Vanhoja elokuvia ja televisiosarjoja poistetaan ja sensuroidaan – Miksi kaikki pitää kieltää?

Mitä vanhoille ja vanhentuneille tv-sarjoille ja elokuville pitäisi tehdä, pohtii Ville Vuorio eli nimimerkki LeffaHamsteri esseessään.

10.9.2020 14:55

Kesän aikana Black Lives Matter -liikkeen myötä saimme lukea elokuva- ja tv-sarjoihin liittyvää uutisointia, jossa kerrottiin joidenkin rakastettujen klassikkoteosten poistumista kansainvälisistä suoratoistopalveluista.

Esimerkkinä poistetusta sisällöstä on Tuulen viemää, jonka HBO poisti omasta palvelustaan. Myös joidenkin tv-sarjojen, kuten Tyttökullat-sarjan yksittäisiä jaksoja on poistettu rasistisen sisällön, kuten blackface-vitsien, takia. John Cleesen tähdittämä ja kirjoittama Pitkän Jussin majatalo joutui sensuurin käsiin BBC:n suoratoistopalvelussa. John Cleese on ollut jo pitkään varsin äänekäs kieltokulttuurin vastaisuudessaan, johon BBC myöntyi Pitkän Jussin majatalon kohdalla palauttaen sarjan sensuroidun jakson varoitustekstin kera.

Tämä ei ole kuitenkaan mitään uutta. Myös kotimainen sketsisarja Pulttibois oli ennen BLM-liikettä otsikoissa, kun näyttelijä, koomikko ja nykyinen kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius pahoitteli sarjan epäkorrektia sisältöä.

Todennäköisesti vastaavanlaisia otsikoita tulee olemaan jatkossakin, koska viihdesisällöt vanhenevat. Sisältö, joka saattoi olla vielä jokin aika sitten sallittua tai kulttuurillisesti hyväksyttyä, voidaan nykynäkökulmasta ottaa kritiikin ja paheksunnan kohteeksi. Myös poliittisesti ajankohtaiset asiat saattavat vaikuttaa viihteen sisältöön, kuten Disneyn Mulanin (2020) kohdalla kävi päänäyttelijän Liu Yifein ilmaistessa tukensa Hongkongin hallinnolle.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Pitääkö kaikki epäkorrekti sensuroida tai asettaa boikottiin? Seuraako tästä vain kaltevan pinnan ajattelun mukaisesti esimerkiksi kansallisia tai globaaleja videosensuurilakeja, jossa Tuulen viemää tai Tyttökultien vanhat jaksot löytyvät ainoastaan pimeiltä markkinoilta? Miksi viihdettä pitää alkaa politisoida? Eikö viihde voi olla vain viihdettä?

Ihmetelläänpä hetki tätä aihetta.

Taiteen ja viihteen rajat

Tässä vaiheessa on tietysti hyvä tiedostaa ja muistaa, ettemme elä mitenkään poikkeuksellisia aikoja. Niin kauan kuin viihdettä ja taidetta on tuotettu ja tekijät ovat tuoneet sitä julkisen kulutuksen piiriin, niin yhtä kauan on ollut julkista keskustelua, erilaisista kohuista puhumattakaan. Kohut ja paheksunnat ja boikotit ja erilaiset ulossulkemisen muodot ovat sosiaalisen kontrollin muotoja. Kun jostain tekijästä annetaan tai tehdään ei-hyväksyttävän toiminnan esimerkki, niin vastaavan reaktion pelko saattaa ohjata saman alan tekijöitä jatkossa.

Ääriesimerkkinä, jos emme toivo, että Oscar-palkitut näyttelijämme sekaantuvat alaikäisiin, niin on aivan oikein sulkea Kevin Spacey elokuvamaailman ulkopuolelle. Spacey ei välttämättä saa enää ikinä roolia isosta studioelokuvasta tai tv-sarjasta, mutta hän oli pitkän aikaa iso osa Hollywoodin viihdekoneistoa, joten tarkoittaako se, että hänen vanhat elokuvansa pitää myös kieltää?

