Birds of Prey

GENRE ENSI-ILTA 07.02.2020 TÄHDET

Huonoimmillaan raivostuttava, suurimmaksi osaksi kuin brutaalilla sarjakuvaväkivallalla kuorrutettu musiikkivideo mutta parhaimmillaan viihdyttävä toiminta rakentuu Margot Robbien rakkaudella esittämän Harley Quinnin johtamien kiinnostavien naishahmojen varaan.

On tietysti seksististä olettaa, että kun naisohjaaja ja -käsikirjoittaja tekevät elokuvan isolla naispääosajoukolla, supersankarielokuvalta voisi odottaa jotain uutta ja erilaista. Mutta vaikka on tietysti helpottavaa havaita, etteivät naisviha, homofobia tai yleensä nihilismi olekaan sukupuoleen sidottuja ominaisuuksia, jää Birds of Preysta silti päällimmäiseksi fiilikseksi hienoinen pettymys.

Elokuvan typerä alaotsikko And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn (”yhen Harley Quinnin ihq vapautuminen [miehisen] ikeen alta”) antaa sekin ymmärtää, että Birds of Preylla olisi jotain sanottavaa – edes hipsteri-ironisesti – naisen asemasta uudessa Hollywoodissa. Kai sellaiseksi voi laskea sen, että Birds of Preyn ja vuoden 2016 Suicide Squadin välistä eroa Jokerista itkien, ryypäten ja miehiä vitsi-vitsi-tappaen sureva Harley Quinn lopettaa ryyppäämisen. Muuten hahmossa on vaikea havaita mitään kasvun kaarta.

Toisaalta, kuka idiootti odottaa yhteiskunnallista kannanottoa tai kasvutarinoita supersankarileffalta? Mutta kun Birds of Prey ei ole supersankarileffa!

Toki, käytännössä kaikki sen hahmot ovat supersankareistaan tunnetun DC-kustantamon sarjakuvalehtien sivuilta, mutta kenelläkään ei varsinaisesti ole yliluonnollisia kykyjä. He vain ovat tosi hyviä siinä mitä tekevät. Sarjiksensa lukeneet tietävät yhden päähenkilöistä olevan ”metaihminen”. Hän kuitenkin kieltäytyy käyttämästä yliluonnollisia voimiaan, koska… no, jokin syy hänellä varmaan on. Siksipä maallikoille lieneekin aika takavasemmalta tuleva yllätys, kun hän lopulta suostuu turvautumaan niihin. Meille muillekin kyseessä on melkoinen käsi/naama-reaktion aiheuttava deus ex machina -hetki.

Eikä kyseessä oikeastaan ole edes Birds of Prey -leffa. Sarjakuvien suurimmaksi osaksi naisista koostuvan, kokoonpanoltaan usein vaihtuvan ryhmän nimi mainitaan lopussa. Muuten se on vain olosuhteiden pakosta yhteen ajautuvien naisten tappelua inhoja miehiä vastaan. Ehkä Black Canarya lukuun ottamatta jokainen elokuvan hahmo voisi olla nimetty joksikin muuksi ilman, että geneerinen takaa-ajotarina siitä muuttuisi. Kaikesta paistaa Suicide Squadin tavoin läpi päättävien tahojen halu hyödyntää fanien tunnistamaa franchisea ilman kunnianhimoa tehdä sillä jotain kiinnostavaa.

Rahaa on selvästi käytetty, sillä mukana on todella hienoja ja outoja ympäristöjä, joita on toteutettu pieteetillä, mutta joita ei osata käyttää. Ne vain toimivat taustoina tappeluille, joissa kaikki osapuolet lyövät ja potkivat ninjamestareiden tavoin riippumatta siitä, onko heillä aseita tai ei, ovatko he päihtyneitä tai ei, onko heillä liikkumisen estäviä kireitä vaatteita tai ei, tai onko heillä iän puutteen tai määrän vuoksi käytännössä mahdotonta selvitä tilanteista hengissä tai ei. Toimintafantasian peruskauraa siis, mutta niin toistuvaa ja ylivedettyä, että katsojan epäuskon tukahduttamiskyvyn rajoja koetellaan.

