritiikkini ja tarkasteluni kohdentuu sarjan yhteen osa-alueeseen – sen keskusmysteeriin. Kritiikkini ei tarkoita, että sarja olisi täysin epäonnistunut myös sen muilla osa-alueilla. Päätösosan jälkeen käsittelen koko sarjaa vielä laajemmasta näkökulmasta. En myöskään ”lyttää” tai kritisoi sarjaa, koska vihaan sitä. Annan kriittisen puheenvuoroni, jotta sinulle, rakas lukija, syntyisi kuva mysteeritarinankerronnan periaatteista. Periaatteet eivät ole sääntöjä, eli niitä ei ole pakko noudattaa, mutta niiden ymmärtäminen auttaa hahmottamaan ja arvioimaan, miksi toinen mysteeri toimii tehokkaammin kuin toinen.

TIETO LISÄÄ TUSKAA

Perimmäinen totuus tulee tässä: 

Mysteerin rakentaminen ja esittäminen tyydyttävästi on haastavaa. 

Se on pirun vaikeaa, ja jos joku yrittää sanoa muuta, niin hän yrittää myydä jotain.

Vaikeudet juontuvat siitä, että mysteeritarinan kertomisessa tulisi ottaa tarinan ja juonen näkökulmien lisäksi huomioon seuraavat seikat: 

Mitä yleisö tietää? Mitä he odottavat? Kuinka haluan ohjata yleisön tietoa ja odotuksia?

Lisäksi pitää ottaa huomioon ja rakentaa mysteeritarinan juonta eteenpäin ajava keskuskysymys.

Esimerkiksi murhamysteereissä tämä kysymys on usein ”kuka on murhaaja?”. Kysymys ajaa päähenkilöä eteenpäin vastausten etsimisessä, usein inhimillisten kykyjen rajoille tai hulluuden partaalle. Mysteerin ominaispiirteenä on, että vastauksia etsivä ja haluava päähenkilö ja katsoja tietävät yhtä paljon. Mysteerin salat paljastuvat katsojalle samaan aikaan kuin päähenkilölle.

Kaikista kriittisintä mysteerijuonen kuljetuksen kannalta on tiedon jakaminen juonen avulla. 

Jos katsoja tietää saman kuin hahmo, meidän on helppo seurata tarinan kuljetusta. Voimme hahmon avulla päästä johtopäätöksiin ja loppupäätelmiin samanaikaisesti. 

Tieto voi kuitenkin olla jakautunut epätasaisesti. 

Joskus hahmot tietävät enemmän kuin katsoja. Sama informaatio on esitetty sekä meille että hahmolle, mutta hahmo ei päästä katsojaa johtopäätöksiinsä sisälle, vaan kaikki on niin sanotusti etsivähahmon pään sisällä. Tällöin joko osaamme päätellä itse kaiken tai odotamme tarinan loppuratkaisua. Esimerkiksi Agatha Christien dekkaritarinat usein antavat katsojalle samat tiedot, mitä tarinan etsivä saa, mutta saamme vasta lopussa loppupäätelmän, kun kaikki epäillyt ovat klassisesti samassa huoneessa ja kuuntelevat, mitä todella tapahtui.

Joskus taas katsoja tietää enemmän kuin hahmo, mutta tällöin kyse ei ole enää mysteeristä, vaan jännäristä. Esimerkiksi Jonathan Demmen ohjaama, loistava Uhrilampaat on jännäri, koska katsojalle ei ole epäselvää, kuka murhaaja on. Kun Clarice Sterling (Jodie Foster) soittaa ovikelloa ja Buffalo Bill (Ted Levine) avaa oven, tunnistamme murhaajan, mutta FBI-agentti ei tiedä hänen identiteettiään. Kuten Alfred Hitchcock kuvailee vastaavaa tilannetta, että me katsojina tiedämme pöydän alla tikittävän aikapommin ajastimen käyvän vähiin, mutta hahmo ei tiedä siitä mitään. Jännitämme, mitä päähahmolle tapahtuu. Meneekö hän ansaan? Onko hän tarpeeksi fiksu selvitäkseen?