Palataan tuohon hetken päästä.

Kaikki tapaukset eivät ole yhtä ”selkeitä”. Aina paheksunnan tai kohun takana ei ole yksi selkeä henkilö, johon tuohtumus kohdistuu tai voidaan kohdistaa. Elokuvan sanoma, teema tai pohjafilosofia voi olla ongelmallinen tarkasteltavien standardien näkökulmasta. Taide ja viihde ovat aina subjektiivisia kokemuksia, joten on muistettava, että niitä tehdään samanlaisesta rajatusta kokemusmaailmasta kuin mistä käsin me myös katsomme ja kulutamme niitä. Viihdettä taiteilevat ja tuottavat ihmiset ovat yksilöitä siinä missä me muutkin.

On tärkeä muistaa, että kriittinen keskustelu on aina ollut osa taiteen ja viihteen käsittelyä ja käsittämistä, mutta kun puhutaan suoranaisesti siitä, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, niin yleisesti ottaen vallanpitäjillä tai valtaväestöllä on ollut oikeus määrittää sallittavuuden rajat. Kriitikot tai tutkijat harvoin pystyvät vaikuttamaan kritiikillään tai analyyttisten työkalujensa avulla viihteen sisältöön. Valtavirtaa kyseenalaistavat puheenvuorot ovat usein jääneet juurikin puheen tasolle, minkä takia vähemmistöt ovat joutuneet seuraamaan sivusta viihdekoneiston toimintaa. Kaikki kritiikki ei ole ollut aina niin sanottua valtavirran kritiikkiä.

Valta määrätä taiteen ja viihteen sisältöä on ollut aina jatkuvassa liikkeessä, jota taiteilijat ovat aina pyrkineet ohjaamaan, venyttämään tai viemään erilaisiin suuntiin – milloin rajoitusten sisä- tai ulkopuolelta. Joskus taiteellinen työ on vaatinut kulttuurillisten normien seuraamista, esimerkiksi jos taiteilija toivoi turvaavansa visioonsa tarvittavat resurssit.

Esimerkiksi kirkolla ja papistolla oli pitkään valta määrätä, mitä taide sai kuvata ja mitä ei. Ajan myötä tämä valta siirtyi enenevissä määrin maallisen vallan edustajille, vaikkakin samat vanhoilliset arvot olisivatkin vaikuttamassa taustalla.

Nyt vaikuttaa siltä, että markkinavoimat tulee olemaan vihonviimeinen pysäkki viihteen hyväksyttävyyden alttarilla. Nykyisen konsensuksen rikkoutuminen esimerkiksi Black Lives Matter -liikkeen tai Hong Kongin protestien saaman tuen ja vastustamisen rajausten takia on täysin harhainen käsitys.

Ei ole ollut mitään konsensusta.

Kaikki viihde, kaikki taide sisältää ideologista ainesta.

Disneyn Mulaniin kohdistuvassa boikottitapauksessa kyse on siitä, mitä viihde ei ota huomioon. Mulan ja sen tuottanut globaaliviihdejätti Disney ovat vain yksi osa laajempaa Hollywoodin toimintakulttuuria. Tietysti raskas päätös lankeaa katsojalle, kun ihaillun viihdetuotteen ideologiset näkökulmat nostetaan esiin, että valitseeko hän kuluttamisen vai ei.

Se, että katsoja haluaa kieltämällä yrittää poissulkea ideologian tai suoranaisesti vastustaa ideologian olemassaoloa, on erittäin kapeakatseista, mutta samalla ymmärrettävän inhimillistä.

Matrix-metaforaa käyttääkseni voimme kai olla samaa mieltä, että on erittäin viettelevää haluta kieltää todellisuuden monitahoinen kaaos ja rumuus, ja vain vajota keinotekoisesti rakennettuun turvallisuuden tunteeseen, jota Matrixin virtuaalinen todellisuus kuvastaa.