On kuitenkin nostettava hattua käsikirjoittaja Christina Hodsonille, joka on vastuussa parhaasta Transformers-leffasta, vuoden 2018 Bumblebeesta. Hodsonilla on ollut käytettävissään pari kuivaa spagettia, mutta hän on onnistunut keittämään niistä yllättävän monimutkaista pastaa. Käsikirjoitus lienee mahtunut post-it-lapulle tyyliin: kertojaääni, tappelukohtaus, blaa blaa, tappelukohtaus, tappelukohtaus, blaa blaa, lopputappelu, kertojaääni.

Harmi, ettei ainoastaan yhden draamakomedian aikaisemmin ohjannut Cathy Yan onnistu tuomaan itsetarkoituksellisen sekavaksi leikattuun yksinkertaiseen takaa-ajotarinaan kunnollista rytmiä. Isoin vastuu lieneekin ollut stunttikoordinaattoreilla, jotka ovat alansa ammattilaisia. He ovat tehneet niin John Wick -elokuvia kuin Atomic Blonden, Black Pantherin ja Deadpoolin. Väkivalta onkin runsasta ja brutaalia – mutta samalla niin loputonta ja suurimmaksi osaksi kasvotonta sarjakuvamätkettä, että ainakin itse huomasin närkästyväni lähinnä päähenkilön jatkuvasta roskaamisesta.

Margot Robbie selvästi rakastaa Harley Quinn -hahmoaan, ja hän paiskii töitä tämän eteen oikein olan takaa. Välillä se näkyy selvänä rattaiden raksutuksena, mutta suurimman osan ajasta hän onnistuu tekemään Harleysta yhtä aikaa pelottavan arvaamattoman mutta samalla sympaattisen antisankarin. Kyynelten valuttamasta maskarasta ja jatkuvasti muutenkin suttaantuvasta, valmiiksi rumasta meikistä huolimatta Robbie tekee hahmosta hypnoottisen. Hänestä on mahdotonta irrottaa silmiään.

Muita hahmoja ovat esimerkiksi nuori ja kyyninen taskuvaras, vanheneva ja katkera alkoholisti sekä oman käden oikeutta harrastava murhaaja – ja he ovat elokuvan hyviksiä. Kyseessä ei siis tosiaan ole puhtoinen sankaritarina, vaan nykyajalle tyypillinen komediallinen toimintatapaus, jossa on tarkoitus kannustaa pahoja ihmisiä, jotka ovat motiiveiltaan aavistuksen elokuvan pahiksia parempia.

Pahispahis on Ewan McGregorin esittämä rikollispomo, joka myös on väkisin tungettu DC-hahmon maskiin – se onkin käytännössä ainut tapa tunnistaa hänet. Se ja sadismi. Herkullisinta hahmossa on eksplisiittisen rajoilla kulkeva flirtti tämän apurin kanssa, mikä tuntuu tehdyn tarkoituksella ärsyttämään netin ”ghostbustersit eivät voi olla naisia” -peräkamaripoikia. Valitettavasti kaksikon ambivalentti seksuaalisuus tekee heistä naisia vihaavia julmureita, mikä johtaa elokuvan keskeyttävään aidosti häiriinnyttävään kohtaukseen, joka on pahin esimerkki leffan rytmitysongelmista.

Humoristisen vammauttamisen ja tappamisen lomassa välähtää hauskoja ideoita. Lähtökohta siitä, että Jokerista eronnut Harley Quinn havaitsee menettäneensä immuniteettinsa maailmassa, jossa kaikki vihaavat hänen ärsyttävää persoonaansa, on hauska. On myös mukavaa, että muistetaan hahmon olevan älykäs psykiatri hänen välillä analysoidessaan muiden toimintaa. Mary Elizabeth Winsteadin kostajahahmo on leffan parasta antia sosiaalisessa kyvyttömyydessään laput silmillä suoritettavan mission ulkopuolella.

Kaiken nillityksen jälkeen onkin todettava, että edellä mainittujen nerokkuuden pilkahdusten ohella satunnaisten hyvien hetkiensä aikana Birds of Prey onnistuu potkimaan päähän siihen malliin, että kanveesista on tunnustettava parhaimmillaan viihtyneensä älyvapaalla matkalla.

Ai niin se juoni. Erään esineen varastajan perässä on Harley Quinn ja joukko rikollisia, joita puolestaan jahtaa poliisi ja kostaja. Seurauksena paljon takaa-ajoja ja tappeluita sekä hataria liittolaisuuksia.