Kuuluuko Alien-elokuvasarjasta tuttu xenomorph-hirviö televisiosarjaan?
Tämä oli kysymys, jota moni vaikutti miettivän FX-televisiokanavan tuottaman uutuussarjan kohdalla.
Nyt kun asiaa pohtii tarkemmin, Ridley Scottin Alien – kahdeksas matkustaja -elokuvasta tutuksi tulleen legendaarisen ötökän paikka on aina tuntunut olleen valkokankaalla, vaikka omakohtainen kosketus elokuvasarjaan tapahtuikin myöhäisillan tv-lähetyksen muodossa 2000-luvun alussa.
Muistan hyvin sen kosmisen mystisyyden tunteen, jonka Alien – kahdeksas matkustaja herätti. Myöhään yöllä pienestä televisioruudustakin katsottuna xenomorph tuntui elämää suuremmalta. Vasta 2004 vuoden Alien vs. Predatorin kohdallapääsin näkemään isolta kankaalta kahden suosikkihirviöni mittelöä. Olin niin innoissani siitä, että pääsin näkemään predatorin ja alienin yhteenottoa, että vasta jälkikäteen tajusin, miten tylsä tuon elokuvan ensimmäinen neljännes on.
Disneyn omistuksessa olevan FX-tv-kanavan Alien: Earth sen sijaan lähtee turhaa kursailematta liikkeelle. Ensimmäisellä jaksolla on niin kova kiire kaapata katsoja puolelleen ja esitellä kaikki hahmot, tapahtumapaikat ja ideat, että se lähes kompastuu kaikessa kiireessä heti alkumetreillä.
Sarjan luoja Noah Hawley on selvästi ottanut monta oppituntia siitä, mitä katsojat haluavat Alien-saagaan kuuluvalta tarinalta, ja osaa tunnistaa elokuvasarjan olennaisimmat elementit. Sarja sekä toistaa vanhoja että esittelee uusia elementtejä niin innoissaan, että se tuntuu haluavan tarjota ”jokaiselle jotain”.
Kysymys herääkin: onko Alien: Earth sekametelisoppa vai koherentti kokonaisuus? Kokeeko xenomorphin arvo inflaatiota tv-sarjan myötä?
Tarkastelen seuraavaksi sarjan kahdeksasta jaksosta niitä viittä, jotka ovat tätä kirjoittaessa ilmestyneet, mutta erityisesti otan mikroskoopin alle sarjan viidennen jakson ja sen, minkälainen suhde sarjalla vaikuttaisi olevan koko Alien-saagaan.
Varoitus: artikkeli sisältää juonipaljastuksia Alien: Earth -tv-sarjasta!
Alien ja uudet matkustajat
Alien – kahdeksas matkustaja on kiistaton scifi-klassikko, mutta myös upea kauhuelokuva pääasiassa mahtavan ”rekkakuskit avaruudessa”-premissinsä ansiosta. Käsikirjoittaja Dan O’Bannon halusi nähdä scifi-elokuvassa bensalenkkareissa tallaavia duunareita tiedemiesten ja moraalisesti korkealla seisovien galaktisten supersotureiden sijaan. Hiki ja veri näkyvät ja tuntuvat, mutta Alien-universumissa raha on se, joka puhuu, päättää ja ratkaisee.
Alkuperäisessä Alienissa esitettyjäideoita on sittemmin tietysti uusinnettu ja matkittu rekkalastillisen verran scifi-elokuvissa. Aikoinaan katsoin alkuperäisen Alien-trilogian melkein puhki, mutta itseasiassa vasta nyt Alien: Earthiä katsoessani tajusin, miten tarinan varsinainen nerokkuus piileekin elokuvasarjan ikonisessa hirviössä.
Reseptin salaisuus on tietysti siinä, miten xenomorph on sekä sankareitamme uhkaava vaara että tarinan McGuffin.
Jos et ole aiemmin kuullut tätä leffatermiä, McGuffin on Alfred Hitchcockin keksimä ja käyttämä sana, joka tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessa asiaa, joka pitää elokuvan juonen liikkeellä; hahmot haluavat McGuffinin. Ja ilman McGuffinia tarinaa ei olisi, koska se motivoi hahmoja toimimaan.
McGuffin voi olla fyysinen asia, esine tai henkilö, mutta myös abstrakti ajatus tai tavoite. Elokuvan tarkoituksissa fyysinen esine tai henkilö toimii yleisesti ottaen parhaiten, koska ajatus tai asia ei ole visuaalinen, hypisteltävissä oleva asia.