Näyttelijä Kevin Spaceyn tapauksessa voin yrittää olla haluamatta nähdä ihmistä ja tosielämän tekoja roolien takana, vaikka se on vaikeaa.

Kritiikin rajat

Nähdäkseni kritiikki on mahdollista jaotella kolmeen kategoriaan, jotka tarkastelevat kohdettaan eri näkökulmista: mitä teos ei ole, mitä teos on ja mitä teos voisi olla. Mutta sen sijaan, että nämä kolme eriävää näkökulmaa olisivat jonkinlaiset ääripäät, niin ne ovat pikemminkin syklinen tarkastelun kehä, joka asettuu eri tavoin tarkastelun kohdetta vasten.

Tarkastelija voi peilata omia odotuksiaan, toiveitaan ja kokemuksiaan tarkasteltavaan kohteeseen nähden. Se, mitä teos ei ole tai voisi olla, voivat usein olla yksi ja sama asia (esimerkiksi katsojan odotuksissa). Erottaisin ne toisistaan kuitenkin sillä syyllä, että kyllä, kritiikin on mahdollista pohjautua odotuksiin ja katsojan omiin haluihin, mutta toisaalta se ei ole nähdäkseni taide- tai viihdekritiikin pääasiallinen tehtävä.

Itse olen pyrkinyt analyyseissäni tarkastelemaan elokuvia ja tv-sarjoja niiden omista lähtökohdista käsin. Viihde on erittäin suhteellista, joten miten voisin tarkastella samoista lähtökohdista Michael Haneken tai Michael Bayn töitä? Tai Kathryn Bigelow’n ja Greta Gerwigin elokuvia?

Olen yrittänyt pitää samana lähtökohtana sitä, mitä teos yrittää sanoa, miten se sanoo viestinsä ja onnistuuko se tavoitteessaan.

Tästä näkökulmasta nähden voimme nähdä myös luontevana jatkumona kritiikin, joka pyrkii tuomaan esille, mitä teos voisi olla. Mikään teos ei ole täydellinen, koska kaikki ovat inhimillisen ja sekä näkökulmaltaan että elämänkokemukseltaan vajaan henkilön tuottamia (jos ”tuottajaksi” leimataan käsikirjoittajat ja/tai ohjaajat).

Kuuleeko kukaan, jos katsoja katsoo elokuvaa arvotyhjiössä?

Kriittisiä ääniä on ollut aina ja kritiikki esimerkiksi Mulania, Tyttökultia ja Tuulen viemää -elokuvaa kohtaan ei ole mitään uutta. Vasta liikkeen myötä HBO heräsi ja halusi pestä kätensä. Tv- ja elokuvatuotantoja tehtailevat yritykset ja suoratoistopalvelut haluavat kuunnella kuluttajia ja seurata sallittavuuden rajoja heidän suustaan, koska boikotin mahdollisuus on todellinen. Voiko heitä kukaan syyttää, kun tuotannot ja toimeentulot ovat vaarassa?

Monet brändit ja yritykset pyrkivät luomaan mahdollisimman puhtaan ulkoisen imagon kuluttajille. Ekologisuus, paikallisuus ja suvaitsevaisuus voi nähdä isoimpien organisaatioiden markkinointikikkoina, joilla rakennetaan kuluttajille mielikuvia myytävän tuotteen arvoista: kun ostat meiltä, niin olet hyvän puolella. Tietysti on myös niitä yrityksiä, jotka oikeasti pyrkivät ajamaan näitä arvoja omassa toiminnassa, mutta on myös niitä, jotka vain reagoivat yleiseen ilmapiiriin ja trendeihin.