Esimerkiksi Rian Johnsonin Knives Out – veitset esiin -elokuva hyödyntää sekä mysteerin että jännärin keinoja punoen alussa epäluotettavien ja itsekkäiden hahmogallerian, joista kuka tahansa voi olla murhaaja, kunnes tarinan keskivaiheilla paljastuu, että kyseessä ei ollutkaan murha, vaan vahinko. Katsoja jännittää hyväntahtoisen hoitajan puolesta, jotta häntä ei syytettäisi väärin perustein vanhan kirjailijan surmasta. Lopussa paljastuu, että kyse oli kuin olikin murhan yrityksestä. 

Jos tarinan mysteeri on oikein rakennettu, tiedon jakamisen myötä on mahdollista muuttaa käsitystämme mysteerin luonteesta. Saamme uutta tietoa, joka muuttaa ja muovaa ymmärrystämme juonen suunnasta. Tätä paljastuksen myötä muuttunutta tilannetta kutsutaan juonen käänteeksi. Tällöin usein sekä katsoja että päähahmo joutuvat muuttamaan suhtautumistaan.

Mitä tietoa katsojalle annetaan ja missä vaiheessa on ehdottoman kriittistä, koska tiedon avulla voidaan ohjata katsojan käsityksiä siitä, minkälaista tarinaa hän on katsomassa.

WANDAVISIONIN ONGELMAT

Tiedän, että monet fanit seuraavat Marvelin elokuvauniversumin tapahtumia piilotettujen easter eggien silmällä pitäen. Tällainen pinnallinen vihjailu on itselleni vain kuorrute kakun päällä, koska se ei välttämättä kosketa tarinan tekstiä suoraan, eli mitä tarinassa tapahtuu, kuinka sitä kuljetetaan jne. 

Kaikki tulevaisuuteen liittyvät odotukset on aina kytkettävä mysteeritarinassa siihen, mitä tietoa tarina esittää ja paljastaa. 

Jos Reed Richards tai itse Magneto eivät esiinny seuraavassa jaksossa, niin en koe voivani katsojana pettyä, koska häntä ei ole suoraan nimetty missään vaiheessa sarjan aikana. Tekijät voivat vetää kaniinin hatusta, mutta jos alustusta ei ole tehty, niin odotukset lunastuksen suhteen on pidettävä realistisina.

Easter eggit ja vihjailut cameo-rooleista eivät ole syy siihen, miksi WandaVision ei täytä toimivan mysteerin kriteerejä, mutta halusin nostaa ne esille heti alussa. Ymmärrän, miksi tähän universumiin liittyvät tarinat nostavat paljon teoretisointia ja hypoteeseja tulevista käänteistä. MCU:n elokuvat tuntuvat aina lykkäävän ja lykkäävän asioita eteenpäin, koska jotain kiinnostavaa on tapahtumassa joskus tulevaisuudessa, seuraavassa elokuvassa tai seuraavassa jaksossa. 

Miksi teos ei voi keskittyä tähän hetkeen ja tehdä asiansa hyvin?

WandaVision ei ole hyvin rakennettu mysteerisarjan, koska kaikista tärkeimpänä sarjalta puuttuu yksi selkeä ja ymmärrettävä keskuskysymys, joka vie juonta eteenpäin. 

Tämä kävi ilmi toiseksi viimeisestä jaksosta.

Tietysti sarjassa oli meitä katsojia kiinnostava keskuskysymys. Mutta kun sarja ei itse heti alussa lähtenyt selvittämään omaa mysteeriään (miksi Wanda ja Vision ovat mustavalkoisessa tilannekomediassa?) fanien oli pakko tehdä omat tulkintansa. 

Ehkä Wanda tykkäsi vanhoista tilannekomediasarjoista ja nyt hän on luonut itselleen vaihtoehtoisen todellisuuden selvitäkseen Visionin menettämisestä?

Arvasimme oikein. Sarjan toiseksi viimeisessä jaksossa Aiemmin tapahtunutta tämä kaikki esiteltiin meille Wandan elämän takaumien kautta. 

Sen sijaan, että meille katsojille olisi heti alussa esitelty tämä tieto ja olisimme voineet olla samalla sivulla päätelmiemme kanssa, WandaVision päätti jättää tämän tiedon isoksi paljastukseksi toiseksi viimeiseen jaksoon.

Mutta onko kyse paljastuksesta tai juonen käänteestä, jos tämä oli jo heti alussa pääteltävissä?

