Tämä on toinen osa Andoria käsittelevää analyysiäni. Ensimmäisessä osassa käsittelin kapinaa puoltavien päähenkilöiden Cassian Andorin (Diego Luna) ja senaattori Mon Mothman (Genevieve O’Reilly) tarinoita.
Lue artikkelin ensimmäinen osa tästä linkistä.
Tässä tekstissä sukellan syvälle sarjassa esitetyn galaktisen imperiumin fasistisen sortokoneiston pintakiiltoon ja raadollisuuteen.
Mutta ensin käsittelen pikaisesti Andorin realismia ja uskaltaudun vertaamaan Andoria muihin Tähtien sota –sarjoihin.
Tarinan maadoittaminen
Muistan hyvin The Mandalorianin saamat hehkutukset. Monet sanoivat sarjan palaavan Tähtien sodan juurille, mutta uskon tämän tarkoittaneen vain tuttuuden tunnetta, jota moni kaipasi Tähtien sota -jatko-osatrilogian jäljiltä.
Muistan itse sarjaa katsoessani sen tuntuneen muoviselta, ontolta ja tyhjältä. Tatooine-planeetan “kuuluisaan” kanttiiniin sijoittuva kohtaus oli vain kalmea kopio hikisestä saluunasta ja tunnelmasta, joka nähtiin Tähtien sodassa. Andoriin vertaaminen on epäreilua, mutta The Mandalorian tuntuu siihen verrattuna puoli valmiilta konseptilta tai tarinan ensimmäiseltä luonnokselta.
Andorissa on niin monta inhimillistä hetkeä, jotka eivät saa sarjaa pelkästään hengittämään, vaan myös laulamaan!
Monessa kohtauksessa on yksittäisiä sivuhahmoja, jotka oikeasti vaikuttavat elävän tässä maailmassa. Tuoreimpana esimerkkinä kohtaus, jossa turvallisuusviraston päällystö on tarkistamassa sairaalan turvakameroiden tallenteita. Kameroita operoiva työntekijä mainitsee tuttunsa, jolla on hakemus vetämässä ITV:n työpaikasta. Tämän kaltaiset pienet hetket saavat Andorin tuntumaan asutulta ja eletyltä.
Maailman rakentamisen lisäksi Andor osasi rakentaa jännitteitä, jotka puuttuvat täysin muista Disney-Lucasfilmin tuottamistatv-sarjoista – ja jopa elokuvista!
Kyse ei ole siitä, että faneille tutut hahmot seikkailevat ja pohditaan, kuka on kenenkin kanssa sukua keskenään. Andorissa esiteltiin täysin uusia hahmoja, joiden kohtalosta katsoja ei tiedä mitään – Cassian Andoria, Mon Mothmaa ja muutamaa muuta poikkeusta lukuun ottamatta.
Andorissa on näkyville piilotettuja, fanaattisimmille Tähtien sota -faneille suunnattuja pieniä yllätyksiä, easter eggejä, mutta se ei ole sarjan pääfokus tai raison d’être, olemassaolon syy.
Jedi-ritareiden ja muiden yliluonnollisen voimakkaiden hahmojen poissaolo vain lisää jännitystä, koska normaalit ihmiset eivät ole lasersäteen kestäviä (tai ainakaan he eivät voi väistellä niitä valosapeleiden kanssa).
Andorin realismi ja arkisuustarjoaa tätä kautta painoarvoa alkuperäiselle Tähtien sota -trilogialle. Kapina nojaa niin monen yksilön tekemälle uhraukselle, mikä saattaa unohtua myyttisten Skywalkereiden suvun sankaritarinoissa.
Seuraavaksi sukelletaan imperiumin harjoittamaan fasismiin.
Onnellinen imperiumi
Toisen tuotantokauden alussa selviää, että imperiumin turvallisuusviraston Dedra Meero (Denise Gough) ja epäonninen Preox-Morlanan entinen apulaistarkastaja Syril Karn (Kyle Soller) ovat parisuhteessa ja asuvat kuin onnellinen pariskunta.
”Good for them!” sanoisi jenkki.
Syrilin ja Dedran suhde kuitenkin kuvastaa imperiumin pintakiiltoa; fasismin tarjoaman “järjestyksen” valheellista vetovoimaa.