Siinä missä yhtiöt miettivät tuotteen markkinointia, niin taiteilijoilla ja viihdyttäjillä on pyrkimys tuottaa myytävää sisältöä. Täysin ymmärrettävästi taiteella ja taiteilijoilla on pyrkimys ja halu kuvata maailmaa mahdollisimman vapaasti, vailla itsesensuuria. Tämä usein tarkoittaa kapinahenkeä niitä kohtaan, jotka pitävät valtaa ja määräävät yhteiskunnan arvoista. Kaikki meistä ovat kuulleet ja nähneet tarinoita ja uutisointia vapaamielisistä taiteilijoista, jotka ovat uhmanneet totalitaarisissa järjestelmissä valtaapitäviä ja saaneet rangaistuksia taiteellisista töistään. Moni taiteilija on kuollut oman taiteenmuotonsa ja tuota taiteenmuotoa kohtaan kokemastaan rakkaudesta. Ilmaisun vapaus ja omien kokemusten esille tuominen on äärimmäisen tärkeä asia.

Vapaus ilmaista itseään taiteellisesti ei kuitenkaan tarkoita täydellistä vapautta. Aivan kuten sananvapauteen, niin olen vahvasti sitä mieltä, että myös omaan taiteelliseen ilmaisuun liittyy vastuu. Moni sananvapauttaan käyttävä kansalainen ei tule tätä ajatelleeksi – ja tämä tuntuu olevan kieltokulttuurista käytävän väittelyn keskiössä.

John Cleesen näkökantaa on täysin helppo ymmärtää. Hän on koomikoiden joukossa legenda, joka on urallaan joutunut puolustelemaan töidensä sisältöä, mistä räikeimpänä esimerkkinä Brianin elämä ja sen kohtaama kritiikki. Brittien vanhoillinen kirkko ja sen vaikutusvaltaiset henkilöt olivat erittäin suivaantuneita elokuvaa kohtaan, koska se käsitteli uskonjärjestelmiä ja siihen liittyviä inhimillisiä pyrkimyksiä humoristisen pilkkaavassa valossa.

Monty Pythonin jäsenet puolustivat elokuvaansa suorassa tv-lähetyksessä, mutta heidän logiikkansa ei saavuttanut kirkon edustajien tajuntaa. Elokuva ei ole suoraa kritiikkiä kristinuskoa tai kristinuskon hahmoja (etenkään Jeesusta kohtaan), vaan se käsittelee huumorin keinoin laajemmin uskonnollisen fanaattisuuden eri muotoja.

Cleese on täysin oikeutettu turhautuneeseen asenteeseensa, koska väittelyvideosta on nähtävissä, kuinka turhauttavaa on keskustella osapuolen kanssa, johon ei päde minkäänlainen logiikka tai selitys. Jos on valinnut mielensäpahoittajan kannan, niin sitä ei pysty korjaamaan muu kuin anteeksipyyntö – ja jaloissa matelu.

Komiikan rajat – eli ovatko vitsit ikuisia?

Vitsillä – ja täten myös yleisön naurulla – on aina kohde.

Koomikkojen on mahdollista kohdistaa vitsinsä moneen eri kohteeseen, kuten esimerkiksi itseensä, omiin tuttuihinsa tai yleisesti ihmiskunnan ja sen harjoittamiin ajattelumalleihin, paradokseihin. Jos mietitään vitsin kohteen suhdetta vitsailijaan itseensä nähden, niin kohde voi sijaita joko koomikon yläpuolella, samalla tasolla tai alla. Monestihan soveliaan ja epäsoveliaan vitsin raja kulkee siinä, miten ylös tai alas vitsi kohdistuu.

Ylhäälle kohdistettu vitsi sivaltaa heitä, jotka nauttivat valtaväestöön nähden huomattavasta valta-asemasta yhteiskunnassa, kuten päättäjät tai julkisuuden henkilöt. Etenkin stand-up-koomikot pyrkivät olemaan ja puhuttelemaan samalla tasolla valtaväestöstä koostuvan yleisönsä kanssa, eli heitä, jotka nauttivat vallankahvassa olevaa eliittiä pienemmästä vaikutusvallasta, mutta joilla kuitenkin on niin sanotusti kaikki hyvin. Koomikon alapuolella, lähes usein aina (ellei koomikko itse kuulu heihin) ovat yhteiskunnallisesti heikoimmassa asemassa olevat henkilöt, kuten köyhät, huono-osaiset ja marginalisoidut ryhmät.

