Ilotulitusta isolla rahalla, joka pitäisi elokuvan mukaan käyttää ennemmin esimerkiksi kehitysmaiden auttamiseen – mutta ähäkutti, eipäs käytettykään! Tehtiin tämä elokuva, joka on mielipuolisuuden partaalle ajautuva ja ajava visuaalinen cocktail mainosmaailman orjista, heidän orjistaan ja itse orjuuttajasta – isosta rahasta.
“Elämä menee niin, että syntyy ja kuolee, ja siinä välissä on maha kipeä.” Näin seisoo Frédéric Beigbederin romaanissa 99 F (suomeksi 24,99 € tai 8,99 €, riippuen siitä, onko kyseessä kova- vai pehmytkantinen teos), jossa seisoo monta muutakin asiaa. Silmät päässä. Aivot ja ajattelu. Elimet.
Ranskassa vuonna 2000 ilmestynyt räävitön bestseller poiki samannimisen elokuvan (nimi ei tosin varioidu tällä erää leffalipun hinnan mukaan), joka on saanut runsaasti ristiriitaista palautetta. Syystäkin: elokuva saa aikaan samanlaisen käänteisen reaktion kuin mitä menestysromaani kirjailijalleen aiheutti. Beigbeder kyllästyi itse mainoskuvioihin ja kyhäsi romaaninsa niitä ironisoimaan. Hänestä tuli miljoonia ansaitseva tähti. Elokuvassa taas tuhlataan miljoonia, jotta saadaan aikaiseksi miljöö, jossa ironisoidaan tuhlailevaisuutta. Vaikuttaa siltä, että teetpä mitä vain, rahaa tulee ja menee, jos olet rikas. Jos olet köyhä, rahaa vain menee.
Onkin syytä unohtaa elokuvan hyvä ajatus ja ajatusta myötäilevät loppukaneetit kankaalla. Rahan törsäämisen kritisointi rahaa törsäämällä on vähän sama asia kuin väkivallan vastustaminen väkivaltaisilla elokuvilla. Yhtä kaikki, ironia löytyy niin romaanista kuin elokuvastakin lätkimättä lukuja ja numeroita naamalle.
Octave (Jan Kounen) on mainostoimiston rotta, kaikkeen kyllääntynyt kiipijä, joka elää kokalla, seksillä ja sukkelilla sutkauksilla, mutta tahtoisi mieluummin saada potkut. Octave ravaa oravanpyörässään mokaten niin rakkauden kuin terveytensäkin. Hän käyttää itseensä samaa metodia kuin copywriterin mainostöihin: yrittää luoda paskasta kultaa. Touhu toimii melko pitkälle – kunnes kuoren alainen sisus on täysin tyhjä. Sitten alkaisi jo huvittaa täyttämispuoli.
Elokuva tarjoaa saman kuin hyvä mainos: visuaalisen tripin, joka saa pään pyörälle ja haluamaan outoja asioita. Mainosmaailmastakin tuttu ohjaaja Jan Kounen osaa hommansa ja sekoittaa valoista, väreistä ja äänistä sellaisen cocktailin, että laidat läikkyvät.
Mutta hetken päästä alkaa tapahtua sama, kuin jos joutuisi katsomaan loputtoman määrän mainoksia putkeen ilman kelausnappia. Käy tylsäksi. Lisäksi loppuratkaisu hämää – eikä vain teknisen toteutuksensa puolesta, vaan myös siksi, että se poikkeaa romaanista varsin paljon. Tärkeintä tosin lienee, että kummassakin loput menevät överiksi.
Ja se, että molemmat saavat mahan kipeäksi.