Voimakastahtoisen, passiivis-aggressiivisesti poikaansa piikittelevän äidin (Kathryn Hunter) siipien alta ponkaiseva Syril saa vastinparinsa määrätietoisen kylmästä Dedrasta. Näennäisestihän Syril ja Dedra ovat oikea imperiumin superpariskunta.
Tätä kuvastaa sarjan kevyempää sisältöä edustava illalliskohtaus, jossa Syrilin äiti saapuu parin luokse vierailulle. Yrmykasvoinen Dedra tarjoaa peilin edessä ensimmäisen (ja viimeisen kerran) sarjassa hymyään, yrittäen tuoda esille vetovoimaansa anoppikokelaalleen.
Tämänkaltaiset pienet hetket tuovat sarjaan sävyjä ja muovaavat hahmoista moniulotteisempia. Tämä on osa Andorin tunnistettavaa identiteettiä, josta mainitsin aiemmassa osassa. Mikä muu Tähtien sota –sarja uskaltaa esittää pää- tai sivuhenkilöitään yhtä arkisesti?
Perhe on pahin -tyyppisestä ja koomisen vaivaannuttavasta illallisesta huolimatta jakson käsikirjoittanut Gilroy tuo pistävän tarkasti esiin imperiumin syvintä olemusta.
Hampaita kiristävien epäaitojen kohteliaisuuksien jälkeen Dedra pudottaa turhat muodollisuudet neuvotellessaan kolmikon välisen vuorovaikutuksen uudelleen. Dedra lupaa anopilleen varmistaa, että Syril on äitiinsä yhteydessä tasaisin väliajoin ja tietyn kiintiön verran joka kuukausi, ja vastineeksi äidin pitää höllentää otettaan pariskunnasta – ja helpottaa heidän elämäänsä.
Kyseinen dialogikohtaus lukeutuu omissa kirjoissani toisen kauden hienoimpiin ja paljastavampiin hetkiin.
Kohtaus on mikrokosmosmainen kuvaus siitä, mitä imperiumi lupaa tarjota: määrätietoista järjestystä ihmisten elämään. Dedra edustaa imperiumia jäntevällä otteellaan ja sanelee ihmissuhteen ehdot anoppikokelaalleen. Ei turhaa lässytystä tai poskille taputtelua.
Lue myös: Uuden Star Wars -sarjan tekijä ei ole mikään fanipoika, ja ehkä se on vain hyvä asia
Vastavuoroisesti Syrilin äidin voi taas nähdä edustavan omalla persoonallaan ja asenteellaan kansantasavallan vanhaa järjestystä. Hänessä on tietynlainen vanhanaikainen patriarkaalisuus, josta käsin hän huomauttaakin pistävään sävyyn Dedran taustasta rikosperheestä huostaanotettuna ja imperiumin kasvatuksesta nauttineena yksilönä.
Syrilin äidin mielestä on varsin traagista, ettei Dedra saanut “äidin rakkautta”.
Äidin rakkaus, tai tarkemmin sanottuna sen puute, on tiettävästi yksi syy sille, miksi imperiumi on ensinnäkään olemassa.
Tähtien sota –esiosatrilogiassa Anakin Skywalker (Hayden Christensen) joutuu kasvamaan jedien opetettavana erossa äidistään, joka jäi Tatooinelle orjuuteen.
Syrilin äiti ei ole täydellinen, mutta hänellä on validi pointti.
Dedra näkee ihmissuhteet vain oman hyödyn kautta – aivan kuten imperiumikin.
Imperiumin kylmä julmuus
Andorin ensimmäinen tuotantokausi esitteli imperiumin vankilajärjestelmän ja sen tarjoaman työvoiman, jota hyödynnetään sotateollisuuden osana.
Monelta saattoi mennä Andorin ensimmäisen tuotantokauden viimeisen jakson lopputekstien jälkeinen kohtaus, jossa näytetään Cassianin ja muiden vankien kasaamien osien käyttötarkoituksen olleen juurikin Kuolemantähden rakentamisessa.
Uusin tuotantokausi aloittaa siitä, miten imperiumin kasaama salainen toimikunta suunnittelee kokonaisen planeetan – ja sen asuttaman populaation – tuhoa.