Ei oikeastaan. Kyse on ainoastaan juonen, tai jopa tarkemmin sanottuna päähenkilön motivaation vahvistuksesta.

Kysymys kuuluukin, miksi sarja halusi pimittää tiedon katsojilta?

Tämä on osa niin sanottua mysteerilaatikkotarinankerrontaa, jonka on lanseerannut muuan J.J. Abrams. Lyhyesti sanottuna tämän kaltaisessa tarinankerronnassa katsoja tiputetaan keskelle tapahtumia, jolloin katsojilla on halu saada tietää vastauksia tarinan molempiin suuntiin. Toisin sanoen, haluamme tietää, keitä hahmot ovat, miten he päätyivät tähän tilanteeseen ja kuinka tässä tulee käymään. Katsoja jätetään siis arvuuttelemaan, mistä oikeasti on kyse, sitä mukaa kun mysteeriä avataan. 

Mysteerilaatikon tavoitteena on jättää katsoja arvuuttelemaan, jotta katsoja palaa saman sarjan ääreen viikko toisensa jälkeen.

Aivan kuten WandaVision teki.

Tekijät luulivat, että näin rakennetaan mysteeri.

Enkä voi syyttää heitä. Lost -tv-sarjan luojana tunnetun Abramsin tarinankerrontafilosofiaa nähdään edelleen tv-sarjojen parissa, josta ovat esimerkkinä Westworld, The Leftovers ja The Good Place. Abrams on itse hyödyntänyt sitä omien elokuviensa parissa – usein huonoin tuloksin. Kuuluisimpana esimerkkinä on Tähtien sota –jatko-osatrilogian aloittanut The Force Awakens.

Monet kirjoittajat luulevat, että kiinnostava tarina luodaan verhoamalla tarina ja sen hahmot täydelliseen mysteerin viittaan. Tämä ei pidä paikkaansa. Sen sijaan, että WandaVision olisi paljastanut katsojalle perusasetelmansa heti alussa, nyt se vain pyrki hämmentämään ja hämärtämään päähenkilöiden todelliset motivaatiot. Kun hahmon tai useamman hahmon motivaation hämärtää, niin sarjan seuraaminen vaikeutuu.

Katsojilla tulee aina olla jokin konteksti, johon voi tarttua alussa. Konteksti voi aina muuttua uusien käänteiden ja uuden tiedon myötä, mutta pohjalla pitää olla jonkinlainen todellisuus.

Hahmojen motivaatioiden kautta pääsemme sarjan mysteerin esittämisen kannalta kriittisimpään ongelmaan: näkökulmaan. Päähenkilön kautta katsoja saa aina näkökulman, jonka kautta tarinan mysteeri rakentuu. 

WandaVisionissa on useampi keskeinen hahmo, joiden kautta tarinaa seurataan, mutta tämä tuo ongelman mysteerin esittämiseen. Kokska kuka on sarjan varsinainen päähenkilö? Ketä minun pitäisi katsojana eniten kannustaa eteenpäin? Kenen näkökulmasta tätä tarinaa kerrotaan?

Wanda on ollut tähän asti sarjan jaksoissa eniten esillä, mutta hän on ollut alusta asti vastahakoinen selvittämään WestView:n mysteeriä, koska hän on siitä vastuussa. Wanda haluaa vain elää rauhassa omassa vaihtoehtoisessa todellisuudessaan. Hän ei sovellu mysteerin selvittäjäksi, koska hän tietää olevansa vastuussa rinnakkaistodellisuudesta. Hänellä ei ole kysymyksiä, joihin haluaisi vastauksia.

Vision on Wandan jälkeen seuraavaksi tärkein sivuhahmo WestView:n vaihtoehtotodellisuudessa, ja hän on erittäin vahva kandidaatti etsiväksi. Visionillä olisi ollut paras näkökulma koko sarjaan. 

Wandan sijaan Vision on aktiivisesti pyrkinyt selvittämään WestView:n mysteeriä – vaikkakin liian myöhään. Vision alkoi tutkia WestView:tä vasta sen jälkeen, kun jo katsojina tiesimme, mistä on kyse. Visionin tutkimukset Halloween -teemajaksossa tuntuivat turhalta, koska tiesimme, mikä kaupungin asukkaita vaivaa. Vision toimi askeleen meistä jäljessä, mutta ajatelkaa, jos koko sarja olisi ottanut painopisteekseen Visionin näkökulman.

