Ohjaaja Julia Ducournau tunnetaan erityisen shokeeraavista elokuvista. Ohjaajan ensimmäinen elokuva, vuoden 2016 Raw, yhdisti nuoren opiskelijan seksuaalisen heräämisen kannibalismin kanssa ja vuonna 2021 Ducournau voitti Cannesin pääpalkinnon Titane-elokuvalla, jossa Agathe Russellen Alexia murhaa miehiä ja harrastaa seksiä auton kanssa.
Ducournaun uusin elokuva Alpha tuntuu heti alkuun huomattavasti helpommalta, vähemmän rajulta tarinalta. Elokuvan alussa Mélissa Borosin esittämä teini-ikäinen Alpha tulee kotiin likaisella neulalla tehdyn tatuoinnin kanssa. Alphan äiti (Golshifteh Farahani), jonka nimeä ei paljasteta koko elokuvan aikana, panikoi heti, sillä kaupunkia ravistelee virus, joka muuttaa ihmisen marmoriksi ennen kuolemaa. Mikäli tässä ei ollut tarpeeksi draamaa, Alphan huumeriippuvainen eno Amin (Tahar Ramin) palaa kuvioihin.
Ducournau on kiinnostunut body horror -genrestä; sekä Raw että Titane keskittyivätkin siihen, miten kehoa voi runnella. Alpha jatkaa ohjaajan mielenkiintoa näitä elementtejä kohtaan, mutta elokuvan pääpaino on Aminin ja Alphan ongelmissa. Alphan koulukaverit alkavat pelätä tätä, ja Alphan äidin jaksaminen on vaakalaudalla, kun hän joutuu huolehtimaan niin Aminista kuin Alphastakin.
Alpha on elokuva, joka varmasti jakaa katsojien mielipiteet. Ducournaun faneille, jotka odottavat jotain vastenmielistä, elokuva ei ehkä ole tarpeeksi räikeä, mutta muille se saattaa kuitenkin olla turhan erikoinen, kun miehen marmorinen selkä murenee. Ducournau ei tunnu itsekään tietävän millaista elokuvaa hän yrittää tehdä. Onko Alpha kauhuelokuva vai perhedraama? Lopputulos on vähän molempia, mutta turhauttavan epävarma kaikkeudessaan.
Ohjaaja ei juurikaan vaivaudu selittämään viruksen alkuperää, mutta elokuvan mielenkiintoisinta antia on kuinka ihmiset reagoivat Alphaan, kun on vielä epäselvää, onko hänellä virusta vai ei. Häntä vältellään ja kun Alpha satuttaa päänsä uimahallissa ja hänen verensä alkaa levitä vedessä, se aiheuttaa suurta paniikkia.
Alpha lainaa vahvasti teemoja 80-luvun AIDS-epidemiasta. Alphan miesopettajan poikaystävällä on myös virus ja erityisen herkässä kohtauksessa Alpha seuraa, kun opettaja itkee luokan edessä. Harmillisesti elokuva ei malta kuitenkaan keskittyä näihin teemoihin, vaan palaa jatkuvasti Alphan kotielämään.
Ducournau yhdistää viruksen ja Aminin riippuvuuden toisiinsa. Molempia vältellään ja molemmat ovat tahroja perheessään, mutta Amin ja Alpha myös löytävät turvaa ja tukea toisistaan. Rahimin ja Borosin välinen kemia toimii ja tuntuu aidolta, eikä Ducournau koskaan sorru turhaan tunteellisuuteen. Alpha ei ole mikään nyyhkyleffa, vaikka se on Ducournaun traagisin elokuva.
Elokuvan salainen aarre on kuitenkin Farahani. Alpha olisi ehkä toiminut paremmin, mikäli se olisi kerrottu täysin Alphan äidin näkökulmasta, sillä se on tunnistettavin ja samastuttavin osuus. Farahani tuo äidin kasvavan paniikin ja pinnan alla kytevän surun valkokankaalle.
Ohjaaja on haastatteluissa kertonut haluavansa käyttää body horror -elementtejä herättämään empatiaa järkyttämisen sijaan. Marmoriksi muuttuvat potilaat näyttävät upeilta, mutta emme näe niitä tarpeeksi. Aina kun Alpha tuntuu löytävän rytminsä ja tuntumansa, Ducournau vaihtaa vaihdetta.
Alpha pyytää katsojalta paljon. Se on elokuvana hitaahko, ja vaikka Ducournau ei ole koskaan tehnyt helppoja elokuvia, Alpha on vaivalloinen ja ajoittain tarkoitukseton. Lopussa kiitos seisoo, mutta sinne malttaminen on vaikeaa. Yli kaksituntinen leffa tuntuu pitkältä ja uuvuttavalta, mutta se jää myös kummittelemaan mieleen ja sen solmut alkavat avautua vasta lopputekstien jälkeen.
Leffa on Ducournaun heikointa antia mutta samalla myös ohjaajaan kunnianhimoisin kokeilu. Ducournau on jo todistanut osaavansa kauhistuttaa yleisöjä, mutta Alpha on kaikessa sotkuisuudessaan mielenkiintoinen yritys.
Maria Lättilä
Alpha -elokuvan traileri
