Ihmiskehonsa jättänyt Jake Sully on nyt Pandora-planeetan (tai puristeille kuun) asukas hänelle kloonatussa na’vi-kansan kropassa. Hän on perustanut perheen metsien alkuperäiskansaan kuuluvan Neytirin kanssa. Siihen kuuluu biologisten jälkeläisten ohella pari adoptoituakin lasta. Ihmisten maailma ei kuitenkaan halua päästää irti Sullysta, ja hänen perässään on erityisesti myös na’vi-kroppaan päätynyt julma eversti Quaritch. Sullysta halutaan tehdä varoittava esimerkki – ja on vihanpito tietysti myös henkilökohtaista.
Siksi Sullyt piileskelevät meri-na’vien joukossa. Se ei auta, sillä Quaritchin ohella merten rauhaa uhkaavat Pandoran luonnovaroja riistävät joukot, jotka haluavat lahdata alueen lempeät merijättiläiset. Sullyjen on suojeltava niin uusia ystäviään kuin Pandoran luontoa ja taisteltava ihmisten tulivoimaa vastaan.
Jaa miksi kertaan vuoden 2022 Avatar: The Way of Waterin juonta? En kertaakaan, sillä kuvailin juuri Fire and Ashin tarinan.
The Way of Water ja Fire and Ash kuvattiin peräkkäin ja osittain lomittainkin, ja se näkyy huonossa mielessä. Lisäksi tuntuu, että jälkimmäistä varten kuvattu materiaali on sidottu yhteen elokuvaksi tekoälyllä generoidun dialogin kautta, sen verran latteaa jutustelu välillä on.
Sullyt kohtaavat sentään jälleen uusia kansoja, kaasuolennoilla taivaita vaeltavat kulkukauppiaat ja kotinsa tulivuorenpurkauksessa menettäneen tuhkakansan. Valitettavasti katsojalle heitä ei esitellä läheskään samalla kutkuttavalla tavalla kuin kahdessa edellisessä elokuvassa. Tosin Pandora on muutenkin muuttunut mitä erilaisimpia vaaroja sisältävästä vieraasta planeetasta geneeriseksi ympäristöksi tappelukohtauksille, joissa hahmot yhdessä ja erikseen jäävät jonkun vangeiksi vain paetakseen hetken kuluttua.
Mikä pahinta, Fire and Ash ei näytä kovin hyvältä. Varsinkin alussa 3D näyttää jälkikäteen generoiduilta ja pitkin elokuvaa cgi:llä luotujen hahmojen (eli lähes kaikkien) nykiminen pudottaa katsojan elokuvan illuusiosta. Ison osan ajasta 3D toki tuo kuvaan syvyyttä, ja onhan elokuva tietysti edelleen näyttävä ja sisältää Avatarille tyypillisesti aivan uskomatonta kuvastoa.
On ikävän helppoa luetella asioita, jotka Fire and Ashissa tökkivät. Niihin voi ehkä laskea myös Quaritchin pojan, nyt Sullyjen kanssa elävän Spiderin elämänmuutoksen. Se tuntuu keinotekoiselta, mutta hyvässä tapauksessa se saattaa pohjustaa jotain mielenkiintoista. Samoin elokuva selvästi petaa jonkinlaista ahaa-elämystä Quaritchille. Yli kolmituntinen elokuva tosin tuntuu siihen hienoiselta ylilyönniltä.
Kaiken kaikkiaan Fire and Ash tuntuu Avatar-versumissa väliteokselta, jolla täytyy silti toivoa menestystä, jotta sen istuttamia kiinnostavia siemeniä päästään jossain vaiheessa korjaamaan. Parasta uutuudessa ovat Stephen Langin edelleen kanavoima, ”alkuasukkaanakin” ihmisyyden ylimielisyydessä hekumoiva Quaritch sekä Oona Chaplinin herkullisen myrkyllisesti esittämä tuhkaheimon johtaja Varang. Kun kaikkien muiden hahmojen persoona tuntuu kadonneen tekoälyllä generoituun tuhnuun, heidän inhottavat ja siitä nauttivat hahmonsa tuovat tarinaan sen kaipaamaa särmää.
Fire and Ash on siis valitettavasti heikoin tähän astisista Avatar-elokuvista. Se taitaa itse asiassa olla heikoin tähän astisista David Cameronin elokuvista. Mutta tiedättehän viidakon vanhan sananlaskun: huonokin Cameron-elokuva on aika hyvä.
Jouni Vikman
Avatar: Fire and Ash -elokuvan traileri