Imperiumin turvallisuusviraston edustajana Dedra määrätään Ghorman-planeetan työryhmään, jonka perimmäinen tarkoitus on hoitaa imperiumin tavoitteille tärkeitä mineraaleja. Dedran esittämä suunnitelma on sytyttää ja eskaloittaa kapinallistoimintaa planeettaa siinä määrin, että imperiumi joutuu lisäämään olemassaoloaan planeetalla.
Imperiumi kärrää ruutitynnyrin planeetalle ja toivoo, että ghormanilaisten härnääminen räjäyttää sen.
Dedra värvää Syrilin mukaan juoneen käyttäen hyväksi avopuolisonsa imperiumin suuntaan nojaavaa, valheellista idealismia. Syril nimittäin vain uskoo jahtaavansa ja paljastavansa vaarallisia terroristeja – ei osallistuvansa kansamurhaan.
Ghormanin kansanmurhan suunnittelu on määrätietoista, harkitsevaa ja vääjäämätöntä.
Syril soluttautuu ranskalaista vastarintaa muistuttavaan ghormanilaisten kapinaliikkeeseen, mutta Dedran suunnitelmien paljastuessa Syril viimein näkee totuuden. Tutustuessaan vastarintaan hän viimein ymmärtää, että hänen vakoilemansa kapinalliset eivät ole terroristeja, vaan rauhaa kaipaavia siviilejä.
Imperiumin koneistolla on kuitenkin yläote, kuten Dedra kertoo Syrilille valheiden verkon paljastuessa: tämä suunnitelma toteutetaan joka tapauksessa. Kun koko tuhokoneiston järjestelmällinen suunnitelmallisuus suunnataan yhtä kansaa kohtaan, niin miten tuon koneiston tuhovoiman voi pysäyttää? Propagandakoneisto on myllännyt yleisen mielipiteen, joten mikään ei estä planeetan ja sen kansan tuhoa.
Joku antaisi käskyn, jos Dedra ei sitä tekisi. Dedra tai Syril eivät voi kääntää konetta.
Ghormanien kohtalo kulminoituu toisen tuotantokauden kahdeksannessa jaksossa, jossa esitetty kansanmurha vihlaisee syvältä. Väkivalta ei ole kaunista, vaan kaoottista, rumaa ja inhottavaa, mikä on äärimmäisen harvinaista Tähtien sota -elokuvissa.
Imperiumi päätti olla jättämättä mitään sattumanvaraan, joten heidän tarkka-ampujansa hoitavat konfliktin eskaloimisen ampumalla omiaan. Nämä “Mainilan laukaukset” vyöryttävät kuoleman ja tuhon ghormanilaisten niskaan.
Kaiken tuhon ja kauhun keskellä Syril näkee ensimmäistä kertaa, mihin hänen elämänsä valinnat ovat hänet johtaneet. Eksistentiaalisen hetken aikana, oman minäkuvansa tuhoutuessa hän tarrautuu viimeiseen oljenkorteen: Cassian Andoriin.
Cassian päätyy keskelle ghormanilaisten teurastusta yrittäessään salamurhata Dedran. Syril huomaa Cassianin väkijoukon keskellä ja päättää hyökätä tämän kapinallisen kimppuun, joka on hänen mielestään pilannut hänen elämänsä. Kaksikko kamppailee ja Syril saa lopulta Cassianin laseraseen käsiinsä.
Hetken ironiaa alleviivaten Andor kysyy Syrililtä: “Kuka sinä olet?”
Tuo yksinkertainen kysymys on kuvaava ja toimii niin monella tasolla. Ensinnäkin se paljastaa, että Syrilin pakkomielteisyys Cassiania kohtaan on ollut täysin yksipuoleista. Cassian ei edes muista Syriliä Ferrixillä koetusta selkkauksesta ensimmäiseltä tuotantokaudelta.
Syril on vain kasvoton firman mies. Kaiken tuhon keskellä Syril ymmärtää olleensa aina korvattavissa, uhrattavissa.
Samanaikaisesti tässä kysytään, kuka Syril olisi ollut ilman turhautumistaan ja vihaansa. Kuka hän oikeasti on? Miten hänen idealisminsa on johtanut tähän?