Tavoittelun alla olevat persoonalliset fyysiset esineet jäävät katsojien mieleen helposti, kuten Maltan haukan -elokuvan nimikkopatsas, Citizen Kanen Rosebud, hohtava salkku Pulp Fictionissa, Marvelin elokuvauniversumin ikuisuuskivet tai Titanicin timanttikaulakoru.
McGuffin on tärkeä katalyytti leffan tapahtumien suhteen, mutta lopulta aivan toissijainen asia juonen kannalta. Juonielementtinä McGuffin on parhaimmillaan ollessaan elottoman esineen sijaan yksi tarinan hahmoista, joilla on oma toimijuutensa tapahtumissa, kuten Tähtien sodan R2-D2 tai Pelastakaa sotamies Ryanin sotamies Ryan.
Miksi xenomorph toimii niin äärettömän hyvin McGuffinin roolissa?
Yleinen rakenteellinen ongelma kauhuelokuvissa juonen kannalta on se, miten hahmot saadaan toimimaan tyhmästi, tai kuinka heidät voidaan asettaa tilanteeseen, jossa kaikki menee pieleen. Kauhuelokuvissa katsojina saatamme helposti joutua asemaan, jossa katsomme päähenkilöiden tekevän valintoja, joissa ei ole mitään järkeä. Tämä kaikki vain sen takia, että saamme jännitystä tarinaan.
Xenomorph toimii kauhugenren hirviönä erinomaisesti, koska se houkuttelee vaikutusvaltaisen yhtiön määräämään ihmiset toimimaan täysin omaa etuaan vastaan – ja kuinka paljon tämä kuvastaakaan todellisuutta.
Esimerkiksi Alien – kahdeksas matkustaja esittelee Ripleyn (Sigourney Weaver), joka pyrkii noudattamaan karanteeniprotokollaa, mutta yhtiön etuja ajavat hahmot ohittavat hänen huolensa, milloin milläkin verukkeella. Miehistön jäsen kontaminoituu avaruusparasiitin myötä ja olisi täysin järkevää asettaa hänet karanteeniin, mutta androidiksi paljastuva Ash (Ian Holm) ylittää komentoketjun ja tätä kautta päästää xenomorphin alukseen.
Lue myös: ”Ei uskoisi, että katson televisiota”: Sigourney Weaver on nähnyt Alien: Earthin
Kaiken lisäksi se, että kauhuelokuvassa yleensä tappaja tai hirviö joko yritetään tuhota tai sitä yritetään paeta, mutta xenomorphia kohtaan tunnetaan vastustamatonta vetoa – ja tämähän on aivan ennen kuulumatonta!
Alien – kahdeksas matkustaja esittelee Weyland-Yutani-yhtiön, joka on antanut ohjeet xenomorphin toimittamisesta yhtiölle. Yhtiö uskoo pystyvänsä jatkojalostaa hirviöstä biologisen aseen, mikä lisäisi heidän valtaansa. Alienin keskeiset draaman ainekset saadaan leivottua tämän yksinkertaisen halun ja tavoitteen kautta, koska se tarjoaa olennaisen konfliktin – työntekijät ovat uhrattavissa yhtiön direktiivien niin päättäessä.
Tämän kautta Alien – kahdeksas matkustaja tulee kertoneeksi tarinan työntekijöistä osana kapitalistista koneistoa, joka on valmis kirjaimellisesti syömään heidät.
Xenomorph toimii myös toiseen suuntaan osoittaessaan ihmisten leikkivän tulella uskoessaan ikuisesti omaan teknologiakyvykkyyteensä; avaruuden hirviö on tappaja, jota ei pysty kesyttämään. Xenomorph ei erottele ketään, vaan tuhoaa rekkakuskien lisäksi tarvittaessa niin avaruusmerijalkaväen, yhtiön lakeijat kuin ylimieliset tiedemiehet.
Alien-universumiinsijoittuvat elokuvat ovat pystyneet hyvin hyödyntämään tätä perusdynamiikkaa, eikä Alien: Earth ole poikkeus.
Paluu tuttuun ja turvalliseen…
Kuten edellä jo viittasinkin, Alien: Earth lähtee hengästyttävällä tahdilla liikkeelle. Se pyrkii esittelemään keskeiset hahmot, tapahtumapaikat ja samanaikaisesti vakuuttamaan katsojan kunnioittavasta Alien-pastissista.
