Black Panther

GENRE ENSI-ILTA 16.02.2018 TÄHDET

Afrikkalaisen supersankarin esittelevä Black Panther on toisaalta piristävän erilainen Marvel-leffa, mutta liiallinen tietous omasta asemastaan tukahduttaa viihdyttävyyden ryppyotsaisuuden alle.

Vuoden 2016 Marvel-seikkailussa Captain America: Civil War sai surmansa afrikkalaisen Wakandan kuningas T’Chaka. Terrori-iskusta vastuullista ryhtyi metsästämään myös kruununprinssi T’Challa (Chadwick Boseman), ja näin Marvel-studion elokuvauniversumille (MCU) esiteltiin supersankari Black Panther.

Nimikkoelokuvassaan supersankari/prinssin on palattava kotimaahansa ja otettava paikkansa sen valtaistuimella. Valitettavasti T’Chakan oma Black Panther -ura jätti jälkeensä häpeällisen salaisuuden, joka palaa nyt vainoamaan T’Challan hallinnon haparoivia alkuaskeleita.

Black Pantherin konsepti on mainio: futuristisen valtion itsevaltias, joka samalla on toimintaan syöksyvä supersankari, on mielenkiintoinen ajatus. Värikkäitä afrikkalaisia perinteitä ja visualisuutta tieteistarinaan yhdistävä Wakanda on kiehtova paikka. On myös virkistävää nähdä rohkeasti lähes kokonaan mustista näyttelijöistä koostuva esiintyjäkaarti. Jossain vaiheessa vain alkaa tuntua siltä, että kyseessä on niin väkisin erilainen Marvel-elokuva, että se lakkaa tuntumasta sellaiselta.

Siinä on loppujen lopuksi aika vähän supersankarointia. Ei riitä, että päähenkilöllä on supervoimat. Hänen pitäisi myös tehdä jotain sankarillista. Alkutoiminnan jälkeen T’Challa kuitenkin keskittyy lähinnä pitämään kiinni vallasta jopa niin, että katsoja ihmettelee, miksi sääntöjen noudattamista vaaditaan vain Michael B. Jordanin esittämältä ”pahikselta”, jonka suurin synti on olla eri mieltä ”hyviksen” kanssa.

Yhdessä vaiheessa Black Panther muuttuu James Bond -seikkailuksi, ja välillä on kysyttävä haluaako se olla seikkailu vai yhteiskunnallinen kannanotto. Ei niin, etteikö niitä saisi yhdistellä, mutta nyt se on niin raskassoutuista, että kokonaisuus kääntyy vauhdista ja vaarallisista tilanteista huolimatta ryppyotsaiseksi. Harvat irtovitsit ovat kömpelöitä, vaikka tosin pari hölmöydellään hörähdyttääkin.

Ollakseen MCU-elokuva Black Panther tietoisesti eristäytyy kyseisestä universumista. Siinä on naisvakoojia, mutta Black Widow ei tule puheeksi edes sivulauseessa. Wakanda on teknisesti maailman edistyksellisin valtio, mutta Tony Starkia ei näy kommentoimassa asiaa. Kun päähenkilö sai ensiesiintymisensä Captain Americassa ja jatkaa Avengersissa, eristäytyminen jatkumosta on silmiinpistävää ja jopa keinotekoista.

On toki ymmärrettävää, että kun kerran tietoisesti lähdetään tekemään ”mustaa” Marvel-elokuvaa, sen halutaan seisovan omilla jaloillaan ilman vihjettäkään tuesta aikaisemmin esitellyiltä sankareilta. Ehkä se on Yhdysvalloissa ainut tapa käsitellä rotukysymyksiä viihteellisessäkin kontekstissa, mutta pohjoismaisen, etuoikeutetun valkoisen supersankarifanin silmissä se tuntuu myös keinotekoiselta ratkaisulta.

Herää myös kysymys, että mihin huikean korkeaksi huhuttu budjetti on käytetty. Vaikka kokonaisuus on komea, siinä on hyvin vähän mitään aikaisemmin näkemätöntä. Monet efektit, etunenässä tarvittaessa painottomiksi muuttuvat autot ja lopun Tarzan-seikkailujen vakiokäänteet mieleen tuova, muuten varsin hykerryttävä yllätys, näyttävät jopa kököiltä.

Ei Black Panther nyt niin susihuono ole kuin esimerkiksi Thor: The Dark World. Siitä vain olisi halunnut pitää paljon enemmän. Nyt hyvät ja mielenkiintoiset elementit tuntuvat menevän hukkaan, ja samalla katoaa elokuvan viihdyttävyys.

Mainittakoon vielä, että niin kiitettävää kuin Black Pantherin uusien urien avaus onkin, se ulottuu vain tiettyyn pisteeseen asti. ”Vahvojen” naishahmojen vahvuus on kirjaimellista ja liittyy heidän kykyynsä taistella tasavertaisesti miesten kanssa – tai jopa paremmin. Siltikin heidän tärkein ja käytännössä ainoa tehtävänsä on suojella ja palvella keskeisiä mieshahmoja.

Wakandan uudeksi hallitsijaksi ei sekuntiakaan harkita kuningatar Ramondaa (Angela Basset) tai T’Challan koko elämänsä Wakandassa viettänyttä ja sitä kyvyillään palvellutta siskoa. Mutta iloitaan nyt siitä, että raja-aitoja kaadetaan edes yksi kerrallaan.

Edellä mainittu Shuri-sisko sentään saa kunnian olla elokuvan pirtein ja pidettävin hahmo. Teinibimbon ja nerokkaan tiedenaisen mainiosti yhdistävä nuori nainen saa hölmön tieteisjargonin kuulostamaan mahdolliselta ja saa jopa typerimmät kevennykset toimimaan. Kunnia kuuluu pitkälti Shuria näyttelevälle Letitia Wrightille. Hän on niin pirteä ja eläväinen tapaus, että elokuvan jälkeen odottaa ennemmin näkevänsä hänet pian uudelleen Steven Spielbergin Ready Player One -elokuvassa (ensi-ilta 28.3.) kuin Black Pantherin seikkailujen jatkoa.

Niitäkään ei tosin tarvitse kauan odottaa, sillä Avengers: Infinity Wars saa ensi-iltansa jo 25. huhtikuuta – ja siinä nähdään myös Shuri. Marvelin on parempi olla tapattamatta hahmoa!