Stranger Thingsin uusin kausi on koko sarjan paras – Mutta mitä se kertoo?

LeffaHamsteri pohtii Netflixin menestyssarjan antia.

Jatko-osat nojaavat ja rakentuvat edellä nähdylle ja koetulle. 

Mielestäni on aina lähtökohtaisesti outoa kehua jatko-osia alkuperäisiä teoksia paremmiksi, kun ne jatkavat samaa tarinaa. Tietysti on poikkeuksiakin. Jotkut elokuvasarjat toimivat pikemminkin yksittäisinä episodeina kuin selkeänä tarinajatkumona. Esimerkiksi George Millerin Mad Max- ja Sergio Leonen Dollari -trilogian elokuvat toimivat tällä periaatteella.

Jatko-osien laadullinen menestys johtuu tietysti useasta eri seikasta, mutta nähdäkseni monen alkuperäistä paremmaksi havaitun jatko-osan kohdalla on kyse seuraavanlaisesta tapahtumasarjasta:

Alkuperäinen teos menestyy yli odotusten, mutta tekijä (tai tekijätiimi) ei kiirehdi tarinan jatkamisen kanssa. Menestys tarjoaa kaksi asiaa: aikalisän ja suuremmat resurssit. Aikalisä antaa aikaa nauttia menestyksestä ja samalla mahdollisuuden pohtia, mikä alkuperäisessä toimi ja missä voidaan parantaa. Kun jatko-osan visio on selvä, se myös usein päästään toteuttamaan resurssien lisääntymisen myötä.

Mielestäni elokuvahistorian kehutuimmat jatko-osat ovat kutakuinkin käyneet läpi saman kaavan: Kummisetä II, Terminator 2 – tuomionpäivä ja Imperiumin vastaisku ovat kaikki tuotettu ajan, riittävien resurssien ja selkeän vision kanssa. Tietysti myös monet muut seikat vaikuttavat lopputulokseen, joten tämä on karkea yleistys.

Vaarana jatko-osan suhteen on sekä sokea vanhan toistaminen että omasta menestyksestä sokaistuminen. Kaikki haluavat kehua onnistujaa ja menestyjä haluaa täysin omiin vaistoihinsa ja taitoihinsa. Menestystarinat saattavat päätyä vain toistamaan itseään, jolloin lopputuloksena on kopio alkuperäisestä. Kopiolla yritetään pitää menestyksen liekki yllä, mutta yleisö vaistoaa tässä vaiheessa, jos tekijä (tai tekijätiimi) ei tiedä, mitä hän (tai he) on tekemässä.

HBO-sarja True Detectiven ensimmäinen tuotantokausi huimasi kaikki ja sarjan luojasta Nic Pizzolatto tuli hetkessä todella kuuma nimi käsikirjoittajien parissa. Sarjan toinen tuotantokausi oli kuitenkin monelle suuri pettymys. Päällisin puolin kakkoskausi onnistui kopioimaan alkuperäisen sarjan tunnelman hyvin, mutta käsikirjoitus ei yltänyt alkuperäisen tasolle. Nopealla aikataululla toteutettu kokonaisuus mursi heti toisella kierroksella uutuussarjan selän. Onneksi sarjan kolmas kausi petrasi huomattavasti, mutta aika oli jo ajanut siitä ohi.

Stranger Things

Netflixin tuottama ja Dufferin veljesten luoma Stranger Things on eräällä tavalla Netflixin oma True Detective. Ensimmäinen kausi nousi heti katsojamenestykseksi ja Pizzolatton eksistentiaalista rikosdraamaa suuremmaksi popkulttuurisensaatioksi. Stranger Things on pohjimmiltaan myös mysteeri, vaikkakin yliluonnollisilla aineksilla varusteltu ja kasarinostalgiassa uppopaistettu sellainen. 

Kun ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi kesällä 2016, kaikki puhuivat siitä. Tietysti Netflix aikoi tuottaa tarinalle jatkoa, koska oli kysyntää.

Sarjan ehdottomiin vahvuuksiin kuuluu Dufferin veljesten rakkaus samoihin asioihin, joista me kaikki pidämme. Stranger Things on rakkaudella koottu lempibändiesi parhaat palat -hittikasetti, jonka voi laittaa kannettavaan Walkman-soittimeen, ja sen ansiosta tunnet heti olosi kotoisaksi. 

Stephen Kingin yliluonnollisten kauhutarinoiden (muun muassa Carrie ja Firestarter – tulessa syntynyt), Steven Spielbergin ohjaamien ja Amblin Entertainment -tuotantoyhtiön kautta tuottamien blockbuster-elokuvien sekä John Carpenterin syntetisaattorisoundtrackien kopioiminen ei ole kaikista pahin ratkaisu menestyksen reseptin etsinnässä. Myös visuaalisesti Stranger Things on moitteeton. Sarja onnistui heti kättelyssä 80-luvulta kopioidun estetiikan toisintamisessa (tai periaatteessa miltä ”kasari” näyttää modernin kuvakäsittelyn ja filmifilttereiden jälkeen). 

