Aids-epidemia raivosi maailmanlaajuisesti 1990-luvulla, mutta hoidot olivat huonosti saatavilla ja monet potilaat jäivät joko byrokratian tai isojen, voittoa tavoittelevien lääkefirmojen jalkoihin. BPM on lähes täydellinen elokuva, joka sisältää paljon faktatietoa epidemiasta ja Act Up -järjestön toiminnasta olematta saarnaava. Se toimii erinomaisesti myös draamaelokuvana, jossa hahmot on kirjoitettu rakastavasti ja aidosti. Vaikka BPM on vahvasti kiinni 1990-luvussa, on se kuitenkin äärettömän ajankohtainen ja tuntuu ajattomalta elokuvalta, joka voisi aivan yhtä hyvin sijoittua omaan aikaamme.
BPM kertoo Act Up -järjestön Pariisin jäsenistä, jotka eivät käy vain henkilökohtaista taistoa aids:ia vastaan vaan myös poliittista taistelua epäreilua järjestelmää vastaan. Elokuvan keskeisiksi hahmoiksi nousevat ryhmän perustajajäsen Sean ja uusi tulokas Nathan, joiden rakkaustarina saa enemmän tilaa elokuvan loppupuolella. Sean on täynnä energiaa ja vihaa ja osallistuu protesteihin hurjalla intohimolla. Ajoittain se lähtee käsistä, kuten elokuvan avauskohtauksessa, jossa poliittinen kannanotto suistuu raiteiltaan.
Nathan on hiljaisempi ja varautuneempi kuin Sean, mutta parin välillä kipinöi ja elokuvan parhaita puolia onkin ohjaaja Robin Campillon ymmärrys parin suhteesta, jossa molemmat ovat tasa-arvoisia. Campillo ei myöskään peittele mitään. BPM on täynnä isoja hetkiä, jotka järkyttävät, ja pieniä hetkiä, jotka koskettavat niin visuaalisesti kuin dialoginkin osalta.
BPM kilpailee välittömästi alkuvuoden Call Me by Your Name -elokuvan kanssa, sillä molemmat tuovat homosuhteet valkokankaalle pelottomasti ja aidosti. Siinä missä CMbYN oli aistien harmoniaa, BPM on poliittinen kannanotto. CMbYN oli subjektiivinen ote nuoren miehen kasvusta ja ensirakkaudesta, itsensä kohtaamisesta; BPM:n hahmot ovat ohittaneet tämän vaiheen vuosia sitten ja taistelevat raivoisasti paitsi hengestään myös oikeuksistaan ja ihmisarvostaan.
Yhdeksi elokuvan keskimmäiseksi teemaksi nousee aika ja sen loppuminen. Act Up -kokouksissa ei taputeta vaan napsutellaan, koska kenelläkään ei ole aikaa odottaa aplodien loppumista. Katsoja ei ehkä aluksi rekisteröi mitä tällä tarkoitetaan, kunnes se iskee tajuntaan; jäsenillä ei todellakaan ole aikaa. Kaikkihan me joskus kuolemme, mutta elokuvan hahmoilla on todellakin aivan liian vähän aikaa. Tämä on fakta, jonka kanssa BPM:n hahmot elävät – tai kuolevat.
Ei ole vaikea arvata että Campillon elokuva kulkee hitaasti mutta varmasti kohti traagista loppuaan. Tästä huolimatta Campillon elokuvan jokainen kuva ja sana on täynnä elämää ja elämäniloa. Seanin elämänilo ja jokaisen päivän eläminen täysillä huokuu valkokankaalta elokuvateatterin penkkiin ja jättää popkornia mussuttavan katsojan sanattomaksi.
Elokuvan viimeinen puolituntinen on raskasta katsottavaa ja jopa kovasydämisten kriitikoiden silmäkulmissa kimmelsivät kyyneleet kynien sauhutessa. Itse nyyhkin avoimesti ja se tuntui hyvältä, kuin palkinnolta. BPM ansaitsee katsojan kyyneleet, sillä se ei koskaan lipsu melodraaman puolelle, vaan viettelee katsojan elämänilollaan ja aitoudellaan.