Vitsiä ja sen tarkoitusta tarkastellessa on aivan pakko muistaa kysyä: kenen kustannuksella halutaan nauraa?

Toisin sanoen, kuka halutaan sisällyttää vitsiin – ja kuka jätetään ulkopuolelle.

Toivon, että ymmärtänet eron siinä, kuinka on nähdäkseni aivan eri asia vitsailla rikkaiden yritysjohtajien marmattamisesta kuin köyhien ja alkoholisoituneiden yksihuoltajien ahdingosta. Tai vitsien avulla yrittää toistaa vanhoja ennakkoluuloja kuin poistaa niitä.

Niin Cleese kuin muutkaan Python-seurueen jäsenet eivät ole koskaan pelänneet kritisoida vitseillään itseään ylempien, brittiyhteiskunnan valtaapitävien – kuten kirkon tai valtiovallan – hegemonista asemaa, ajattelutapaa tai ihastelua.

Mutta entä kun aletaan tarkastelemaan vitsejä, jotka kohdistetaan alaspäin?

Kaikilla ryhmillä ei ole mahdollista saada puheenvuoroaan talk-show -ohjelmaan, kuten edellä mainitulla brittiläisen kirkon edustajilla oli. Erilaiset vähemmistöt ja muut marginalisoidut ihmisryhmät joutuvat siis vain hyväksymään oman asemansa vitsailun ja erilaisten kulttuuristen stereotyyppien kohteena.

Alaspäin suunnatut vitsit sisältävät siis esimerkiksi vitsejä, joissa vitsiä väännetään heikompiosaisten tai vähemmistöryhmien kustannuksella. Tällä tarkoitan tietysti esimerkiksi Pulttibois -sketsisarjassa esitettyä, Lapin alkuperäiskansoihin kohdistunutta ja heidän kustannuksellaan toteutettua ”unnukanunnuka” -sketsivitsailua.

Pitääkö nyt eri vähemmistöryhmien käsittely sketsiviihteessä kieltää? Onko nyt luotava uusi tabuluokitusten järjestelmä tulevalle vuosikymmenelle?

Ei tietystikään. Kyseinen ajattelutapa on kaltevan pinnan ajattelua, että poliittinen korrektius valtaa pian alan ja millekään ei saa ikinä nauraa. Mutta, koomikoiden avautumiset siitä, että ”kohta millekään ei saa nauraa” alkaa kuulostamaan samalta kuin brittiyhteiskunnan hegemonisesta asemasta nauttineet kirkon jäsenet: kun kritiikki alkaa kohdistumaan omaan nilkkaan, niin mikään logiikka ei saa heitä ymmärtämään, että ajat – eli vitsien kohteiden hyväksyttävyys siinä määrin, että kohteet uskaltavat kritisoida takaisin – ovat muuttumassa.

Kuten edellä sanoin, niin sananvapauteen liittyy myös vastuu. Jos teen sketsisarjan, jossa esittelen stereotyyppisen vähemmistöhahmon ja nauran kyseiselle vähemmistölle, niin olen vastuussa kyseisen stereotypian uusintamisesta. Esimerkiksi Pulttibois-sketsin puolustukseksi on sanottu, että se irvailee eteläsuomalaisten stereotyyppisille ajattelutavoille lappalaisista. Ongelma on, ettei tämä käy selväksi kyseisen sarjan tekstistä, eli toisin sanoen tekstin sanoma ja miten se sanotaan ei välitä samaa viestiä (voi tietysti olla, että tämä on tekijöiden yritys takautuvasti oikeuttaa vitsinsä sisältö). Vitsin kehystyksellä nimittäin on merkitystä. Koomikon on tehtävä selväksi yleisölle, onko vitsin kohteena vähemmistö vai valtaväestön stereotyyppinen käsitys kyseisestä valtaväestöstä. Parhaat koomikot ymmärtävät kenelle he nauravat.