Tarina on käytännössä täysin ulkoa opitun kaavan mukainen, jossa nuorten poikien on autettava eksynyttä tyttöä Yhdysvaltojen salaisen tutkimusjaoston tiedemiehiltä ja agenteilta. Mukana on tietysti huolestunut äiti ja menneisyytensä kanssa kamppaileva poliisipäällikkö. Sivujuonet kruunaa teiniromanssi-kolmiodraama naapurin oudon pojan, pilalle hemmotellun hurmurin ja hyväksyntää kaipaavan tytön välillä, jotka kaikki sotkeutuvat tavalla tai toisella samaan soppaan.

Painotan, että näissä pikkukaupungin arkkityypeissä ei ole mitään vikaa. Stranger Things vain unohti kertoa tarinansa hahmojen kautta tai minkäänlaista sisäistä logiikkaa ylläpitäen.

En tarkoita tässä logiikalla mitään matemaattista kaavaa, joka määrittelee kunkin hahmon toimintatavat ja psykologiat tai miten kohtauksen tulisi toimia. Kyse on tämän sijaan sarjan sisäisestä logiikasta eli siitä, mitä tietoa sarja tarjoaa henkilöistä, kohtauksista ja niiden kontekstista. 

Sarja on luonnollisesti viihdesarja, joten se ei ota itseään liian vakavasti. Pääosassa oleva nörttiporukka tekee jatkuvasti villejä päätelmiä (jotka osuvat lopulta oikeaan) käyttämällä Dungeons & Dragons -pelistä lainattuja termejä ja nimiä. Tämä on osa sarjan vetovoimaa. Hyväksyn tämänkaltaiset villit kortit osana sarjan todellisuutta, koska se on mekanismi, jolla sarjan juoni saadaan pidettyä liikkeessä ja pikkupojat sarjan keskiössä ratkomassa mysteereitä.

Mutta minua hämmentävät sarjan monet muut juonikeskeiset ratkaisut, jotka missä tahansa muussa sarjassa herättäisivät katsojissa vastalauseita. 

Esimerkiksi eräässä ensimmäisen tuotantokauden kohtauksessa kiusaajat uhkaavat satuttaa nörttiporukan jäsentä, ellei toinen jäsen hyppää kielekkeeltä louhoksen pohjalle muodostuneeseen vesialtaaseen. Kohtaus on niin melodramaattisen ylivedetty hahmojen motivaatioiden suhteen, etten pääse siitä yli. Aikoivatko koulukiusaajat oikeasti tappaa? He uhkailevat veitsellä ja yksi hahmoista on jo valmis hyppäämään louhoksen pohjalle kuolemaansa ystävänsä puolesta. 

Tämä on hyvä esimerkki juonilähtöisestä kirjoittamisesta. Kohtaus on periaatteessa olemassa vain sitä varten, että Eleven (Millie Bobbie Brown) voi tulla pelastamaan nörttipojat kiusaajien kynsistä supervoimillaan. Katsojaa manipuloiva kohtaus luottaa siihen, että tunnistamme kohtauksen kasariesikuvasta (tässä tapauksessa Kingin tarinaan perustuva Stand By Me – viimeinen kesä) ja emme kyseenalaista sitä.

Ensimmäisen kauden aikana on valitettavasti myös monia muita näkökulmia ja kohtauksia, joissa kirjoittajat ovat olleet ajattelemattomia.

Hopper (David Harbour) murtautuu salaiseen tutkimuskeskukseen kaksi kertaa täysin samalla taktiikalla. Kadonneen pojan epäuskoinen ja huolestunut Joyce-äiti (Winona Ryder) pysyy koko sarjan ajan yksi ulotteisena hahmona (sama pätee valitettavasti muihin naishahmoihin) – moni ehti jo ensimmäisen kauden aikana väsyä hänen jatkuvaan hysteriaansa. Nancy (Natalia Dyer) löytää metsästä rinnakkaistodellisuuteen johtavan portin ja päättää käyttää sitä, vaikka hänellä ei ole tietoa, mikä reikä puussa oikein on. Elevenillä on erikoiskykyjä, mutta niiden kytkös rinnakkaistodellisuudesta tulleeseen hirviöön jäi todella epäselväksi.

Ensimmäinen tuotantokausi sisältää toistoa, kuluneita kauhuelokuvakliseitä ja yksittäisiä hetkiä, jotka eivät tue kokonaisuutta.

Mutta silti katsojat rakastivat sitä! 

Tämä vain osoittaa, että pelkästään hyvällä maulla on mahdollista hurmata yleisö – eikä siinä välttämättä ole mitään vikaa.