Vision tiesi sarjan alussa saman verran kuin yleisö, koska hahmo ei muista mitään ajastaan tai elämästään ennen lähiöelämää, toisin kuin Wanda. Jos tekijät olisivat lukinneet meidät Visionin näkökulmaan heti alusta asti, olisimme voineet saada oikean mysteerisarjan, jossa olisi voitu hyödyntää myös muita näkökulmia.

Visionin lisäksi Monica Rambeau on ollut heti esittelynsä jälkeen perinteinen etsivähahmo. Monica asetettiin katsojien ankkuriksi WestViewn ulkopuolelle, SWORDin operaatioon, ymmärtämään Wandan rinnakkaistodellisuutta. Hänen ”tempautuminen” Wandan sarjan sisälle olisi voitu hoitaa tehokkaammin.

Monican etsivän luonteesta huolimatta koen, että suurin osa sarjasta on mennyt Monican osalta hukkaan. Hänen hahmoaan ei ole tuotu tarpeeksi esille. En ymmärtänyt, mikä motivoi Monicaa. Pystyin päättelemään, mitä sarjan juoni häneltä vaatii Wandan suhteen, mutta hahmon sisäinen elämä on jäänyt vakavasti paitsioon. Monican osuus tarinassa alkoi hyvin, koska näimme hänen kokeman kaaoksen ja menetyksen, mutta tämä kaikki jäi sittemmin sivuseikaksi. Monica on toiminut vain ”haluan auttaa Wandaa” -mantralla. 

Tiedän mitä hän haluaa, mutta miksi hän haluaa, on avainkysymys, jos haluamme jännittää hahmon puolesta. Tarinankerronnassa on jotain vikaa, jos hahmon motivaatiota joudutaan selittämään tai selitetään vasta, kun hän tekemässä jotain. Monica asetti itsensä vaaraan ja puski itsensä Wandan luoman muurin läpi, mutta miksi? Miksi riskeerata oma henkensä? Saimme vasta samassa hetkessä kuulla kannustavia sanoja Captain Marvel -elokuvasta. 

Miksi hahmon motivaatiota ei voitu avata aiemmin? Jos joku tekee jotain tyhmää, niin haluaisin ymmärtää tekoa jo heti kun mahdollista.

Vielä viimeisenä hahmokavalkadissamme on koominen tutkijasivuhahmo Darcy. Kat Denningsin esittämä hahmo on sarjan ajan toiminut esimerkkinä edellä mainitsemani tiedon jakamisen vaikutuksesta draamaan (eli mitä hahmot tietävät ja mitä katsoja tietää).

Tämä on seikka, jota en voi ohittaa WandaVisionin kohdalla jo pelkästään sarjan genren perusteella.

Vaikuttaa siltä, että hahmot tietävät asioita, joita he eivät voi tietää. Esimerkiksi Darcy kuvailee Visionille Avengers: Infinity Warin lopputapahtumat yllättävän tarkasti ja vain jaksoa aiemmin Monica kertoi yksityiskohtia Endgamessa käydystä taistelusta Thanosta vastaan. 

Tiedän, että nämä taistelut ovat käänteentekeviä Marvelin elokuvauniversumissa, mutta miten hahmot voivat olla noin perillä faktoista, joita he eivät itse olleet todistamassa? Onko Marvelin hahmoilla Disney+ -palvelu, josta he voivat vuokrata Avengers-filmatisointeja? 

Vitsi vitsi.

Emme voi jännittää hahmojen puolesta, jos emme tiedä, mitä he tietävät. Ja hahmot tietävät kaiken, niin mitä tilaa jätetään draamalle, kun kaikki ovat oikeassa? Yleensä draamaa syntyy inhimillisistä väärinkäsityksistä ja näin poispäin.

Mutta tämä on sivuseikka, joka hiukan häiritsi sarjassa. Isoin seikka on vasta käsittelemättä.

Puhutaanpa seuraavaksi Agatha Harknessista.

WESTVIEWN NOIDAT

Wandan iloinen naapuri ja aina valmis lastenvahti Agnes (Kathryn Hahn) paljastui seitsemännen jakson lopussa Agatha Harkness -nimiseksi noidaksi, joka on ”kaiken takana”.

