Apple TV Plus oli vielä muutama viikko sitten itselleni aivan täysin tuntematon tuttavuus. Päätin ottaa palvelun käyttöön ilmaisella kokeilujaksolla, koska olin jo useamman vuoden ajan kuullut paljon hyvää palautetta palvelun viihdetarjonnasta.
Applen studio on viime vuosina tuottanut laatudraamoja sekä elokuvien että tv-sarjojen parissa: heiltä on tarjottu koti suurtuotannoille, kuten Martin Scorsesen Killers of the Flower Moon ja Ridley Scottin Napoleon. Ted Lasso, Slow Horses, The Studio ja Silo ovat kehutuimpien sarjojen joukossa, jotka ovat entuudestaan nimeltä tuttuja.
Näiden lisäksi on tietysti kovasti kehuttu scifi-sarja Severance – erotus, joka on nyt tarkastelun alla.
Mistä hyvät scifi-tarinat on tehty?
Severence on Dan Ericksonin luoma ja Ben Stillerin tuottama ja paljolti ohjaama scifi-sarja, jossa on runsaasti psykologisen trillerin elementtejä.
Monien klassisten science fiction -tarinoiden tapaan Severance pohjautuu nerokkaan yksinkertaiseen premissiin, tai pikemminkin sarjan luoneen Ericksonin saamaan ajatusleikkiin: mitä jos voisin vain unohtaa puuduttavan tylsän työpäivän yli?
Sarjassa jättimäinen bioteknologiayritys Lumon Industries on kehittänyt “erotuksena” tunnetun lääketieteellisen menetelmän, jonka avulla heidän työntekijänsä eivät muista työpäivästään mitään.
Tällä proseduurilla on pienimuotoinen sivuvaikutus.
Työntekijät, joille “erotus” on tehty, elävät tavallaan kaksoiselämää, kun samassa kehossa asuu kaksi toisistaan täysin erillään olevaa tietoisuutta. Työntekijöillä on siis kaksi eri minää: ensimmäinen on alkuperäinen, syntymästä asti ollut minä, joka on niin sanottu arki- tai kotiminä, ja toinen on vasta erotuksen myötä syntynyt tietoisuus, joka elää ainoastaan toimistotiloissa ja tekee töitä Lumonille.
Kun työntekijä ottaa hissin ja kulkee erotuskerrokseen, hänen päässään oleva mikrosiru aktivoituu. Näin ollen tuo hissimatka erottaa nämä kaksi minää, niin sanotut “sisän” ja “ulkon” toisistaan.
Sarja seuraa vaimonsa menettäneen Mark Scoutin (Adam Scott) “sisää” ja “ulkoa”. Hänen toimistotiloissa elävästä sisästään käytetään nimitystä Mark S., joka toimii Lumonilla datan jalostajana.
Markin paras työkaveri lopettaa työt mystisesti, joten Mark ylennetään mystistä makrodataa jalostavan tiimin päälliköksi. Soppaa sekoittaa lisää Helly R. (Britt Lower), joka aloittaa sarjan alussa uutena “sisänä” Markin tiimissä, mutta hänellä on vaikeuksia sopeutua työympäristöön.
Katsoja pääseekin tutustumaan Lumonin eriskummalliseen työympäristöön Hellyn kokemusten kautta.
Severanceen on luotu persoonallisen kalsea – mutta täysin mahdollinen – vaihtoehtoinen todellisuus, joka muistuttaa, mutta ei aivan täsmää omamme kanssa. Sarjassa esillä olevat autot ovat 80- ja 90-luvulta poimittuja malleja, ja toimistotyöskentelyssä käytetystä teknologiasta paistaa futurismin sijaan retro, mutta toisaalta kaikilla hahmoilla on älypuhelimet.
Yritysmaailma on väritetty vahvan satiirisesti, mikä ilmenee aivan firman henkilökunnan osittain absurdina käytöksenä, joka ei aivan täsmää omaan “normaaliimme”. Mutta Severancen tarjoama todellisuus alleviivaa yrityskulttuuria, jonka kuka tahansa toimistotyötä tehnyt kyllä tunnistaa. Pienet mutta toisiaan vasten hankaavat omituiset valinnat täydentävät kokonaisuuden, joka herättää myös katsojan mielenkiinnon. Pinnan alla muhii kummia.
Sarjassa luodaan mysteerien ilmapiiri käsittämättömillä tapahtumilla, jotka sijoittuvat toimistotiloihin, sekä henkilöhahmojen selittämättömän oudoilla käytöstavoilla ja -malleilla. Puhetyyli toimiston sisällä on korostetun hienostunutta, mutta samalla äärimmäisen passiivis-aggressiivista.
Sarjasta on tällä hetkellä ilmestynyt kaksi tuotantokautta, jotka sisältävät yhteensä 19 jaksoa. Käytännössä tämän kahden tuotantokauden aikana kertoman tarinan olisi voinut mahduttaa reilun kahden tunnin, tai jopa kolmen tunnin elokuvaan.
