Jokisaamelaisen Suvi Westin tuore dokumentti Eatnameamet – hiljainen taistelumme (Eatnameamet – Min jaskes dáistaleapmi) ei jää pelkäksi poliittiseksi pamfletiksi. Se on kaunis dokumenttielokuva, joka ei kaunistele saamelaisten kokemuksia sen enempää kuin Suomen valtion tekemisiä tai tekemättä jättämisiäkään.
Dokumentti alkaa provosoivalla puheenvuorolla: ”Nyt elämme kolonialististen valtioiden ikeen alla. Me emme ole Suomen saamelaisia. Olemme oma kansa neljän valtion sisällä.” Käytännössä väite pitääkin paikkansa. Saamelaiset ovat Euroopan unionin ainoa alkuperäiskansa, eikä YK ole katsonut saamelaisten kohtelua Suomen valtion toimesta aina hyvällä.
Rajat nousevat suureen rooliin Eatnameametissa. Keskustelu rajoista on ollut pinnalla useissa erinäisissä poliittisissa yhteyksissä jo vuosia. Valtioiden rajat ovat päätösvaltaisia ja kuvitteellisia asioita, jotka on luotu omien alueiden hallintaa ja omistamista silmällä pitäen.
Todelliset rajat ovat päänsisäisiä. Kuten Juha Hurme Finlandia-palkitussa romaanissaan Niemi (Teos, 2017) kirjoitti, ne ovat keksittyjä konstruktioita. Kun Suomi perustettiin ja valtion rajat vedettiin, saamelaiset jäivät sisäpuolelle.
Asia on helpompi hahmottaa ehkä Yhdysvaltojen alkuperäisväestön kautta. Vaikka historia ei ehkä ole niin verinen, saamelaisia kohtaan se on nöyryyttävä ja surullinen.
Ei tarvitse mennä historiassa kauas, kun niin sanottu ”kantasuomalaisväestö” yritti esimerkiksi vaihtaa huonoksi katsomansa saamen kielen suomeen. Saamelaisten ihmisarvoa loukattiin pohjoismaissa järkyttävällä tavalla, jota avaa koskettavasti ruotsalais-eteläsaamelaisen Amanda Kernellin muutaman vuoden takainen Saamelaisveri.
Eatnameametissa haastatellaan asianosaisia, kuten Saamelaiskäräjien tai Suomen saamelaisnuorien edustajia. Kontrasti todellisuuden välillä iskee vasten kasvoja hienosti, kun West on liittänyt mukaan ei-saamelaisten poliitikkojen mietteitä: ”Ei saamelaisilla huonot olot ole. Heillä on hyvät olot minun mielestäni”.
Westin dokumentissa moni asia nousee esiin. Yksi on monen saamelaisen jakama tunne siitä, kuinka vanhempien ja isovanhempien traumoja käsitellään vielä tänä päivänä. Poliittinen näkökulma on kuitenkin vahvasti sidoksissa henkilökohtaiseen.
Eatnameamet kuvaa, kuinka innottomia suomalaiset päättäjät ovat ottamaan kantaa saamelaisten huoliin. Suomen valtion kädenojennukset vaikuttavat sanahelinältä, koska konkreettisiin toimiin ryhtyminen vaikuttaa ylitsepääsemättömältä.
West on ollut kuvaajansa Anssi Kömin kanssa läsnä monissa avaintapahtumissa – niin sanotusti oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tähän kun lisää sen, kuinka systemaattisesti dokumentti käy avainkysymyksiä läpi, lopputulosta ei voi kun ihailla.
Tapetille nousee myös keskustelu kulttuurisesta omimisesta. Vaikka yleisesti ottaen en aina ole kaikesta kulttuurisen omimisen piiriin liittyvästä samoilla linjoilla, myötähäpeä nousee korkealle, kun elokuvassa näytetään videopätkistä koostettu kollaasi, jossa käydään läpi noloja ylilyöntejä saamelaisten kulttuuriperinnön käyttämisestä aina nunnuka-nunnukasta ties mihin muuhun typerään.
Kulttuurisesta omimisesta keskusteleminen on aina tervettä, oli aiheesta mitä mieltä hyvänsä. Ehkä tärkeämpää on ajatella miten ja miksi tehdään, kuin mitä tehdään.
Eatnameamet nousee tärkeäksi puheenvuoroksi koskien myös hulluutta, joka tunnetaan nimellä Jäämeren rata. Rata on herättänyt suuria tunteita saamelaisten keskuudessa, koska se uhkaa heidän elinkeinoaan ja esimerkiksi poronhoitoa ennennäkemättömällä tavalla.
Jesse Raatikainen