Paras tähän asti

Hyppään nyt suoraan neljännen tuotantokauden ensin ilmestyneeseen puolikkaaseen (toinen puolikas julkaistiin tänään). Pidin neljännestä kaudesta tähän asti eniten, koska tuntui siltä kuin Dufferin veljekset kertoisivat oikeaa tarinaa, joka sisältää yhtenäisen teeman.

Sanottakoon vielä sen verran toisesta ja kolmannesta kaudesta, että koin ne erittäin keskinkertaisiksi. Ne toistivat samaa vanhaa ensimmäisestä kaudesta tuttua kaavaa. Hahmojen välinen draama ei vain toiminut ja tarina otti silloin tällöin outoja sivuaskeleita (Elevenin omat seikkailut).

Neljännellä kaudella esitellään täysin uusi Hawkinsin kaupungin rinnakkaistodellisuudesta tuleva uhka: Unien kautta uhrejaan murhaava hirviömutantti nimeltään Freddy Krueg– anteeksi, krhm, Vecna.

Edelliset kaudet ottivat reilulla kädellä 70- ja 80-luvun esikuvistaan mallia aina Alienista Poltergeistiin ja Terminatoriin. Vecna on kuitenkin häpeilemättömän selkeä Freddy Krueger -kopio. Dufferit ovat vain ottaneet omalta unien valtiaaltaan tavaramerkillä suojatut vaatevarusteet ja veitsikynnet pois.

Kopio tai ei, tekijät onnistuivat vihdoin rakentamaan kunnollisen mysteerin neljännen kauden pääpahiksen ympärille. 

Mysteeritarinankerronnassa on kyse katsojan huomion ja käsityksen ohjaamisessa. Tarinan on esiteltävä kaikki mysteerin osat katsojalle, mutta käsitys kokonaisuudesta muuttuu aina uuden tiedon valossa. Esimerkiksi WandaVision ei tarjonnut mitään vaihtoehtoista selitystä omalle keskusmysteerilleen, joten fanien oli helppo arvailla lopputuloksesta. Epäselvyydessä kylpevä mysteeri on vain näennäinen mysteeri. 

Arvasin Elevenin epäilyttävän hoitajan olevan Vecna, mutta en arvannut hänen yhteyttään aiemmin esiteltyyn mielisairaaseen Victor Creeliin (Robert ”oikea Freddy” Englund). Kauden päättänyt paljastusmontaasi Vecnan taustasta oli huikea, ja se avasi lopullisesti Elevenin yhteyden rinnakkaistodellisuuteen.

Hyvän mysteerin lisäksi neljäs tuotantokausi käsitteli traumoja. Vecna pystyi murhaamaan Hawkinsin nuoria hyväksikäyttämällä heidän traumaattisia tapahtumiansa menneisyydestä, jotka ovat jääneet uhreilta käsittelemättä. Maxine (Sadie Sink) pelastuu Vecnan kynsistä musiikin tuoman ilon ja ystäviensä tuen avulla. Elevenin läpikäymä matka omissa muistoissaan myös käsittelee hänen omia traumojaan – ja valheellisia käsityksiä, jotka ympäröivät traumaattista hetkeä Hawkinsin salaisessa laboratoriossa.

Traumojen käsittely on kuitenkin valikoivaa, koska periaatteessa kaikki päähenkilöt ovat sarjan aikana kokeneet traumaattisia hetkiä: Joyce todisti miesystävänsä Bobin (Sean Astin) kuoleman, Will (Noah Schnapp) oli rinnakkaistodellisuudessa vankina ja pahaenteisten näkyjen riivaama monta tuotantokautta ja niin edelleen. Käsikirjoitus voisi tuoda myös sivuhahmojaan ja heidän psyykettään esille. 

Toisaalta neljäs tuotantokausi on edennyt vasta puoleen väliin. Kaikki on mahdollista kauden päätöksen suhteen. Toisaalta toivon yhtä hullua menoa (Hopperin jalan murskaaminen ja paljas jalkainen juoksu lumessa veivät voiton!), mutta samalla haluan punaisen langan säilyvän loppuun asti. 

Pian nähtävä tuotantokauden toinen puolikas toivottavasti jatkaa yhtä laadukkaalla linjalla kuin edeltäjänsä.

Dufferin veljekset ovat vihjanneet, että neljännen kauden jälkeen nähdään vielä viiden tuotantokausi, joka näillä näkymin päättää Stranger Thingsin päätarinan. Jos sarjasta tulee spin-offeja, haluaisi nähdä lisää Steve Harringtonin (Joe Keery) ja Robynin (Maya Hawke) yhteisiä seikkailuja.

Hyvää henkilökemiaa näyttelijöiden välillä ei pidä aliarvostaa sarjan menestyksen aineksena.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri 

Aiheeseen liittyvät jutut