Lue myös: Mysteeri joka hämmästyttää edelleen – Ilmiöksi noussut hittisarja täytti 20 vuotta
Mutta syy miksi tarina toimii sarjana paremmin on siinä, miten laaja-alaisesti Severance onnistuu pohtimaan ja esittelemään erinäisiä moraalisia kysymyksiä, dilemmoja ja teemoja, jotka kumpuavat erotusprosessin vaikutuksista.
Sarja käsittelee teemoja isolla kirjolla. Tapetilla ovat kommentaari modernista työelämästä, toimistotyöskentelystä ja yrityskulttuureista, työntekijöiden riistosta, sekä herääviä kysymyksiä identiteetistä, yritysten hegemoniasta ja vallasta. .
Severance tekee vahvan vertauksen modernintyökulttuurin ja uskonnon välillä sillä, miten Lumon Industries on kanonisoinut perustajaperheensä tarinan uskonnollisiksi teksteiksi, joiden kautta työpaikan säännöt, toimintatavat ja kulttuuri on johdettu “luonnollisen” vallitsevana järjestyksenä.
Perheenjäsenistä on myös tarjolla leirinuotiolla luettavia moraalitarinoita, joiden tarkoitus on opettaa työntekijöitä toimimaan “oikein”. Nämä tarinat edesauttavat tietysti firman toimintamallien ja jargonin lujittamisessa sekä työntekijöiden aivopesussa.
Sarja muistutti itseäni vahvasti siitä, miltä näyttäisi, jos Twin Peaks ja George Orwellin 1984 risteytettäisiin ja sitä maustettaisiin Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma -tarinalla.
Sarjan hienous itselleni kiteytyy itseasiassa siihen, miten se on muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta lähes täysin väkivallaton.
Tämä oli suurin yllätys koko sarjan aikana. Kaikki konfliktitilanteet käydään sanallisella tasolla, tahtojen taistona. Tämä tietysti korostaa hegemonian ja määräämisvallan ilmenemismuotoja, jotka ovat omassakin elämässämme läsnä henkisenä, mielen tason abstraktiona.
Kun työntekijöitä käsketään, he tottelevat, mutta mikä estää erotuksen kokeneita työntekijöitä harrastamasta tottelemattomuutta toimistossa? Luottamus? Pelko? Auktoriteetin miellyttämisen halu? Halu tulla palkituksi? Vai kaikki edellä mainitut yhdessä?
Tottelemattomuudesta kyllä rangaistaan, mutta silloinkaan ei sorruta fyysiseen väkivaltaan, koska se jättäisi kohteeseensa pysyvän jäljen, kuten mustelman vai muun vaurion – ja nämä ilmestyneet ruhjeet pitäisi selittää asiasta täysin tietämättömälle “ulkolle”. Mieltä pystytään rankaisemaan sanallisesti, koska se ei jätä mitään havaittavaa jälkeä, koska edes tunnemuistin kautta ei välity mitään erotuksen kokeneen henkilön kahden eri persoonan välillä.
Käytännössä sarjan väkivallaton perusperiaate juontuu juuri siitä, minkälainen suhde “sisän” ja “ulkon” välillä on. Severance kuvaakin kipeästi sitä, miten informaation kontrolloiminen auttaa muovaamaan ja ohjaamaan mielikuvia ja ajattelua.
Työnantaja estää kaikenlaisten viestien kulkemisen, joten erotetulta kerrokselta työntekijän sisä ei voi toimittaa viestejä ulkomaailmaan. Lumon Industries haluaa ylläpitää siistiä ulkokuorta vaikka sisällä harjoitetaan vahvaa henkistä väkivaltaa ja työnantajan valtaa väärinkäytetään räikeästi. Tämä vallan epätasapaino tarjoaa Lumonille edellytykset toimia omaa etuaan ajaen: ongelmatilanteet töissä voidaan vierittää työntekijöille, vaikka kyse olisi työnantajan virheestä.
Sisät saavat kaiken tiedon vain “virallisia” reittejä pitkin, joten heitä on paljon helpompi kontrolloida ja käyttää hyväksi. Työntekijät on jaettu eri osastoihin, jotka eivät pääosin pidä yhteyttä keskenään. Kaikki toiminta on hajautettu, joten eri ryhmien välille syntyy tarinoita ja legendoja väkivaltaisista kapinoista. Tämä kaikki synnyttää ja ylläpitää entisestään “me vastaan muut” -ajattelua, mikä tietysti on ison yrityksen eduksi. Työntekijät ovat heikkoja yksinään, kun hajottaa pelolla ja hallitsee sen kautta.
Lumon Industries pyrkii murtamaan työntekijöitään yksitellen henkisesti, jota varten se ylläpitää epätodellisen toksista, vihamielistä ja epäinhimillistä työilmapiiriä. Erotetun kerroksen työntekijät kärsivät, mutta koska heidän muistonsa tai viestinsä eivät kulkeudu ulkomaailmaan, kukaan ei tiedä, mitä oikeasti yrityksen tiloissa tapahtuu.