Kunnes seuraava jakso paljasti, että hän – hetkinen – ei ollutkaan kaiken takana?

Minun oli oikeasti katsottava seitsemännen jakson lopetus uudestaan, koska ymmärsin Agathan olleen isompi taustavaikuttaja ja voima Wandan illuusion takana. Mutta tämän sijaan toiseksi viimeisessä jaksossa näytettiin Wandan surutyö, kun rinnakkaistodellisuus rakentuu.

Joten, öh, mitä?

Agatha saa tunnusmusiikin, jossa hänet näytetään olevan ”kaiken takana”, mutta ”kaiken takana” tarkoittaa ainoastaan sitä, että hän yritti sabotoida Wandan todellisuutta. 

Tämän olisi pitänyt olla aivan selkeä asia, mutta minulta meni hetki aikaa tajuta, mistä Agathassa on kyse.

Tämä vain todistaa, että WandaVision ei osaa käyttää paljastuksia. Tämä ei ole mielipide, vaan fakta. 

Agathan motiivina oli saada selville Wandan voimien salaisuus. Agatha heitti kapuloita rattaisiin Sparky -koiran kuolemalla, Wandan Pietro-veljen henkiin herättämisellä ja istumalla Moderni perhe –tyylisen mockumentaryn haastattelijan tuolilla. 

Eli onko Agatha ollut WandaVisionin eri ajanjaksojen ja tilannekomediasarjojen kehittymisen taustalla? Tämä jäi vielä epäselväksi, mutta ehkä se selviää ensi jaksossa.

Agatha on voimanjanoinen noita ja muuta en hänestä tiedäkään, koska sarja sortuu Agathan osalta samanlaiseen epäselvään hahmotelmaan hahmon motivaation suhteen, kuin mitä Monican tapauksessa. Se, mitä Agatha haluaa, on selvä, mutta miksi jätetään taas katsojan pääteltäväksi.

Ongelma Agathan paljastumisessa ja vastausten hakemisessa on, että Wandan voiman syy tai luonne, ei ole ollut missään vaiheessa sarjan keskuskysymyksenä. Toiseksi viimeisen jakson lopussa, kaikkien Wandan muistojen läpikäymisen jälkeen Agatha toteaa…

Huom! Juonipaljastuksia!

Wandan olevan Purppuranoita ja Wandan magian olevan ”kaaos magiaa”.

Sarja esitti tämän suurena paljastuksena, mutta totta puhuakseni en oikeastaan osannut suhtautua tähän paljastukseen millään tavalla. 

Koska tiesin sen jo alussa. Tiesin Marvelin elokuvia seuranneena, että Wanda on sarjakuvista tutulta supersankarinimeltään Purppuranoita (eng. Scarlet Witch), mutta tämän enempää en tiedä hänen magiastaan tai voimistaan. 

Paljastus ei muovannut käsitystäni Wandasta millään tavalla. Onko tämä iso asia, koska MCU:ssa ei ole ollut virallisesti magiaa? Kaikki on ollut aiemmin – Thorin sanojen mukaan – kehittynyttä teknologiaa?

Se, että tämän tiedon piti toimia suurena paljastuksena, ei toimi, koska paljastuksella ei ole mitään kontekstia. 

Jos Wanda olisi itse sanonut olevansa Purppuranoita à la Tony Stark elokuvan Iron Man lopussa, tämä olisi voinut olla hahmon kehityskaaren askel. Huomio tulee hahmon ulkopuolelta, joten se on vain tietoa.

Ei. Se on pikemminkin vahvistus sille, mitä olemme jo aiemmin tienneet.

MYSTEERIN EI TARVITSE OLLA ”VAIN” MYSTEERI

Kuten alussa totesin, mysteerin rakentaminen ja esittäminen tyydyttävästi on haastavaa – etenkin jos kyse on muustakin kuin vain vihjailusta.

WandaVisionin epäonnistuminen mysteerinä ei välttämättä tarkoita, että sarja olisi täysin epäonnistunut, tai että sillä ei olisi hyviä puolia.

Ei. Tämä tarkoittaa vain sarjan tekijöiden ymmärtäneen mysteerin periaatteet, mysteeritarinan kertomisen ja juonenkuljettamisen väärin.