Kaikki se viha, jonka Syril on ohjannut Cassianin kaltaisiin “terroristeihin”, on vain hänen oma, itse luotu päänsisäinen illuusionsa, joka on oikeuttanut kaikki hänen tekonsa. Mutta mitä viha merkitsee, jos se ei saa vastakaikua vihan kohteelta? Onko siinä järkeä, jos vastapuoli ei tunnista sitä?
Kysymyksestä tyrmistynyt Syril saa osuman (jälleen kovin ironisesti) ghormanilaisen vastarintaliikkeen väkivallatonta vastarintaa kannustaneen johtohahmon laserista.
Yksi mahdollinen lopputulema tälle juonikuviolle olisi ollut, että fasismin ja vihansa illuusiosta vapautunut Syril liittyisi kapinallisiin taistelemaan imperiumia vastaan. Tämä olisi perinteistä “hyvä mielen” tarinankerrontaa, joka tarjoaisi katsojaa miellyttävän katharsiksen.
Mutta kuten moni muukin asia Andorin kohdalla, tämän sivujuonen päätös oli kuin piste i:n päällä. Syrilin fyysinen kuolema seurasi välittömästi hänen egonsa ja imperiumia ihannoivan identiteetin kuoleman jälkeen.
Viihdettä imperiumista
George Lucasin alkuperäiset Tähtien sota -elokuvat ovat 12-vuotiaille suunnattua viihdettä. Tämä ei ole millään tavalla elokuvia tuomitseva kommentti, vaan yksinkertainen, elokuvien tekstiin ja Lucasin omiin sanoihin perustuva havainto.
Lucasin alkuperäinen trilogiahan on viihdepakettiin kääritty kritiikki Yhdysvaltojen harjoittamaan imperialismiin ja Vietnamin sotaan. Isoa sotakoneistoa hyödyntävä imperiumi häviää lopulta suhteellisen pienelle kapinallisjoukolle, joka käyttää sissitaktiikoita – kuulostaako tutulta?
Tästä pinnan alle kätketystä kommentaarista huolimatta Lucasin elokuvat ovat pääasiassa viihdettä, jotka käyttävät sotaa, fasismia, orjuutta, kiduttamista tai kansanmurhaa juonen rakennuspalikoina ja dramaattisina hetkinä. Elokuvallisina teoksina Tähtien sodat eivät ole ennen Andoria käsitelleet näitä aiheita juonen kannalta oleellista käyttötarkoitusta enempää.
Fasismin ja sen rakenteiden syvempää olemusta ja imperiumin teoista aiheutuvia seurauksia ei ole elokuvan voimin lähdetty sen enempää purkamaan, mikä on ihan ok. Elokuvat saavat olla vain viihdettä!
Mistä tämän eron voi huomata?
Se käy ilmi siitä, miten nämä hetket eivät koskaan aiemmin ole tulleet hauskanpidon tielle. Alkuperäisen Tähtien sota -trilogian kidutuskohtaukset eivät jätä hahmoihin minkäänlaista henkistä jälkeä, toisin kuin Andorissa.
Lisäksi alkuperäinen trilogia ei paneudu imperiumin tekoihin tai luonteeseen, koska Lucas luottaa katsojan ymmärrykseen. Ei hänen tarvitse esittää keskitysleirejä avaruudessa, jotta vähän varttuneempi katsoja ymmärtää, että imperiumissa on kyse avaruusnatseista.
Riittää, että imperiumi esitetän fasistisella ikonografialla koodattuna pahana vastustajana, jonka jopa viisi vuotias ymmärtää. Avaruusnatsien “pahuutta” ei tarvitse sen enempää laadullisesti tai määrällisesti alkaa esittämään.
Andor on ensimmäinen Tähtien sota -saagaan liittyvä sarja, joka suoraan käsittelee ja kommentoi tarinansa dramatisoinnin kautta fasismia, fasistisen hallinnon propagandaa, harjoittamaa epäinhimillistä toimintaa, kuten kidutusta ja kansanmurhaa, avoimesti muutenkin kuin vain tarinan painoarvoa (eli pääasiassa jännittävyyttä ja panoksia) lisäävänä funktiona.
