Antebellum

GENRE , ENSI-ILTA 18.09.2020 TÄHDET

Aiheeltaan kiinnostavan mutta kokemattomissa käsissä repaleisen kauhujännärin kauhuosuudet nimenomaan eivät toimi. Hyvät näyttelijät ja upea kuvaus pelastavat paljon.

Latinankielinen fraasi ’Status quo ante bellum’ tarkoittaa ’kuten asiat olivat ennen sotaa’. Alun perin sillä on viitattu rauhansopimuksen ehtoihin, jossa osapuolet palaavat sotaa edeltäneeseen tilaan.

Yhdysvaltojen historiassa antebellumilla tarkoitetaan liitosta irtautuneita etelävaltioita 1700-luvun lopulta aina sisällissotaan vuoteen 1861, jolloin afrikkalaisperäiset orjat raatoivat plantaaseilla.

Eden (Janelle Monáe) on orjana plantaasilla, jota etelävaltioiden raa’at sotilaat kapteeni Jasperin (Jack Huston) vartioivat äärimmäiset tiukkaa kuria ylläpitäen. Orjat eivät saa puhua edes keskenään ilman, että valkoiset sortajat puhuttelevat heitä ensin. He eivät myöskään saa laulaa kuuluisia työlaulujaan eli spirituaaleja puuvillapellolla, vaan pelkästään hyräillä hiljaa. Vähäisemmästäkin virheestä orja tulee hakatuksi, ruoskituksi, kidutetuksi tai tapetuksi.

Eden yrittää löytää tiensä pois rangaistusplantaasilta, jonne kurittomimmat orjat tuodaan. Plantaasilla sotilaat juhlivat voittoa pohjoisen ’jenkeistä’, ja naispuoliset orjat päätyvät humalaisten sotilaiden seksileluiksi. Eden yrittää saada yhteyden ujon tuntuiseen korpraali Danieliin (Robert Aramayo), mutta huonolla menestyksellä.

Siirrymme nykyajan maisemiin, jossa kuuluisa tutkija ja kirjailija Veronica Henley, jota Janelle Monáe myös esittää, valmistautuu uuden kirjansa luentomatkalle. Hän on erikoistunut mustien naisten rodullistettuun asemaan, mikä ei kaikkia suinkaan miellytä. Juuri ennen lähtöään hän käy uhkaavan videopuhelun Elizabethin (Jena Malone) kanssa, jonka olemme jo nähneet plantaasin emäntänä.

Veronica lähtee matkaan, pitää luentonsa normaaliin tapaan, mutta jatkuva uhkaava tunne vainoaa häntä. Iltaa hän lähtee viettämään kahden ystävänsä Dawnin (Preciousin Gabourey Sidibe) ja Sarahin (Lily Cowles) kanssa. Ilta ei pääty odotusten mukaisesti. Mutta tämän enempää ei elokuvan juonesta voi kertoa ilman katsomiskokemuksen pilaamista.

Pitkän elokuvan saralla ensikertalainen käsikirjoittaja-ohjaajaparivaljakko Gerald Bush ja Christopher Renz on luonut varsin mielenkiintoiset konseptin tarinalleen. Tarinan kantavana teemana on Yhdysvaltojen rodullinen epätasa-arvoisuus, joka on jatkunut vahvana sisällissodan päättymisestä saakka, vaikka tuolloin mustat orjat vapautettiinkin. Syvä rasismi on koko maan eräänlainen käyttövara, johon kaikki eri rotujen väliset suhteet perustuvat.

Bush ja Renz ovat halunneet ottaa teemansa käsittelytavaksi kauhun ja jännityksen. Juuri tähän tarinaan valinta on varmasti esimerkiksi komediaa toimivampi. Kuten komedia, on kauhu todella vaikea tyylilaji hallita. Niin ihmisten naurattaminen kuin heidän pelottelunsa ovat hankalia asioita saavuttaa. Etenkin kauhun saralla tuntuu, että kaikki mahdolliset keinot on jo nähty moneen kertaan. Silti aina välillä vastaan tulee kauhuelokuva, joka onnistuu olemaan omaperäinen ja pelottava. Valitettavasti tämä ei ole sitä.

Pari enemmän kuin tuttua säikyttelyefektiä ei tee elokuvasta vielä kauhuelokuvaa. Kunpa vain tekijät olisivat lähteneet tekemään mielummin jännitysdraamaa, niin tulos olisi saattanut olla paljon parempi.

Antebellum on täynnä kauniita kuvia. Se on upeasti valaistu ja sen tunnelma on taiten luotu. Erityisesti elokuvan avaava pitkä kamera-ajo on hieno. Alku onkin tiivis ja herättää katsojan mielenkiinnon. Näyttelijät tekevät enimmäkseen hyvää työtä, vaikka kokemattomat tekijät ovat tehneet heistä turhan yksioikoisia.

Taitava ja karismaattinen Janelle Monáe kannattelee repaleista kerrontaa parhaan kykynsä mukaan. Viimeistään, kun tarinaa ryhdytään kertomaan kahdella aikatasolla, elokuva menettää otteensa. Kuskista tulee matkustaja, vaikka kirjoittajia ja ohjaajia on kaksin kappalein. Tai ehkä juuri siinä sen syy onkin.