Tässä vaiheessa on hyvä tuoda esiin, että kaikkia mysteerejä – etenkin murhamysteerejä – voi lähestyä siten, että tarina ei varsinaisesti kerro tai käsittele vastauksen löytämistä. Sen sijaan tarina voi kertoa siitä, minkä mysteeri nostaa pintaan. 

Esimerkiksi David Fincherin Zodiac ja Bong Joon-hon Memories of Murder kuuluvat tähän kategoriaan. 

Molemmat elokuvat kuvaavat halua löytää vastauksia. 

Lisäksi ne inhimillistävät rikostutkinnan prosesseja. Rikosten selvittäminen on paljon inhimillisempää työtä kuin mitä viihteellisemmät rikossarjat antavat ymmärtää. Inhimillisiä virheitä sattuu, asioita unohtuu ja yhteistyö tai kommunikointi viranomaisten kesken on sotkuista puuhaa. Ihmisten kiinnostus on myös karu, koska aika ja maailma kulkevat eteenpäin löytyi syyllinen tai ei.

Fincherin ja Joon-hon elokuvat esittävät meille tarinat, joissa päähenkilöt ovat valmiita tekemään mitä tahansa löytääkseen oikean vastauksen. Joon-ho menee teoksessaan jopa niin pitkälle, että olemme valmiita mielessämme lavastamaan ja tuomitsemaan syyttömän, vain jotta saisimme vastauksen ja mielenrauhan tietoisuuttamme kutittavaan kysymykseen.

Samalla mysteerien esiin tuoma epävarmuus toimii metaforana omalle elämällemme. Emmekö mekin halua aina varmuuden, oli kyse mistä tahansa tiedosta? Emmekö odota, että joku tarjoaa meille lopullisen vastauksen? 

Kuinka monta kertaa olet suuttunut elokuvalle, jos se ei ole vastannut kaikkiin kysymyksiisi? Miksi haluamme fiktiivisen tarinan lopussa vastaukset, vaikka tosielämässä niitä meille harvoin tarjotaan?

VIIMEISET SANAT ENNEN LOPUN ALKUA

Mysteerit kiehtovat meitä katsojina, koska ne antavat mahdollisuuden loogiseen päättelyyn ja pulmanratkaisuun. Ne antavat tilaa älylliselle tarkastelulle, vaikka kaikissa tarinoissa kaikista tärkein on tunne. 

Käyn tämän läpi, koska näin lopun häämöttäessä en usko WandaVisionin onnistuneen olemaan älyllisesti kovin hyvä, edes välttävä mysteerisarja. Toisaalta en vielä halua sanoa, että sen olisi pitänyt olla tyylipuhdas mysteerisarja, koska sarja voi olla enemmän kuin mysteerinsä.

WandaVisionin keskeisenä teemana on edelleen surutyö, traumojen lävistämä traaginen hahmo, Wanda. Hän menetti aluksi kodin ja vanhempansa, sitten veljensä ja lopuksi itselleen rakkaan kyborgimiehen. Nämä tragediat ovat johtaneet Wandan siihen pisteeseen, että hän on valmis elämään jopa valetodellisuudessa, jonka hän verhoaa rakastamiensa tilannekomedioiden verholla. Wanda haluaa vain elää onnellisesti elämänsä loppuun asti rakastamansa tekoälystä syntyneen, vibraniumista tehdyn koneen kanssa.

WandaVision voi vielä paljastua viime metreillä taidokkaaksi tutkielmaksi surusta ja menetyksestä – ja niiden käsittelystä.

Mutta jotenkin uskon, että tulemme näkemään kauden päätösjaksossa vain tuttua ja turvallista supersankaritoimintaa – mäiskettä ja mähinää isoilla ja värikkäillä tehosteilla.

Ja ehkä kaupan päälle joku fanien suosikkihahmoista voisi tulla tekemään visiitin. 

Olemmehan kiltisti jaksaneet katsella ja ihmetellä sarjan kummallisuuksia.

Pitäähän meidät katsojina palkita edes jotenkin.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on lappeenrantalainen, elokuvia hamstraava jyrsijä, joka ihmettelee tarinankerronnan mysteerejä – etenkin J.J. Abramsin mysteerilaatikoita – aina kun ehtii.