Imperiumi on voimakas vastustaja ja kapinalliset ovat altavastaajia, joita voi helposti kannustaa.
Uskon Tähtien sodan perusasetuksien olleen niin vahvat, että kaikista tarinoista huolimatta kukaan ei ollut edes kokenut tarvetta alkaa purkamaan imperiumin syvintä olemusta.
Mutta tämä on tietysti johtanut siihen, että kulttuurillisesti meitä katsojia kiehtoo imperiumin kiiltävän valkoiset stormtrooper-asut ja Darth Vaderin ikoninen ulkomuoto. Haluamme nähdä, miten nämä pahikset ovat kovia ja hurjia tyyppejä!
Tähtien sodat tuovat esiin kognitiivisen dissonanssin, jossa hyviksiä kannustetaan, mutta samalla imperiumin pahiksia ihaillaan.
Mutta hulluja, psykopaatteja ja sosiopaatteja lukuunottamatta, kuka oikeasti haluaisi olla kasvoton murhaaja, joka ampuu aseettomia siviilejä?
Dramaattiset kysymykset
Juuri ennen viimeisen kolmen julkaisua moni katsoja esitti villejä teorioita siitä, mitä viimeisissä jaksoissa saattaisi paljastua. Ehkä vankilasta paennut Kino Loy (Andy Serkis) tekee paluun?
Tämä on yleinen harhakuvitelma monelle, että kauden päätöksessä pitäisi tarjota jotain käänteentekevää. Mutta tämä ei ole M. Night Shyamalanin elokuva.
Näistä teorioista realistisin oli epäilys siitä, että jospa Luthenin vakoojana ja apulaisena hääräilevä Kleya (Elizabeth Dulau) paljastuisikin Cassianin kauan kadoksissa olleeksi siskoksi, jota tämä etsi ensimmäisellä kaudella.
Tony Gilroy ilmaisi upeasti, ettei halua tarjota Cassianille (ja sitä kautta katsojille) täyttymystä kadonneesta siskosta. Syynä on yksinkertaisesti se, että tämä siskon puuttuminen ja sen tuoma tyhjyys ovat Andoria eteenpäin ajava voima. Hän haluaa auttaa ja pelasta ihmisiä, koska uskoo sen täyttävän jollain tavalla tuota tyhjyyttä ja surua.
Miksi tämä pitäisi evätä?
Kleyan traaginen tarina on aivan omaa luokkaansa, ja palaan siihen vielä aivan lopuksi.
Tietysti päällimmäisenä mielessä oli myös kysymys, kuka tai ketkä selviävät sarjasta hengissä, mutta myös se, minne hahmot päätyvät sarjan lopuksi, jos selviävät sinne asti.
Monelle sarjan loppu nimittäin ei ollut onnellinen.
Kapinan pääarkkitehteihin lukeutuva Luthen Rael yrittää itsemurhaa jäädessään imperiumin satimeen. Hänen avustajansa Kleya soluttautuu sairaalaan ja vetää töpselin seinästä, jolloin Luthenin elintoiminnot lakkaavat.
Sairaalahuoneessaan kaikessa hiljaisuudessa kuoleva Luthen oli yksi sarjan surullisimmista näyistä.
Andorin peruspilarina toiminut mestari ei päässyt näkemään kapinan lopputulemaa. Hän ei saanut kiitosta, kunniaa tai suurta suosion osoitusta tekemästään uhrauksesta, mutta Luthen tiesi, mihin hän oli ryhtynyt. Hän oli hyväksynyt vaaditun hinnan. Mutta vakoojamestarin tarinan päättyminen riipaisi silti.
Luthenin vangitsemisen orkesteroinut Dedra Meero ei myöskään saanut toivomaansa kunniaparaatia. Luthenin vakooja oli käyttänyt hyödykseen Dedran valtuutuksia ja saanut ongittua itselleen tiedot Kuolemantähdestä. Johtaja Krennic (Ben Mendelsohn) epäili ja syytti Dedraa vakoojaksi, mutta lopulta sillä ei ollut väliä, koska imperiumin silmissä epäonnistuminen on sama kuin petturiksi paljastuminen.
