Viimeisimmän Marvel-sarjakuvaseikkailun – tarkemmin sanottuna numero 20 Marvelin kinemaattisessa universumissa (MCU) – Ant-Man and the Wasp lehdistönäytöksessä vieressäni istui kollega, joka ei ollut nähnyt vuoden 2015 Ant-Man-elokuvaa. Hän ei ollut myöskään nähnyt Captain America: Civil War -elokuvaa (2016), jossa Ant-Man-hahmo edellisen kerran esiintyi. Itse asiassa iso osa MCU:n vähänkin tuoreemmista elokuvista on vielä hänen pitääpä katsoa -listallaan.
Sydäntäni vihlaisikin hänen puolestaan, kun heti Ant-Man and the Waspin aluksi käydään pikaisesti läpi, miten Paul Ruddin näyttelemä vähemmän innokas supersankari päätyi Civil Warin vankilasta kotiarestiin. Elokuvan loputtua oli pakko kysyä hänen mielipidettään. Kävi ilmi, että hän oli pitänyt siitä – jopa enemmän kuin minä!
Tätä kirjoittaessani Suomen – ja todennäköisesti aika monen muunkin maan – elokuvateattereissa pyörii yhtä aikaa peräti kolme Marvelin supersankariseikkailua: tuoreen Ant-Man and the Waspin ohella aikaisemmin ilmestyneet Black Panther ja Avengers: Infinity War. Jostain kumman syystä se ei tunnu aiheuttavan yleisömenestystä kampittavaa ähkyä, jolla Star Wars -franchisen puolella Solo: A Star Wars Storyn nihkeää tulosta selitettiin.
Itse asiassa MCU:n isommat tarinakaaret edellyttävät elokuvien lähekkäisyyttä. Infinity Warin tapahtumilla ei olisi ollut samanlaista vaikutusta, jos Black Panther olisi esitellyt Wakandan salaisen valtion vuosia aikaisemmin. Samoin Ant-Man and the Waspin loppu olisi käsittämätön, jos Infinity Warin sormien näpsäytyksestä olisi kulunut enemmän aikaa. Samalla se nörtin mielessä pohjustaa Ant-Man-hahmon todennäköistä merkitystä Infinity Warin jatko-osassa.
MCU:n elokuvasta toiseen pomppivan jatkumon monimutkaisuus osoittautuu silmälumeeksi, kun kollegan yleissivistyksen aukot ja epäselviksi jääneet viittaukset pystyi selittämään parilla lauseella. Sitä osoittaa edellä mainittu siirtymän selityskohtaus. Se selittää asiaa sisäpiirille, mutta muuten lakijargoni on vitsi, josta ei tarvitse välittää. Tärkeintä on kunkin MCU:n sisäisen franchisen tunnistettavuus, ja Ant-Manissa se on ruohonjuuritasoinen jokamiehen perhekeskeinen humoristisuus ja pienimuotoisuus.
Ai niin, tosiaan, Ant-Man and the Waspin juoni! Se on sama kuin Ant-Manissa. Paul Ruddin hahmo tapaa Michael Douglasin ja Evangeline Lillyn hahmot, puhutaan pseudotiedettä, käydään atomitasolla, pienennetään ja suurennetaan ihmisiä ja esineitä ja juostaan kilpaa sen mahdollistavaa tekniikkaa himoavien konnien kanssa. Meno on yhtä hulvatonta, mutta nyt takaraivossa nakuttaa pieni epäilys, että tekijät ovat turhankin tyytyväisiä nokkeluuteensa ja kieli poskessa -mentaliteetti on paikoin vaihtunut ”eikös tämä olekin oikeasti aika coolia” -hymistelyyn.
Samanlaisuutta yritetään peittää sillä, että niin konnia kuin koomikkohahmoja on nyt vain enemmän. Kollegalla oli ilo kokea se ensimmäistä kertaa.