Kyse on siitä, kenet otetaan vitsiin mukaan, eli ketkä nauravat, ja kuka jätetään ulkopuolelle, eli kuka on naurun ja pilkan kohde. Pohjimmiltaan siis kyse on siitä, kenet haluat sisällyttää vitsiin? Kenet haluat jättää ulkopuolelle. Poliittisessa korrektiudessa ei ole kyse mistään muusta kuin muiden huomioimisesta.

Vitsien kehittäminen ja kertominen on erittäin hankalaa, koska pitää ymmärtää, mikä on absurdia huumoria ja mikä on esimerkiksi huono-osaisen vähemmistöryhmän päällä tarpomista. Keskeinen kysymys tässä on empatiasta ja yhteiskunnallisen ja yksilöllisen totuuden näkemisestä. Voimme jatkaa ja toistaa samoja vanhoja stereotypioita, koska ne ovat joskus olleet hauskoja ja hyväksyttyjä. Vähemmistöjen kustannuksella vitsailu saa meidät kyseiseen vähemmistöön kuulumattomat tuntemaan paremmiksi. Tällä tavoin valtaväestölle tulee hetkellinen itsetunnon kohotus, kun saa kokea olevansa parempi kuin mitä joku toinen on julkisessa tietoisuudessa.

Kaikki mikä on muilta pois, on plussaa meille, eikö totta?

Joten samalla logiikalla, kun meiltä otetaan jokin pois (oikeus nauraa muille), niin se on annettu toiselle ryhmälle?

Koomikkojen tehtävä on asettaa naurunalaiseksi elämämme ja olemassaolomme absurdius. Tähän kuuluvat kulttuuriset olettamukset, ennakkoluulot ja erheet. Olemme kaikki vajavaisia omine rajoitettuine katsantokantojemme kanssa. Näemme tietyn siivun todellisuudesta, joka ei välttämättä ole sama kuin muilla henkilöillä. Jos olemme varakkaita, niin emme välttämättä osaa asettua vähävaraisten asemaan. Koomikon tehtävä on herättää meidät unestamme naurun keinoin.

Itse olen valmis aina kyseenalaistamaan koomikon ammattitaidon. Jos koomikko ei osaa tunnistaa omaa kokemuspiiriään muiden ihmisten kokemusmaailmasta, niin hän ei ole tarpeeksi ammattitaitoinen. Vitsien rakentaminen vaatii reflektiota, omien tuntemusta ja ajatusten – pelkojen, halujen ja traumojen – läpi kahlaamista ja yleisön reaktioiden ennakoimista. Vitsailu on varsinaista nuorallakävelyä, jossa tasapaino on äärimmäisen tärkeää.

Elokuvilla ja tv-sarjoilla on mahdollista tuoda esille erilaisia tapoja elää ja kokea maailma. Poliittinen korrektius ei pyydä mitään muuta kuin että tätä todellisuutta kuvataan mahdollisimman oikeudenmukaisesti myös niitä kohtaan, joita ei ole aiemmin otettu huomioon samalla tavalla kuin valtaväestön edustajia. Meillä jokaisella on omat haasteemme ja ongelmamme elämässä. En odota keneltäkään mitään ihmetekoja, koska itsekin huomaan omassa arjessani uppoutuvan omiin ongelmiini, enkä voi ottaa kaikkien vähemmistöjen maailmantuskaa harteilleni.

Se ei ole mahdollista, koska se ei ole inhimillistä.

Mutta ainakin kritiikki tarjoaa meille kaikille – katsojille ja viihdetaitelijoille – työkalut siihen, että voimme nähdä mitä oikeasti sanomme, mitä me oikeasti olemme syvällä sisimmässämme – ja millaisiksi voisimme kaikki tulla.