Dedran pahimmaksi virheeksi paljastui hänen oma luonteenpiirteensä: hänen pyrkimyksensä haalia tietoa hinnalla millä hyvänsä ja halu edetä imperiumin koneistossa ylempään ja ylempään asemaan. Dedran kohtalona on päätyä pakkotyövoimaksi samankaltaiseen vankilakompleksiin, jonne Cassian oli vangittu ensimmäisellä tuotantokaudella.
Kuten mainitsin, Dedran ja Syrilin tarinoissa on tosiaan “hyvän mielen” potentiaalia. Gilroy ja kumppanit olisivat helposti voineet tehdä heidät sympaattisiksi ohjaamalla kaksikko kääntämään kelkkansa ja liittymään kapinallisten riveihin.
Tämänkaltaiset pahojen tekojen ja menneiden syntien hyvitystarinat ovat miellyttäviä, koska ne tarjoavat katsojalle lohtua. Ihmiset voivat muuttua ja hyvittää virheensä, tai vähintään esittää asiat niin, että on entistä pahempia ihmisiä. Tämänkaltaista mantraahan Marvelin elokuvauniversumin tarinat hyödyntävät hyvän puolelle kääntyvissä antisankareissaan, joista kylläkin puuttuvat täysin harmaan sävyt.
Sen sijaan Andor päätyy osoittamaan imperiumin kaikista pimeimmän puolen: fasistinen järjestelmä on valmis uhraamaan jäsenensä, jotta se voi ylläpitää pelkoon perustuvaa sortavaa valtaansa.
Taistelu jatkuu
Kaikista upeista hetkistä ja yksittäisistä jaksoista huolimatta Andor kompuroi hieman samassa mudassa, joka vaivaa monia esiosia: sen pitää asettaa palaset kohdalleen, jotta tarina voi jatkua elokuvassa, jota se edeltää.
Päätösjakson viimeinen puolikas tuntuu alustukselta, kun sarja asettautuu Rogue Onen määrittäville raiteille.
Cassian pukee univormunsa ylleen, laittaa aseen koteloonsa ja kävelee alukselleen. Tämänkaltainen tylsä patsastelu Yavin-planeetan kapinallisten tukikohdassa voisi olla monen muun sarjan kompastuskivi.
Pelkän patsastelun sijaan sarja onneksi tarjosi kauniin hiljaisen, pohdiskelevan päätöksen.
Luthenin kuoltua Kleya lähettää apupyynnön, johon Cassian päättää esihenkiöidensä kiellosta ryhtyä. Yavinin tukikohta on olemassa osaksi Luthenin ja Kleyan työn ansiota, mutta he eivät ole koskaan käyneet siellä.
Kleya ei tunne itseään tervetulleeksi Yavinille, mutta se ei johdu niinkään närkästyneestä tervetulokomiteasta, vaan siitä, miten hän itse kokee vakoojana itsensä päämäärättömäksi.
Kleya oli Luthenin oikeana kätenä oppinut olevansa uhrattavissa. Tämä on opinkappale, joka on määrittänyt häntä ja on ollut pakko hyväksyä taistelussa imperiumia vastaan. Luthenin sanoja lainatakseni he ovat olleet “kirottuja käyttämään vihollisen omia aseita heitä vastaan”.
Cassian pelasti Kleyan, koska kapinallisten pitää olla vastavoima imperiumille. Mutta mitä tuo kaikki tarkoittaa, jos he jäävät samaan sykliin?
Kapinan tarkoitus on kaataa imperiumi, mikä tarkoittaa ihmisarvon palauttamista galaksiin. Näin ollen jokainen ihminen on arvokas, tärkeä ja pelastettava keinolla millä hyvänsä huolimatta siitä, miten “merkittävä” tai kenen lapsi hän on.
Tähtien sodan galaksi on täynnä orpoja, jotka kasvavat aikuisiksi ilman rakkautta. Andor päättyy kuvaan Bixistä (Adria Arjona), joka kantaa lasta sylissään.
Cassian Andor kuolee Rogue Onen lopussa, mutta hän antaa henkensä taistellessaan tulevan sukupolven puolesta, jota hän ei tule koskaan näkemään.
Tulevaisuuden, jossa on toivottavasti vähän enemmän rakkautta kuin ennen.
Ville Vuorio – Leffahamsteri