Työntekijät voivat saada töissä rehkimisestään palkkioksi luontoisetuina pienoispatsaita, sormiloukkuja, pienen musiikkihetken tai jopa vesimelonitarjoilun työpisteensä viereen, joista heidän pitäisi tuntea ratkiriemua.
He eivät tiedä paremmasta, koska koko heidän todellisuutensa tulee olemaan tuon toimistotilan sisällä. He eivät esimerkiksi koskaan tule näkemään, miltä ulkomaailma näyttää. He eivät oikeasti tiedä mitään siitä, minkälainen heidän ulkomaailmassa asuva minänsä on, tai onko heillä perhettä. Terapiasessioissa tarjotaan keksittyjä, kummallisia sepityksiä, joiden on tarkoitus nostattaa mielialaa, kuten “ulkosi osaa kasata teltan nopeasti” – mutta niistäkään ei saa nauttia liikaa.
Ensimmäinen tuotantokausi käsittelee selkeästi työntekijöiden “lapsuutta”, jolloin he ovat vielä pelokkaampia toimiston auktoriteetteja kohtaan ja Lumonin indoktrinaation vankeja. Sisät ovat kuin pieniä lapsia, koska he ovat “syntyneet” erotuksen myötä. Kun he ensin ilmestyvät olemassaoloon ensimmäisen kerran erotetussa kerroksessa, heillä ei ole mitään muistikuvia ulkomaailmasta, koska he eivät ole koskaan ole olleet missään muualla kuin Lumonin maanalaisissa toimitiloissa. Tästä seuraa varsin absurdeja hetkiä, jotka satirisoivat tunnekylmää yritysmaailmaa.
Toisella tuotantokaudella siirrytään tavallaan “nuoruuteen”, kun he alkavat olla varttuneempia ja heissä on herännyt vahvempi toimija, joka kapinoi ja hylkii sekä yrityksen että “ulkon” hegemoniaa.
Tarinan eteneminen oli pääosin varsin luontevasti dramatisoitua, vaikka paikoitellen Severance selkeästi vitkutteli tarinan etenemisen kustannuksella.
Tämä tunne nousi esiin niissä hetkissä, jolloin sarja tuntui estävän tarinan etenemisen sillä, että hahmo jätti suoraan asian sanomatta tai kertomatta, vaikkakin mitään varsinaista motivaatiota ei tarjottu. Tällaisina hetkinä ajattelin, olisiko tarinaa voinut tiivistää jaksolla tai parilla.
Suoraan putkeen katsottuna huomasin selkeästi, miten ensimmäisen kauden loppua kohden nouseva momentumi kuoletettiin täysin toisen kauden alussa, jotta sarja pääsi takaisin “raiteilleen”.
Sisät vannovat polttavansa Lumonin toimiston maan tasalle, mutta pienen motivoimisen jälkeen kaikki palaa takaisin vanhoihin uomiin. Severance ei uskaltanut keksiä pyörää uudelleen toiselle tuotantokaudelle, joten siirtymä ei ollut draaman kannalta luontevasti hoidettu.
Draaman jarruttelusta huolimatta Severance pystyi tarjoamaan sivujuonia, jotka täydensivät ja toivat kokonaisuuteen kokoajan uutta.
Esimerkiksi Markin työkaveri Dylan G. (Zach Cherry) ajattelee, että hänen ulkonsa on itsevarma, mutta todellisuus on toinen. Dylanin ulkon vaimo jopa rakastuu perhevisiittien myötä Dylanin sisän kanssa, kun hän muistaa minkälaisia alkuajat Dylanin kanssa olivat.
Myös Markia johtavat henkilöt erotetun kerroksen päällikkönä toimiva rouva Cobel (Patricia Arquette) ja esihenkilön roolissa toimiva herra Milchick (Tramell Tillman) yksiulotteisilta tuntuvat firman lakeijatkin saivat lisää värejä ja sävyjä toisen tuotantokauden aikana.
Cobelin motivaation taustoittamisen kanssa tekijät luottavat katsojaan, koska hänen etuoikeutettua itsetuntoa, vihaa ja kontrollin halua ei varsinaisesti hierota katsoja kasvoja vasten, vaikka se selkeästi tuodaan esille. Tästä “näytä katsojalle 1+1 ja anna hänen tehdä lasku itse” -toimintatavasta annan plussaa, mutta paljastuksen tarjonnutta jaksoa olisi voitu hyvin tiivistää turhat ilman pois.
Sarjan toisen tuotantokauden päätyttyä uutisoitiin, että Severance tulee saamaan kolmannen tuotantokauden.
Saatavilla oleva kahden tuotantokauden muodostava kokonaisuus tuntuu niin täydeltä, että en edes välttämättä kaipaisi tuota kolmatta tuotantokautta.
Severance on tämän hetkisessä muodossaan todella toimiva paketti, mutta toivon tekijöiden keksivän sarjan identiteettiä uudestaan.
Työpisteelle palaaminen ei tunnu enää Markin tarinan kannalta enää mahdolliselta hänen ylittäessään pisteen, jolta ei ole enää paluuta.
Ville Vuorio – Leffahamsteri