Loppusanat

Tuossa oli useampi ajatuspolku, joiden käsittely olisi vaatinut ihan omat esseensä, jotta niitä olisi voinut tarkastella aiheen ansaitsemalla tavalla. Kuinka käy Kevin Spaceyn uran? Oliko Pitkän Jussin majatalon sensuuri oikeutettua? Miten Mulanin käy Disneyn omassa viihdepalvelussa? Palaako Tuulen viemää suoratoistopalveluihin?

Oikeastaan kyse ei ole yksittäisten viihdetuotteiden tai niiden tuottajien peloista, vaan siitä, miten tuotantokoneisto ottaa huomioon erilaisia ääniä ja miten yleisö – ja media – suhtautuu erilaisiin kriittisiin puheenvuoroihin. Mistä tahansa voi saada helposti otsikoita, mutta kritiikin todellinen arvo ja toisen henkilön kokemusmaailman huomioiminen tulisi olla kaikkein tärkein prioriteetti tässä koko keskustelussa.

Jos joku huomauttaa minulle, että rakastamani elokuva tekee jotain väärin, niin luontainen reaktioni on ärtymys, suuttumus tai suoranainen viha. Tunnistan tämän nopean ensireaktion myös monessa muussa katsojassa, jotka kommentoivat sosiaalisessa mediassa tässä esseessä mainittuihin otsikoihin – tai aiheisiin.

Olen itse yrittänyt oppia kuuntelemaan, pohtimaan ja arvioimaan kritiikkiä, koska, kuten edellä mainitsin, niin mikään ei ole täydellistä. Rakastan Christopher Nolanin elokuvia, mutta voin hyvin ymmärtää, miksi hänen teoksensa eivät puhuttele esimerkiksi naiskatsojia. Nolanin elokuvissa esiintyvät naishahmot ovat usein joko kokonaan tarinan ulkopuolella, kuolleita tai kaksiulotteisia stereotyyppejä vailla omaa persoonallisuutta. Samalla kuitenkin voidaan tarkastella, mitä Nolan yrittää teoksissaan sanoa miesten tunnemaailmasta (jonka ympärille teokset usein rakentuvat) ja psykologiasta.

Elokuvien ja tv-sarjojen ihailu, ja niiden kriittinen tarkastelu, eli se, mitä teokset esittävät, miten ne se esittävät, miten ne siinä onnistuvat ja mitä ne voisivat tehdä paremmin, eivät ole toisiaan poissulkevia.

Ne pikemminkin ovat saman keskustelun kaksi eri puolta. Keskustelun, jonka tarkoitus on pyrkiä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Miten voimme kehittyä, jos kukaan ei uskalla vaatia mitään; jos vaikeaa aihetta ei nosteta julkiseen keskusteluun?

Sen sijaan, että tv-sarjoja tai elokuvia tulisi poistaa palveluista tai kieltää kokonaan, niin niiden kuvaamaa maailmankuvaa tulisi tarkastella kriittisesti monelta eri näkökulmalta. Toisaalta tämä vaatii myös katsojilta hiukan omien uskomustensa kyseenalaistamista ja ideologisten lähtökohtien olemassaolojen hyväksymistä.

Joten mitä vanhoille ja vanhentuneille tv-sarjoille ja elokuville sitten tulisi tehdä, jos niitä ei saa poistaa tai sensuroida?

Niiden tulisi olla esillä osoittamassa meille oman kehityksemme suunta.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on lappeenrantalainen elokuvia ja tv-sarjoja hamstraava jyrsijä, joka tiedostaa oman rajallisuutensa, minkä kautta hän pystyy näkemään muiden ihmisten rajat laajemmassa kontekstissa. Kylminä ja pimenevinä syysiltoina tekisi vain mieli nauttia ongelmattomasta viihteestä, mutta sinisen ja punaisen pillerin välisen valinnan jälkeen kanin kolo vain jatkaa syventymistään.

Lisää luettavaa