Itse en täysin ymmärtänyt sarjan päätöstä hätäisesti esitellä tutkimusalus Maginot ja sen miehistö ennen Maahan tehtyä pakkolaskua. Olisi tuntunut tärkeämmältä keskittyä alussa vain Marcy ja Joe Hermitin sisar-veli-suhteeseen. Vakavasti sairas Marcy saa mahdollisuuden elää Prodigy-yrityksen testatessa ihmistietoisuuden siirtämistä täysin synteettiseen kehoon.
Lue myös: Alien: Earth on lähes klassikko-alieneiden tasoista xenomorph-viihdettä – lue arvio
Alien: Earth tuntui haluavan herättää katsojassa kysymyksiä verhotessaan tapahtumia J.J. Abramsin lanseeraamaan mysteerilaatikkoon, mutta se ei kuitenkaan aivan täysin sitoudu mysteeriin – ja ymmärrän täysin miksi!
Käytännössä Ridley Scottin ohjaamat Prometheus ja Alien: Covenant jättivät monen Alien-fanin suuhun karvaan maun, joten Alien: Romuluksen tiellä Alien: Earth haluaa tarjoilla faneille lohduksi tuttua kuvastoa.
Prometheus ja Covenant keskittyivät niin vahvasti David-androidin edesottamuksiin, että ne eivät edes olleet Alien-elokuvia, mitä jälkimmäinen nimettiin ”Alien” etuliitteellä studion painostuksesta. Scott oli paljon kiinnostuneempi kertomaan tarinaa ihmiskuntaan pettyneestä androidista. Tämä johtunee siitä, että, kuten nyt ymmärrämme, kaikessa hurjuudessaan ja ikonisuudessaan xenomorph on loppujen lopuksi vain McGuffin. Se ei ole lovecraftmaista hirviön olemustaan lukuun ottamatta kovin mielenkiintoinen keskipiste tarinalle.
Moni katsoja onkin kommentoinut, että xenomorphia käytetään sarjassa liikaa, mikä selittyy sillä, että pidemmän toiston päälle se alkaa toistamaan itseään. Kuinka monta kertaa xenomorph voi piileksiä jonkun yläpuolella, murista ja vilauttaa hammasrivistönsä ennen kuin alkaa haukotuttaa?
Alien: Earth onneksi ymmärtää tämän ottaa ja lainaa häikäilemättömästi tarinaelementtejä Prometheuksesta ja Covenantista, ja rakentaa niiden päälle tutkiessaan demokratian jälkeistä maailmaa, jossa jättiyhtiöt ovat kokonaisvaltaisesti vallan kahvassa.
Sarjan kannalta vaarana oli se, että jos se ei olisi välittömästi näyttäydy faneille Alien – kahdeksas matkustaja -elokuvan manttelinperijänä, kuinka moni olisi jättänyt sarjan välittömästi kesken?
Itse taas olin omalta osaltani valmis jättämään sarjan kesken, kun Marcyn/Wendyn veli esitellään jakson puolivälissä päälle liimatulla kertojanäänellä Wendyn selostaessaan itselleen Prodigyn lääkintämiehenä työskentelevän veljensä tilannetta, niin ironista kuin se onkin.
Sarjan rakennetta ja mysteeriä ei olisi lainkaan haitannut keskittyä alussa pelkästään Wendyn ja muiden synteettisten hybridien tarinaan. Tällöin ensimmäinen jakso olisi voinut hyvin päättyä pakkolaskuun ja siitä luonnollisesti sarjan mielenkiintoisimman hahmon, herra Morrown (Babou Ceesay) esittelyyn.
…vai hyppy tuntemattomaan?
Alien: Earth on erittäin tietoinen Alien-saagan tarinoista ja omasta asemastaan tuossa jatkumossa.
Sarjan prima motoris Noah Hawley tietää, että olemme katsojina nähneet jo monen monta kertaa nähneet xenomorphien munat, facehuggerit ja chestbusterit, joten sarja pääsääntöisesti skippaa turhan toiston ja keskittyy mieluummin omiin elementteihinsä.
Xenomorphien syntyprosessi on ikään kuin sarjakuvasankareidemme syntytarinat, kuten Hämähäkkimiehen Ben-sedän tai Lepakkomiehen vanhempien kuolema. Olemme nähneet näiden suosittujen hahmojen samat tarinahetket toisinnettuna tarpeeksi monta kertaa. Jopa James Gunnin ohjaama, uusin Superman-elokuva alkaa in media res oletuksena ollen se, että katsoja tuntee hahmon syntytarinan paremmin kuin hyvin – tai jos ei tunne, niin se löytyy aiemmista elokuvista.
Itsetietoisuus ilmenee myös siinä, että sarja ymmärtää kehittää uusia hirviöitä, joista mustekalamainen, Trypanohyncha Ocellus -parasiitti on kaikista kauhein ja hirvittävin iljetys pitkään aikaan. Mutta sivuvaikutuksena xenomorph tuntuu kaikessa tuttuudessaan jopa tylsältä tämän persoonallisen, elävää silmäpalloa muistuttavan niljakkaan hirviön rinnalla, joka kiinnittää itsensä uhrin silmän paikalle ja ulottaa kontrolloivat lonkerot uhrin aivoihin.
Maginot-aluksen tapahtumien esittäminen vasta pakkolaskun jälkeen ei haittaa lainkaan, koska tällöin esimerkiksi olemme tietoisia Ocellus-parasiitin kyvyistä. Viides jakso toimii hyvänä ”pullojaksona”, jossa on oma arvoituksensa herra Morrown selvittäessä, kuka miehistön jäsenistä sabotoi aluksen järjestelmiä. Mutta itse olisin toivonut, että jakson tapahtumia olisi pimitetty täysin. Nyt ensimmäinen jakso omalta osaltaan antaa perustavan ymmärryksen siitä, mitä aluksella tapahtui, vaikka yksityiskohdat jäävätkin pimentoon.
”Avaruudessa kukaan ei…” -niminen jakso maalaa vahvaa Alien – kahdeksas matkustaja –pastissia mennen jopa niin pitkälle, että jakso toisintaa ihan suoraan 1:1 elokuvasta tuttuja kuvakulmia, kuvia ja jopa tilanteita.
Mutta näitä katsojalle tuttuja hetkiä pikemminkin hyödynnetään uuden tarinan kertomisessa, koska alkuperäinen tilanne käännetään päälaelleen sarjan lähtiessä eri suuntaan.
Tavallaan hyvä kysymys on, miksi sarjan pitää katsojan näkökulmasta nostalgisoida vanhaa, jos se kuitenkin haluaa kertoa uuden tarinan.
Maginotin ryhmä on oma persoonallinen porukkansa, eikä se ole vain halpa version ensimmäisen elokuvan Nostromo-aluksen miehistöstä. Pienet hahmojen väliset hetket antavat hyvin kuvaa eletystä historiasta, mutta se vain sai kaipaamaan enemmän ruutuaikaa uusille hahmoille. Alien – kahdeksas matkustajaan vertaaminen on epäreilua, koska kyseessä on täyspitkästä elokuvasta, joka pystyy paremmin antamaan tilaa tutustua hahmoihin, jota tässäkin tapauksessa olisin toivonut.
Monessa kohtaa sarjasta paistaa läpi tekijöiden fanipoikamainen innostus esimerkiksi oikeiden lavasteiden ja xenomorph-asun käytössä, mutta mielestäni sarja ei ainakaan vielä ole mennyt Alien: Romuluksen kaltaiseksi itseään toistavaksi fanifiktioksi.
Yllätyin siitä, miten koominen Alien: Earth on jopa paikoitellen. Iso teknologiajätti lähettää pelastusoperaatioon äärimmäisen kalliit hybridi prototyypit, joissa jokaisessa on lapsen tietoisuus. Tilanne toisaalta johtaa niin monen hahmon silmien pyörittelyyn, että mietin, kommentoiko sarja edeltä mainitsemiani kauhuelokuvien kliseitä. Sarjassa on paikoitellen todella outo pohjavire, kun lapset laitetaan pelastustehtävälle, jonne heillä ei normaalisti olisi mitään asiaa.
Ymmärrän valintojen olleen aivan tarkoituksellisia, koska pakkolaskupaikan pelastustehtävällä on monia kauaskantoisia vaikutuksia hahmojen välisiin suhteisiin, mutta myös heidän psyykeisiin. Sarja haluaa selvästi alleviivata teknologiauskon rajatonta ajattelumallia, joka voi huonon tilannearvion takia käytännössä mennä todella pahasti päin helvettiä.
Vaikka Alien: Earth ei yllä kerronnan, näyttelyn tai kuvauksen osalta kahden ensimmäisen Alien-elokuvan tasolle, se silti uskaltaa ottaa riskejä pyrkiessään kartoittamaan yritysmaailman ylimielisyyttä, elämän keinotekoisuutta ja kapitalismin hirviömäisyyttä.
Wendyn ja muiden ”kadonneiden poikien” (joista puolet on tyttöjä) tarina on vielä kesken, joten joudun palaamaan analyysin pariin muutaman viikon päästä.
Ville Vuorio – Leffahamsteri